III.
Hän nousi ja alkoi seisoaltaan puhua, liikutukseltaan sitä ollenkaan huomaamatta. Koko näytös muuttui hyvin juhlalliseksi.
— Muistelkaa itse tiistaisia sanojanne, alkoi Natasha. — Te sanoitte: minä tarvitsen rahaa, tasaisia teitä, merkitystä ylhäisissä piireissä, — muistatteko?
— Muistan.
— No, niinpä, siis, saadaksenne rahaa, saavuttaaksenne kaikkea etsimäänne edistystä, jotka käsistänne pois luistivat, tulitte te tänne tiistaina ja keksitte tuon kosimisen siinä uskossa, että tuo ilveily auttaa teitä tavottamaan sen, mikä teiltä pois luisti.
— Natasha, huudahdin minä, — ajattele, mitä sinä sanot!
— Ilveily, edut! lausui ruhtinas hyvin loukatulla arvollisuudella.
Alesha istui tuskan nujertamana, mitään käsittämättä.
— Niin, niin, älkää keskeyttäkö minua, minä päätin sanoa kaikki, jatkoi kiihoittuneena Natasha. — Te muistatte; Alesha ei totellut teitä. Kokonaisen puolen vuoden ajan te koetitte voimianne vieroittaaksenne hänet minusta. Hän ei taipunut tahtoonne. — Ja nyt äkkiä tuli hetki, kun ei aika enää sietänyt odotusta. Päästää tilaisuus ohi, samoin morsian, rahat, pääasia — rahat, kokonaista kolme miljonaa myötäjäisiä voivat luistaa teiltä kautta sormienne. Jäi ainoa keino: että Alesha rakastuisi siihen, jonka te hänelle morsiameksi olitte valinnut; te ajattelitte: jos rakastuu, niin ehkäpä jättää minut…
— Natasha, Natasha! mitä sinä sanot, huudahti tuskallisesti Alesha.
— Ja niin te teittekin, pitkitti Natasha, huolimatta Aleshan keskeyttämisestä, — mutta — taas tässäkin sama, entinen juttu! Kaikki voisi käydä hyvin, mutta minä olen haittana! Yksi seikka voi vaan tuottaa teille toivoa: te, kuten kokenut ja viekas ihminen ainakin, ehkä jo silloin huomasitte, että Aleshasta toisinaan tuntui ikäänkuin raskaalta entinen kiintymyksensä. Te ette voinut olla huomaamatta, että hän alkaa minua hylkiä, tuntea ikävää, viisin päivin olla luonani käymättä. Ehkäpä ikävystyy kokonaan ja hylkääkin, kun äkkiä tiistaina Aleshan päättävä teko hämmästytti teidät kokonaan. Mitä oli teidän tehtävä!…
— Sallikaapas, huudahti ruhtinas, — päin vastoin tuo tosiasia…
— Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, — te kysyitte itseltänne sinä iltana: "mitä nyt on tehtävä?" ja päätitte sallia poikanne ottaa minut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain, sanoilla, saadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voi siirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, te sen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle te perustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.
— Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, — yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!
— Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonne perustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaan sanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innolla pitkittäen, — ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle! Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytön kaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaa sydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa, sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, — tuo tyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljon myötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljon sydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytön kauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niin ihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan, kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaa hämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästi saada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistään kiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättä hänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa on ratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tälle muutama hetkinen… Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, jos noiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuolta Natashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas… Tällä ajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa, uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niin naivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshan kanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaa elämässään erota. "Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun" aikana koko sielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensä antautuu. Tulee viimein aika, — niin te ajattelette — Alesha vertaa entistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiin tunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaan niin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan, kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään, pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kuni lapsen … mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua…
Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidätti ne vielä hetkiseksi.
— Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa ole määrätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu… Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne, kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä… Saahan valehdellakin tuosta harmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessa valossa ja … kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voitto on oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano, etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa. Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nyt käsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kun nyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minä sen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua … kokonaan … mielettömästi!
Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeä kuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha ei koskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.
Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta: Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä, kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaasta säädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voi nyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatun rakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaa myötätuntoisuuttansa.
— Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, — tämä kaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä… Te olitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi… Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkein seikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisi pikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestään teihin, mutta te päinvastoin ajattelitte…
— Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeytti Natasha katkerasti itkien. — Minulle sanoi sydämmeni kaikki, ja jo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minä ymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässä huoneessa, yksin … kun hän jätti, unehutti minut … minä kaikki nuot hetket elin … kaikki punnitsin… Mitäpäs minä olisinkaan voinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha… Miksikä te minulle valehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanut itse itselleni valehdella!… Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minä olisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minä olisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki, kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu… Oi, minua onnetonta!
Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.
— Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi
Alesha itkunsa välistä.
— Ei, älä syytä itseäsi, Alesha … sen ovat muut meidän vihollisemme tehneet. Se on heidän työtään … heidän!
— Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukan maltittomana, — millä perusteella te minun syykseni luette kaikki nuo … rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivät ole mitenkään todistettuja…
— Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, — te tahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ette saattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidän täytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hän vapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hän aina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, mutta te kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?
— Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymy huulillaan, — jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minä todellakin niin tehnyt; te olette hyvin … teräväjärkinen, mutta ensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisilla syytöksillä…
— Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kun te koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansa halveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallisten etujen vuoksi, rahan tähden, — se turmelee hänet! Mitä te äsken puhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneet rahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteella ja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöiset rappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen! Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon, semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkä vuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällä nämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki, jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi, että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, ja kelvotonta ilveilyä, narripeliä… Minä tunnen teidät, kauan aikaa olen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasin minä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet; kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minua voi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minä en vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänyt minua — se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvoja sanoa!
— Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisa nainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillista tarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liian kevytmielistä minulle…
— Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitsee pettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän on onneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut, epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuo ilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkään hyödyn!
— Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna, ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitä loukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, etten minä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinä väitteessä.
Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitä luulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassa moittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: jos hän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin on minua vastaan…
— Ei, isä, ei! huudahti Alesha, — jos minä en noussut sinua vastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoa mahdolliseksi, että niin saattaa solvata!
— Kuuletteko? huudahti ruhtinas.
— Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se on syntiä ja kauheata!
— Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.
— Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, — täytyy lopettaa tämä ikävä näytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä on mennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossa teidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet, todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minua loukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemme kiirehtineet … kiirehtineet … tietysti sanani täytyy pysyä pyhänä, mutta … minä olen isä ja toivon onnea pojalleni…
— Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin, — olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää, että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätin vapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaan kaikkien kuullen. Minä kieltäyn!
— Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisen levottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiin velvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessa sillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän on teidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta jo riittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä, selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaan katkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremmin arvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmani vanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut … mutta kyllin nyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, — nyt enemmän kuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin, puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa. Toivon, että te ymmärrätte minut… Näinä päivinä tulen luoksenne; sallittehan sen?
Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänen tuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle ja läksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.