I.
En huoli kuvailla vihaani. Huolimatta siitä, että olin valmis odottamaan, mitä hyvänsä, kumminkin hämmästyin suuresti; oli kuin olisi hän aivan odottamatta astunut eteeni kaikessa törkeydessään. Muuten muistelen, että vaikutukset, joita hänen esiintymisensä minuun teki, olivat sekavia: tuntui, niinkuin jokin olisi minut litistänyt, kolhaissut, ja kaihon musta kyy yhä enemmän jäyti sydäntäni; pelkäsin Natashan vuoksi. Arvasin hänelle vastaisuudessa koituvan paljon kärsimyksiä ja sekavasti arvailin, mitenkä saisin ne häneltä väistetyksi, kuinka huojentaisin viime hetket lopullisen eron edellä. Eron välttämättömyydestä ei ollut epäilystä. Se läheni ja ei saattanut olla arvaamatta, millainen se oli oleva.
En huomannut ensinkään sitä, mitenkä tulin kotiin, vaikka koko tien sade kasteli minua. Oli jo kello kolmen aika aamulla. Tuskin ehdin kopahuttaa huoneeni ovelle, kun jo kuului ääni ja ovea alettiin hätäisenä avata, niinkuin Nelly ei olisi koko tällä ajalla ollenkaan nukkunut, vaan koko ajan odottanut minua kynnyksellä. Tuli paloi kynttilässä. Vilkasin Nellyn kasvoihin ja säikähdin: hän oli kokonaan muuttunut; silmissä paloi outo tuli, aivan kuin kuumesairaalla, katseensa oli niin outo, niinkuin hän ei olisi tuntenut minua ollenkaan. Hän oli kovassa kuumeessa.
— Nelly, miten on laitasi, oletko sairas? kysäsin kumartuen ja kädelläni hyväillen häntä. Hän vavisten lyykistyi puoleeni, niinkuin olisi jotain pelännyt, jotain lausui, sukkelaan, katkonaisesti, aivan niinkuin olisi vain odottanutkin minua, voidakseen asian pikemmin minulle kertoa. Mutta hänen sanansa olivat katkonaisia ja kummallisia; minä en niistä ymmärtänyt mitään, hän houraili.
Talutin hänet vuoteeseen. Hän vieläkin juoksi luokseni ja lyyhistyi minun suojiini niin vahvasti, ikäänkuin olisi ollut säikähdyksissään, ikäänkuin olisi pyytänyt minulta turvaa jotain vastaan, ja kun jo kävi pitkäkseen vuoteelle, tarttui yhä vieläkin käteeni ja piti siitä vahvasti kiinni peläten, että minä uudelleen poistuisin. Minunkin hermoni olivat niin jännitetyt ja järkytetyt, että minä katsoessani tyttöön aloin itkeä. Minäkin olin sairas. Nähtyään kyyneleni katsoi hän minuun pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut, jotain keksiä, jostain selkoa saada. Helposti saattoi huomata tämän olevan hänelle kovin vaivaloista. Viimein jotain selvän ajatuksen tapaista huomasi hänen kasvoistaan; tavallisesti oli hänen hyvin vaikeata kaatumataudin kohtauksen jälkeen koota ajatuksensa ja selvästi lausua sanoja. Niinpä nytkin: tehtyään ylenluonnollisen ponnistuksen saadakseen jotain minulle sanotuksi ja huomattuaan, etten minä sitä ymmärtänyt, ojensi hän kätensä ja alkoi sillä pyyhkiä kyyneleitäni, sitten kietoi hän kätensä kaulaani, veti minut puoleensa ja suuteli minua.
Oli selvää, että minun poissa ollessani oli hänellä taudin kohtaus, ja se tapahtui juuri silloin, kun hän seisoi oven edessä. Toinnuttuaan siitä hän varmaankaan ei voinut kaualla aikaa päästä selville. Silloin todellisuus oli sekaantunut hourailuihin ja hän ehkä näki jotain hirveätä, jotain pelottavaa. Samalla hän hämärästi muisti, että minun piti kohta palata ja että minä koputan ovelle, ja siksi, maaten kynnyksen vieressä lattialla, hän herkkänä odotti palaamistani ja nousi ylös heti, kun olin ensi kerran ovelle koputtanut.
"Mutta miksikä hän joutui juuri oven luo?" ajattelin, kun äkkiä huomasin, että hänen yllään oli päällysnuttu (sen olin muutama päivä sitten ostanut luokseni tulleelta tutulta kaupustelija-muijalta, joka toisinaan antoi minulle velaksikin): hän oli siis aikonut lähteä jonnekin ja varmaankin oli jo avaamassa ovea, kun taudin kohtaus äkkiä hänet kaatoi. Minnekäs hän aikoi mennä? Olisikohan hän jo silloin houraillut?
Kuume ei kuitenkaan vähentynyt ja pian hän taas alkoi hourailla ja tuli tunnottomaksi. Kaksi kertaa oli jo tauti hänet minun asunnossani tavannut, kuitenkin meni se aina onnellisesti ohi; nyt tuntui, kuin jotain muuta kuumetta olisi tullut lisäksi. Istuttuani hänen vuoteensa vieressä puolen tuntia asetin sohvan viereen tuoleja ja panin siihen pitkäkseni, niinkuin olin, vaatteissani, ollakseni lähempänä ja herätäkseni pikemmin, jos hän minua kutsuisi. Kynttilää en sammuttanut. Useasti vielä katsoin häneen, ennenkuin nukuin. Hän oli kalpea; huulensa olivat kuumuudesta kuivuneet ja verissä, ehkäpä kaatuessaan loukkauneet; kasvoiltaan ei poistunut pelon ja jonkin kalvavan kaihon ilme, joka nähtävästi ei häntä unessakaan jättänyt. Päätin huomenna varmasti mennä lääkäriä hakemaan, jos tyttö olisi huonompi. Pelkäsin, että tauti muuttuisi varsinaiseksi kuumetaudiksi. "Ruhtinas on hänet säikyttänyt!" ajattelin minä ja ja muistin ruhtinaan kertomuksen naisesta, joka omat rahansa heitti hänelle vasten kasvoja.