Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

I.

Päivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minä heräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.

— Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut, ja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään. Ystäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyy niinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, on onneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinun kertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siis saattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavata häntä heti, nyt juuri…

En tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olin kovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisen sairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kello kymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.

Portin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi. Natashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulin edelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevan haparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenut rappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuin siitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylös noustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan, kuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset, jyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin — semmoisia kirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannut aavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkin rantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkin jo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tuli pikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kun hän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin, että kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hän mielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenut minua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansa vihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi ja iloiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minulle molemmat kätensä.

— Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvilleni ja rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minä kiroilin?

Ja hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivat kasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.

— Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseen asuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. — Kas, juuri tämmöiset, niin nimitetyt pikku asiat ne ilmaisevatkin ihmisen. Minä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalo sydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi, mutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin. Vieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsi hän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. — Päätäni pakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti, Anna Nikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.

Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimen ja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edes huomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, sillä sitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonka samassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestä lautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; siellä oli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikesta päättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessamme päällysnuttujamme.

— Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.

— Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.

Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia valmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin aina niin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan. Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinen laihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksi puna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivat kuni kuumetautisen. — Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaalle kätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natasha katsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.

— Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti. — Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin… Koko tällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästi Natashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinka paljon päätin teille sanoa, kertoa… No, saammehan vielä niistä puhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielä täällä ole…

— Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen ja hämillään, — minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille. Vanja, lähde — pari sanaa…

Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.

— Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan, — voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?

— Natasha, älä turhia, mitä tuosta!

— Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulle anteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä. Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, mutta sinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissa päivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara…

Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.

— Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. — Minähän olin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi en päässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minun suuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasi tapahtuu?

— No, sepä hyvä… Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hän
hymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. —
Muut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja.
Nyt lähdetään ruhtinaan luo.

— Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin…

— Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natasha hätäisesti. — Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut. Tuo tuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi. Lähtekäämme!

En ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natasha lähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielä hattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksi poistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolme istuimme pienen pöydän ympärille.

— Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, — minä näin hänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriin ajaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisesti ja, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssani huoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynä siihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että me olemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinut tänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asian toimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.

— Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsi
Natasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.

— Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitä kyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan. — Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakin tuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muita myöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olko hänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdo häntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hän voi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskin muutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydä siellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitä voi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkää toki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi tai kauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vielä kertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olen hyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!…

Minä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno, ivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta ja vilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtään epäilemisen aihetta.

— Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinä käynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti, aivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.

— Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka te sanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksien asiaa.

— Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamuna pistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en ole kertaakaan häntä nähnyt.

— No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhä enemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään. Anteeksi, tämä on niin kummallista … suorastaan uskomatonta!

— Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotin teitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.

— Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitä te minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä … täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkea muuta, mutta tätä … tätä!

— Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te ette ollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, että juuri niin tulee tapahtumaan.

— Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näin häntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt; ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani, pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.

— Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, — olen täysin vakuutettu, että te puhuitte totta.

Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, ja nauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.

— Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.

— Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi. Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt, kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.

— Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotain pohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänet selittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, että te ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollut kotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olette hänelle vihainen, — ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihen täysi oikeus, ja … ja … tietysti, minä olen myöskin syyllinen, no, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin, pitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.

Natasha kiivastui.

— Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, — minä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, että matkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te, hiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, jo ehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmalla syyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisi matkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikä Alesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatte itse kuulla, mitä olen hänelle sanova.

— Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivan häntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todella luulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.

— Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiat niin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, Natalia Nikolajevna.

— Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenen kanssa tahansa, vastasi Natasha. — Päinvastoin koetan aina puhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitä vakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä, sekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansa minä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minä täydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voi ottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakin teidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseni teidän suhteenne kaikki … vierasvaraisuuden velvollisuudet.

Huolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natasha lausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovin ärtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässään sai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hän jo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraan tarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestä ja piti hänet vihollisenaan, — se oli selvä. Nähtävästi Natasha piti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, ja ehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvän heidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni oli kyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansa ruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteita totiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänen uhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaa puhua suoraan, — kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä, että oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt. Minä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaa itsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaan noita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietysti suoriutui pilalla.

— Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehätti ruhtinas nauraen sanomaan. — En minä sitä ollenkaan tarkoittanut, eikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensi kohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja sen vuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vielä sitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaan tekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitä kohteliaimmin minulle. — Todellakin olen huomannut naisen luonteessa semmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa on syyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaan syyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä, kun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisi sen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin, että te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellä tahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaa odottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minulle sovittaa … tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä, niin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin te kadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt, anteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkö voisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelen teitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minusta luulettekaan?

Natasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessa kuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänen väre, jokin julkea leikillisyys.

— Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora ja avomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.

— Niin.

— Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.

— Sen vakuutan jo edeltäkäsin.

— Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkää ainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa, ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että hän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minä nimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minä haluan niin. Lupaatteko sen minulle?

— Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, — ja suokaa minun lisätä täydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeata ja selvää katsantokantaa moisissa asioissa… Mutta eiköhän Aleshakin ole siinä.

Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntui valmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitä oli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni ja huoneeseen hyökkäsi Alesha.