Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

II.

Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena, riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljä päivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollut kirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.

— Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. — Tässä se, jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulette kaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaa vaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vain parhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: sinä, keskeytti Alesha, kääntyen minuun, — jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Ja mimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittää te. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisi olemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuin näinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerron teille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossa hän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhui Alesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä, — — mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaan mitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani! Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi…

Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmillään häneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa. Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meillä kummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Ja milloinpa, mitenkä tämä viaton voisikaan tulla syylliseksi? Heleä puna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri, joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän. Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.

— Missäpäs sinä olit … näin monta päivää? lausui Natasha pidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti ja epätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!

— Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinun edessäsi; sanoinko: ikäänkuin! Tietysti minä olen syyllinen, sen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänään sanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistä huolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällä tiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin). Minä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, että sen naisen nimi on Natasha, ja että koko maailmassa löytyy ehkä yksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tänne tietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voiko tämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? "Ei käynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannut rakastamasta", — kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Ja voiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmeni on sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kun kuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohta kerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; sen vuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa) kiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkin tuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissä asioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, ja sinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan, läksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijat talosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidän kirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivan oikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi: fyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitän kaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinun luoksesi, Natasha.

— Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.

— Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydälleni jättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinun luonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.

Natasha katsahti minuun.

— Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan Katarina
Feodorovnan luona … alotti ruhtinas.

— Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: — "jos voit olla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syy täällä käydä." Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisään siihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainen syy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomia tapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No, niinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, että näinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; sen mukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!

— Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä! huudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.

Todellakin hän tuntui hiukan naurettavalta — hän hätäili; sanoja tuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisella hälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Mutta kertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamatta nosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsä suutelemisesta.

— Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkitti Alesha. — Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt, millaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja — hän on ilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaan tähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestä puhuin sinulle, Natasha — muistathan, minä kun vielä semmoisella riemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielä häntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme. Me olemme jo sinuja keskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi, Natasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta, kun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitä meidän kesken täällä tapahtui… Ah, sivumennen sanoen: minä muistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna! Sinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteen eloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä olet surullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä — teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri, tyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, että pian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenelle kehuskella, — sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienet nauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!

Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan. Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaa oman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkin iltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakasta poikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansa rakastavan.

— Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan. — Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaan toisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti … enpä oikein muistakaan… Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia, suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me — olimme tulleet tutuiksi koko elinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs, mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti, minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selitti hän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakava ja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme, tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvella ihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelumme jälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimme keskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttä sekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!

— Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.

— Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietysti täytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikki sinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. — Te kaikki olette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varrelta saatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta, verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minä en enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten. Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista ja kaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea, seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksy tieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin. Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.

— Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.

Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.
Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja
Natasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt
itsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.

— Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoi Natasha, — varmaankin on sinua joku neuvonut … parasta olisi jos kertoisit asiasta.

— Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. — Asia on tämä: Katjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja, Levinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vain tavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, mutta he ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käy miltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimme ihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsi Katja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen; minä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaan yhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeä kaikenlaista väkeä, — ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; oli eräs kirjailijakin … kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, se tahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltä paljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoin heille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa. Kaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, jo heti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; ja he pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessä kerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, mutta pääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona. Kaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat, koko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme, tulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niin kauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti… Siellä käy myöskin eräs kimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat! Tähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakka kävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä, Natasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinun täytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. He miltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalle ja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hän välttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.

— Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinka ja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.

— Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahti innolla Alesha. — Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuosta miljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin, kuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkea yhteiskunnan valistamiseksi…

— Niin, minä en todellakaan ole tähän saakka tuntenut Katarina Feodorovnaa, huomautti ruhtinas ikäänkuin itsekseen, yhä samalla ivallisella hymyllä. — Minä, toisekseen, uskoin hänestä paljon, mutta tätä…

— Mitä tätä! keskeytti Alesha, — mikä sinusta on niin kummaa? Että se menee vähän pois teidän järjestyksestänne? Ettei tähän saakka vielä kukaan ole uhrannut miljonaa, mutta hän uhraa? Sekös, vai mikä? Mutta entäs, jos hän ei tahdo elää muiden kustannuksella, sillä eläminen noilla miljoneilla on samaa, kuin elää muiden kustannuksella (minä sain sen vasta nyt tietää). Hän tahtoo olla hyödyksi isänmaalle ja kaikille ja kantaa roponsa yhteiseksi hyväksi. Rovosta me jo mallilehdistä luimme, ja kun tuo ropo haiskahti miljonalta, niin eikö se olisikaan oikein? Ja mikä pitää yllä tuota kehuttua järkevyyttä, johon minä niin vahvasti uskoin? Miksi sinä, isä, noin katsot minuun? Ikäänkuin näkisit minussa narrin, höperön! No, vähätpä siitä, olkoon höperö! Jospa sinä, Natasha, olisit kuullut, mitä siitä Katja sanoi: "äly ei ole pääasia, mutta se, mikä sitä ohjaa, — luonne, sydän, jalot ominaisuudet, kehitys". Mutta pääasia siitä asiasta on olemassa Besmiginin nerokas lause. Besmigin — se on Levinkan ja Borinkan tuttu, ja, meidän kesken sanottuna, nero ja todella genialinen nero! Vasta eilen hän sanoi puheen jatkoksi: "hupsu, joka tunnustaa olevansa hupsu, ei enää ole hupsu!" Kas sitä totuutta! Semmoisia lauseita saa häneltä yhä kuulla. Hän levittelee totuuksia.

— Todellakin genialista! huomautti ruhtinas.

— Sinä vain yhä pilkkaat. Mutta enhän minä ole milloinkaan mitään semmoista kuullut, enkä koko teidän seurapiiriltänne myöskään koskaan kuullut. Teillä päinvastoin tuo kaikki ikäänkuin salataan aina vain alemmaksi maahan, että kaikki vartalot, kaikki nenät ehdottomasti tulisivat jonkinlaisten mittakaavojen, jonkinlaisten sääntöjen mukaisiksi, — ikäänkuin se olisi mahdollista! Ikäänkuin se ei olisi tuhatta kertaa mahdottomampi, kuin se, mistä me puhumme ja mitä mietimme. Ja meitä kun vielä sitten nimitetään utopialaisiksi! Jospa kuulisit, kuinka he eilen minulle puhuivat…

— Mitä, mistä te puhutte ja mietitte? Kerrohan, Alesha, minä en tähän asti ole vielä oikein käsittänyt, sanoi Natasha.

— Yleensä kaikesta, mikä johtaa progressiivisiin tuloksiin, humanisuuteen, rakkauteen; tuosta kaikesta puhutaan nykyisten ajankysymysten johdosta. Me puhumme julkisen sanan vapaudesta, alkavista reformeista, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, nykyaikaisista toimimiehistä; me arvostelemme heitä, luemme. Mutta pääasia on, että me lupasimme toisillemme olla keskenämme kokonaan avomielisiä ja suoraan puhua toinen toisellemme kaikki omasta itsestämme, ollenkaan kainostelematta. Ainoastaan avomielisyys, ainoastaan suorapuheisuus voi saavuttaa tarkoituksen. Sitä erittäinkin koettaa Besmigin toteuttaa. Minä kerroin siitä Katjalle, ja hän on aivan samaa mieltä Besmiginin kanssa. Ja sen vuoksi me kaikki lupasimme Besmiginin johdolla toimia rehellisesti ja suoraan koko elämämme ajan, ja mitä meistä puhutaankaan, kuinka meitä tuomitaankaan, — ei hämmästyä mistään, ei hävetä innostustamme, viehätystämme, meidän erehdyksiämme, vaan mennä suoraan. Jos sinä tahdot, että sinua kunnioitetaan, niin ensiksi, ja se onkin pääasia, kunnioita itse itseäsi, ainoastaan siten, ainoastaan itsesi kunnioittamisella sinä pakotat muutkin sinua kunnioittamaan. Niin sanoo Besmigin, ja Katja on aivan samaa mieltä. Yleensä me nyt sovittelimme vakaumuksiamme ja päätimme oppia tuntemaan itse itseämme erikseen, ja kaikki yhdessä jutella toinen toisellemme toinen toisestamme…

— Mitä sekamelskaa se on! huudahti ruhtinas levottomasti. — Ja ken on tuo Besmigin? Ei, tätä ei sovi näin jättää…

— Mitä ei sovi jättää? puuttui taas puheeseen Alesha. — Kuule, isä, minkä vuoksi minä siitä puhun nyt sinun läsnä ollessasi? Sen vuoksi, että tahdon ja toivon saattavani sinutkin meidän piiriimme. Minä siellä annoin lupauksen sinunkin puolestasi. Sinä naurat; no, sen minä arvasinkin, että sinä käyt nauramaan! Mutta kuule! Sinä olet hyvä, jalomielinen; sinä tulet käsittämään asiamme. Ethän sinä tunne, et ole nähnyt yhtäkään niistä ihmisistä, et kuullut heidän itsensä puhetta. Olkoon, että sinä tuosta kaikesta olet kuullut, olet kaikki oppinut, sinä olet hirveän oppinut; mutta heitä itseään et ole nähnyt, et heillä käynyt, niin mitenkä sinä voit päättää heistä oikein! Sinä vain kuvittelet, että tiedät. Ei, käyppäs heillä, kuuntele heitä, ja sitten, — ja sitten minä lupaan sinun puolestasi, että sinä tulet olemaan meidän miehiä! Mutta pääasia, minä tahdon käyttää kaikkia keinoja pelastaakseni sinut turmiosta sinun seurapiirissäsi, johon sinä olet niin kiintynyt, ja myöskin sinun tähänastisesta vakaumuksestasi.

Ruhtinas kuunteli tätä sanatulvaa ääneti ja mitä myrkyllisimmästi hymyillen, kiukku oli hänen kasvoillansa. Natasha tarkasti häntä peittelemättömällä inholla. Ruhtinas huomasi sen, mutta oli olevinaan, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan. Ja heti kun vaan Alesha päätti puheensa, alkoi ruhtinas äkkiä rajusti nauraa. Hän oikein kaatui tuolin selkämää vasten, ikäänkuin ei olisi voinut pysyä pystyssä. Mutta naurunsa oli kokonaan teeskenneltyä. Kyllin selvään huomasi, että hän nauroi vain sen vuoksi, jotta saisi mitä kovimmin loukata ja solvaista poikaansa. Alesha todella pahastuikin; kasvoillaan kuvastui ääretön suru. Mutta hän odotti kärsivällisesti, milloin päättyy isänsä iloisuus.

— Isä, alkoi hän suruisesti, — miksikä sinä naurat minulle? Minä lähestyin sinua suoraan ja avomielisesti. Jos minä sinun mielestäsi puhun tyhmyyksiä, ohjaa minua, mutta älä naura minulle. Ja mitä tässä on naurettavaa? Sekö, mikä nyt on minulle pyhää, jaloa? No, olkoonpa, että minä eksyn, älköön asia olko niin, olkoon se erehdystä, olkoon, että minä olen höperö, niinkuin sinä monasti olet minua nimittänyt; mutta jos minä erehdynkin, niin erehdyn totisella, rehellisellä mielellä, minä en ole kadottanut jalomielisyyttäni. Minä olen innostunut korkeista aatteista. Olkoot ne erehdyttäviä, mutta niiden perustus on pyhä. Olenhan minä sinulle sanonut, ettet sinä eikä yksikään teikäläisistä minulle ole vielä sanonut mitään semmoista, joka olisi minua ohjannut, viehättänyt itseänsä seuraamaan. Kumoa heidän mielipiteensä, sano minulle jotain parempaa, kuin he ovat sanoneet, ja minä seuraan sinua, mutta älä naura minulle, sillä se minua kovin pahoittaa.

Alesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti. Natasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikein ihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.

— En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasi ruhtinas, — päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudut ottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aika jättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minä nauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.

— Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkeralla mielellä. — Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinä olet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa? Miksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minä niin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt. Kuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämme ainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja… minä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntui minusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisin jotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vai ei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmi ajatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain on avomielinen!

— Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. — Se, mitä sinä meille ehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänyt alkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.

— Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. — Sinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuit avioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja sen vuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistä antoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuin ilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vielä olen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi; eikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurun alaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinä olet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaa minut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, mutta jo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessa tahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, ja ettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekään usko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana, huvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä… En vain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Jo sinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinulta muutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpä pahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teit sinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoit Natashastakin — ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan ei sillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithan jotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeata kunnioitusta häntä kohtaan… Sitä on vaikea selittää, mutta lausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle, että minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minua ja … ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin sen jo ensi katseesta, kun tänne tulin…

Alesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntä jonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana, hohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: "niin, niin, niin se on"! Ruhtinas tuli hämilleen.

— Ystäväiseni, vastasi hän, — minä tietysti en voi kaikkea muistaa, mitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, että sinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaiken voitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Jos minä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle, että naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minä ajattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin se tuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, älä pahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, mutta minä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin: ehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksi vasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nyt minä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnan kanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaan ole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, mutta erilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi, mutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset, viet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaan tuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä, joihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minä hänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noita inhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäen Jumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinen ajatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niin paljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia, että hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut, että jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttää velvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään, ei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkaus yksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: "vaikka kärsikin kanssani, mutta elä kanssani", — sehän ei ole humaanista, se ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostua yleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkautta vastaan, eikä edes huomata rikoksia — se on käsittämätöntä! Älkää keskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa; minulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun. Sinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se, mikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidän seurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaa järkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen, mitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka, kuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpä kerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että Natalia Nikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen, että antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotat tuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa? Etköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä, katkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinä saatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinua viehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödä ensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna, etten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuota lupausta: te tulette sen käsittämään… Tiedätkös, Alesha, että minä tapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistä hyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämät neljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsä parhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja — sanoja, sanoja, sanoja vain toiselta … enkö minä olisi oikeassa! Ja kaiken tämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?

Ruhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinut meiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistä mainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jo tehnyt päätöksensä.

— Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, — toiset ovat syyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi. On jo aika lopettaa tämä!

— Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: — pyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitä arvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, en odottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.

— Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemme huomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teille selittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki. Alesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on — saada meidät eroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitä täällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikki kuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidä minua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoa totiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänne ja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassa sanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhän päinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamatta mitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpä vielä enemmänkin.

Minä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänä iltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkää avomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minä mitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi, ajattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hän malttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaa sanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoilla näkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.

— Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas, — ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.

— Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoi Natasha, — hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuin minä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneet toisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa, solvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kuten jumaluuteen.

Te ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi; luotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä ja vastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne, kuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä…

— Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitä kummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minut todistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. — Te olette epäilevä, olette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, — ei muuta mitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle ja siksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista… ja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saada teidän luonteestanne… En ole tottunut moisiin kohtauksiin; en hetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisi kysymyksessä… Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaa selitystä?

— Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästi ulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teille suoraan kaikki?

— Sitähän minä odotankin.

— Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, — minä sanon kaikki, kaikki!