II.
… Kului kaksi viikkoa. Nelly alkoi parantua. Kuumetta ei hänessä enää ollut, mutta kovin heikko hän vielä oli. Hän nousi vuoteesta maaliskuun lopulla eräänä kirkkaana, selkeänä päivänä. Oli piinaviikko kulumassa.
Lapsi parka. En voi jatkaa kertomustani entisessä järjestyksessä. Paljon aikaa on kulunut tähän saakka, kun kirjoitan muistiin kaiken eletyn ajan, mutta vielä nytkin raskas, läpitunkeva kaiho valtaa mieleni muistellessa noita kalpeita, laihoja kasvoja, mustien silmiensä pitkää, terävää katsetta, kun tuonnoin me olimme kahden ja hän katsoo minuun vuoteeltaan, katsoo, pitkään katsoo, ikäänkuin olisi vaatinut minua arvaamaan, mitä hänen mielessään liikkuu; mutta huomattuaan, etten minä arvaa ja olen aina entisessä epätietoisuudessani, hän vienosti, niinkuin vain itselleen, hymyilee ja äkkiä ojentaa minulle lempeästi kuuman kätösensä laihoine, kuihtuneine sormineen. Nyt on kaikki ohi, kaikki jo on tiedossani, mutta en vieläkään tunne tuon sairaan, rasittuneen ja solvaistun pikku sydämmen koko salaisuutta.
Tunnen eksyväni kertomuksestani, mutta tällä hetkellä minä haluan ajatella vain Nellyä yksistään. Kummalliselta tuntuu nyt, kun makaan sairaalan vuoteella yksin, kaikkien niiden hylkäämänä, joita minä niin paljon ja niin suuresti rakastin, — nyt toisinaan siltä ajalta joku pieni piirre, joka silloin usein jäi minulta huomaamatta ja pian unohtui, nyt äkkiä johtuen mieleen arvaamatta saa mielessäni kokonaan toisen merkityksen, näyttää eheältä ja selvittää nyt minulle sen, mitä minä en tähän saakka voinut ymmärtää.
Neljänä ensimäisenä sairauspäivänänsä me, minä ja lääkäri, olimme kovin peloissamme hänen tähtensä, mutta viidentenä päivänä vei lääkäri minut syrjään ja sanoi minulle, ettei ole mitään pelkoa ja että Nelly varmasti paranee. Tämä oli sama lääkäri, jo kauan tuntemani vanha "nuori-poika", hyväsydämminen ja leikkisä ukko, jonka minä olin kutsunut Nellyn ensi kerran sairastuessa ja joka ihmetytti Nellyä erinomaisen suurella kaulassa riippuvalla Stanislain ritarimerkillään.
— Siis ei ole syytä ollenkaan pelätä! sanoin minä ilostuneena.
— Niin, tyttö nyt paranee, mutta sitten hän hyvin kohta kuolee!
— Kuinka, kuoleeko! Miksikä? huudahdin minä hämmästyneenä moisesta tuomiosta.
— Niin, varmasti hän kohta kuolee. Sairaalla on organinen sydänvika, ja pieninkin heikentävä tapaus kaataa hänet vuoteeseen uudelleen. Voi olla, että hän taas paranee, mutta kohta hän kääntyy taas sairaaksi ja kuolee.
— Eikö sitten millään keinoin saata häntä pelastaa? Ei, ei voi niin tapahtua.
— Mutta sen täytyy tapahtua. Mutta kumminkin poistamalla mahdolliset vaarat, rauhallisesti ja hiljaisesti eläen, kun tulee saamaan enemmän mukavuutta, saattaa sairaan vielä kuolemasta pelastaa, onpa ollut tapauksia … odottamattomia … säännöistä poikkeavia ja kummallisia… sanalla sanoen, sairas saattaa tulla pelastetuksi, jos yhtyy useita suotuisia olosuhteita, mutta radikalista pelastusta — ei tule koskaan.
— Jumalani, mitä nyt on tehtävä?
— Tulee seurata neuvoja, viettää rauhallista elämää ja ottaa säännöllisesti pulvereita. Olen huomannut, että tämä tyttö on oikullinen, luonteeltaan hermostunut vieläpä ivallinen; hän ei tahdo millään tavoin suostua ottamaan lääkkeitä ja juuri nytkin jyrkkään kieltäytyi niitä ottamasta.
— Niin, tohtori. Hän todella on kummallinen, mutta syynä siihen minä pidän hänen sairaloista ärtyisyyttänsä. Eilen oli hän hyvin kuuliainen; tänäänpä kun tarjosin hänelle lääkettä lusikassa, hän tyrkkäsi lusikkaa, aivan kuin vahingossa, ja koko lääke kaatui maahan. Kun sitten aioin sekottaa uuden pulverin veteen, tempasi hän minulta koko pulverilaatikon ja heitti sen lattialle ja alkoi samassa itkeä… Tuntui kuitenkin, ettei hän sen vuoksi itkenyt, että hänelle tarjottiin lääkettä, lisäsin minä hiukan ajateltuani.
— Hm! Irritationi. Entiset suuret onnettomuudet (olin tarkkaan kertonut lääkärille tapauksista Nellyn elämästä, joka kertomus oli vanhusta kovin hämmästyttänyt), kaikki tuo yhteensä, ja siitä tautikin. Nyt toistaiseksi on ainoa keino — ottaa pulveria, ja hänen täytyy ottaa pulveria. Minä menen ja koetan vielä kerran vakuuttaa, että hänen tulee totella lääkintöneuvoja ja … se on, yleensä sanoen … ottaa pulveria.
Läksimme kumpikin keittiöstä, jossa oli neuvottelumme tapahtunut, ja lääkäri uudelleen lähestyi sairaan vuodetta. Mutta Nelly nähtävästi oli kuullut puheemme, sillä hän oli nostanut päänsä päänaluselta ja kaiken aikaa, korva meihin päin käännettynä, tarkkaan kuunnellut. Näin sen raollaan olevasta ovesta; kun lähestyimme häntä, pistäytyi veitikka taas peitteen alle ja katsoi meihin veitikkamaisesti hymyillen. Tyttö parka oli kovin laihtunut näinä neljänä sairautensa päivänä: silmät olivat kuopallaan, kuume ei ollut vielä lakannut. Sitä kummallisemmasti sopi hänelle tuo veitikkamaisuus kasvoilla ja kiihkeän kiiluva katse, joka suuresti ihmetytti lääkäriä, tätä parhainta miestä kaikista Pietarin saksalaisista.
Lääkäri alkoi totisena, koettaen kumminkin tehdä äänensä mahdollisimman lempeäksi mitä hellimmin ja mairittelevimmin esittää, kuinka välttämätöntä on ottaa pelastava pulveri, joten siis jokaisen sairaan velvollisuus on se ottaa. Nelly kohotti päänsä äkkiä, ikäänkuin varomattomalla kätensä liikkeellä satutti lusikkaan, josta koko lääke taas kaatui lattialle. Olin varma, että hän sen teki tahallaan.
— Se on hyvin epämieluinen varomattomuus, sanoi vanhus levollisesti, — ja minä olen varma, että te teitte sen tahallanne, joka on hyvin moitittavaa. Mutta … sen saa vielä korjata ja sekottaa uuden pulverin.
Nelly nauroi hänelle. Lääkäri puisti metodillisesti päätään.
— Se on hyvin huonosti teiltä tehty, puheli ukko sekottaen pulveria, veteen, — hyvin, hyvin huonosti.
— Älkää vihastuko minulle, sanoi Nelly väkisten pidättäen nauruansa, — nyt minä varmaan otan… Rakastatteko te minua?
— Jos te käyttäydytte kiitettävästi, niin rakastan hyvin paljon.
— Hyvinkö paljon?
— Hyvin paljon?
— Ettekö nyt rakasta?
— Rakastan nytkin.
— Mutta suuteletteko minua, jos minä tahdon teitä suudella?
— Suutelen, jos tulette sen ansaitsemaan.
Nyt taaskaan ei Nelly voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi nauraa.
— Sairaalla on iloinen luonne, mutta nyt — se on hermoston syytä ja oikullisuutta, kuiskasi lääkäri korvaani mitä totisimman muotoisena.
— No, olkoon, minä otan lääkkeen! — huudahti Nelly äkkiä hienolla äänellään. — Mutta, kun minä kasvan ja tulen suureksi, niin otatteko minut vaimoksenne?
Varmaankin tuo uusi vallaton päähänpisto kovin huvitti häntä; silmänsä loistivat, huulillensa pyrki nauru hänen odottaessaan hämmästyneen lääkärin vastausta.
— Tietysti, — vastasi lääkäri tahtomattaan hymyillen moiselle oikullisuudelle, — tietysti, jos olette hyvä, hyvin kasvatettu neito, olette kuuliainen ja käytte…
— Nielemään pulvereita? keskeytti Neily.
— Kas, kas! No niin, nielemään pulvereita. Hyväsydämminen neito, — kuiskasi minulle taas lääkäri, — hänen luonteessaan on paljon, paljon … hyvää ja viisasta, mutta kumminkin … ottaa vaimokseni… mikä kummallinen oikku…
Ja taas hän tarjosi tytölle lääkettä. Nyt ei Nelly enää teeskennellytkään, vaan suorastaan tyrkkäsi kädellään lusikan pohjaa vasten ja niin heitti lusikallisen lääkettä vanhuksen kasvoille ja paidan rintamukselle. Sen tehtyään alkoi hän ääneensä nauraa, mutta ei enää, kuten ennen avomielisesti ja iloisesti. Hänen kasvoillaan näkyi jotain ankaraa, vihaista. Kaiken aikaa hän koetti välttää minun katsettani, katsoi vain lääkäriin ja ivallisesti, joskin jonkinlaisella levottomuudella odotti, mitäpä "naurettava" ukko nyt tekee.
— Ohoo! joko te taaskin!… Mikä onnettomuus! Mutta … saattaahan vielä sekottaa veteen pulverin, — lausui vanhus pyyhkien liinaan kasvonsa ja rintamuksensa.
Tästä Nelly kovin hämmästyi. Hän oli varma, että suuttuisimme, odotti, että toruisimme häntä, moittisimme ja, mahdollisesti hän tietämättänsä sitä juuri toivoikin, jotta olisi saanut syytä itkuun, oikein hysteriaan, viskoaksensa lattialle pulverit, kuten äsken, ehkäpä jotain murskatakin harmissansa sillä tyydyttääksensä oikullisen, tuskasta pakahtuvan sydämmensä. Semmoisia oikkuja on useilla muillakin, eikä vain yksistään Nellyllä. Tapahtuihan usein, että minäkin käyskelin edestakaisin huoneessani tahdottomasti toivoen, että pikemmin joku tekisi minulle jotain pahaa, tai sanoisi minulle jotain, jonka voisin pitää loukkauksena, jotta pikemmin saisin syytä purkaa sydämmeni rauhattomuuden. Naiset sitä vastoin tuollaisissa tapauksissa "keventäen" sydäntänsä alkavat vuodattaa todellisia kyyneleitä ja tunteellisimmat heistä joutuvat hysteriaan. Asia on mitä tavallisin elämässä ja sattuukin se useimmin silloin, kun on totinen, kaikille muille tuntematon suru sydämmessä, jonka tahtoisi, mutta ei voi kellekään ilmaista.
Nytpä odottamatta, hämmästyneenä loukatun vanhuksen enkelimäisestä hyvyydestä ja kärsivällisyydestä, millä hän taasen sekoitti kolmannen pulverin sanomatta edes ainoatakaan nuhteen sanaa, Nelly äkkiä asettui hiljaiseksi. Iva hävisi hänen huuliltansa, puna nousi poskillensa, silmänsä kyyneltyivät; hän salaa katsahti minuun ja samassa käänti katseensa toisaalle. Lääkäri tarjosi taas lääkettä. Kuuliaisena ja arkana joi hän lääkkeen, tarttui vanhuksen punaiseen, pehmoiseen käteen ja katsoi pitkään hänen silmiinsä.
— Oletteko … vihastunut, kun minä olen paha, — alkoi hän, mutta ei saanut sanotuksi loppuun, pujahti peitteen alle, piilotti sinne päänsäkin ja alkoi katkerasti itkeä.
— Oi, lapsukaiseni, älkää itkekö… Ei se mitään. Se on hermojen syy; juokaa vettä.
Nelly ei vain kuunnellut.
— Tyyntykää … älkää rasittako mieltänne, — rauhoitteli vanhus, itsekin miltei itkien, kovin tunteellinen kun olikin, — minä annan teille anteeksi, otan vaimokseni, jos te, kelpo neidon hyvän käytöksen ohella käytte…
— Nielemään pulvereita, kuului peitteen alta hieno nauru kuni kulkusen kilinä, naurun keskeyttivät nyyhkytykset — täten Nelly hyvin usein nauroi.
— Hyvä, kiitollinen lapsi! sanoi lääkäri juhlallisesti ja miltei kyynelsilmin. Tyttöraukka!
Ja siitä saakka alkoi hänen ja Nellyn välillä jokin outo, kummallinen myötätuntoisuus. Sitä vastoin tuli Nelly minua kohtaan jurommaksi, oikullisemmaksi ja ärtyisemmäksi. Minä en osannut sitä mitenkään selittää ja kummastelin sitäkin enemmän, kun tuo muutos tapahtui hänessä niin äkkiä. — Hänen sairautensa neljäntenä päivänä vietin koko illan, vieläpä pitkään yli puoliyön Natashan luona. Silloin olikin meillä yllin kyllin puheenaihetta. Kotoa lähtiessäni sanoin Nellylle, että palaan hyvin kohta kotiin, niinkuin luulinkin voivani tehdä. Melkein tahtomattani viivyttyäni Natashan luona olin levollinen Nellyn suhteen, hän kun ei jäänyt yksin. Hänen luonaan oli Aleksandra Semenovna, joka oli luonani käyneeltä Maslobojeviltä kuullut Nellyn olevan sairaan, josta minulle yksin ollen on paljon puuhaa. Mitenkä hyväsydämminen Aleksandra Semenovna tuosta sanomasta huolestuikaan.
— Siis hän ei voi tulla meille päivällisellekään!… Jumalani! Ja ihan yksin, poloinen, ihan yksin. No, nythän me saatamme osottaa hänelle avuliaisuuttamme. Sattui nyt tapaus, niin älkäämme päästäkö tilaisuutta.
Kohta hän tulikin meille ja toi muassaan melkoisen nyytin. Ensi sanoikseen hän jo sanoi minulle, ettei hän nyt lähdekkään pois, vaan tuli minua auttamaan; hän päästi nyytin auki. Siinä oli syroppeja, hilloja sairaalle, kanoja, kananpoikia sairaan paranemisen varalta, omenia, leivoksia, apelsiineja, kuivia kijeviläisiä hilloja (jos lääkäri sallii annettavaksi), sitten oli siinä vielä alusvaatteita, hursteja, ruokaliinoja, naisenpaitoja, siteitä, kääreitä, — aivan kuin kokonaisen sairaalan varalle.
— Onhan meillä kaikkea, sanoi hän minulle lausuen joka sanan kiireisesti, niinkuin olisi jonnekin kiiruhtanut, — mutta tehän elätte nuorenmiehen tavalla. Eihän teillä tätä kaikkea paljonkaan ole. Niin sallikaakin minun … niin Filip Filipitshkin käski. No, mitä nyt on tehtävä … pikemmin, pikemmin! Mitä nyt on tehtävä? Mitenkä sairas? Onko hän tajussaan? Ah, miten epämukava hänen on maata, täytyy korjata päänalustaa, jotta pää tulisi alemmaksi ja tiedättekös … eikö olisi parempi hankkia nahkatyyny? Nahkainen olisi viileämpi. Aih, millainen hupakko minä olenkaan! Ei päähänikään pälkähtänyt tuoda sitä. Lähden noutamaan… Eikö pitäisi panna tuli uuniin? Minä lähetän vanhan mummon teille. Tunnen erään semmoisen. Teillähän ei ole naispalvelijaa. No, mitä nyt tekisin tässä? Mitä tämä? Yrttejä … lääkärikö määräsi? Varmaankin se on rintateetä? Menen heti laittamaan tulen.
Sain hänet asettumaan, ja kovinpa hän kummastui, oikeinpa tuli pahoilleen, kun ei löytänyt läheskään niin paljoa tehtäviä. Mutta se ei kumminkaan saanut häntä toimettomaksi. Pian hän voitti Nellyn suosion ja tämän sairauden aikana hänestä oli minulle suuri apu; hän kävi meillä melkein joka päivä ja aina tuli semmoisena, niinkuin olisi jotain kadottanut, tai olisi joku matkalle lähtenyt saatava kiinni. Aina hän puheeseensa lisäsi, että niin myöskin Filip Filipitsh käski. Nelly kovin mieltyi häneen. He rakastivat toisiansa kuni sisarukset, ja minä luulen, että Aleksandra Semenovna oli monessa seikassa yhtä lapsellinen, kuin Nellykin. Hän kertoi Nellylle monenmoisia juttuja, joista Nelly tuli aina iloiseksi, ja kun Aleksandra Semenovna meni pois, ikävöi Nelly häntä. Mutta ensi kerran hänen tultuaan kummasteli pieni sairaani; pian kumminkin huomasi syyn, miksi kutsumaton vieras tuli ja tapansa mukaan oikeinpa näytti vihaiselta, muuttui vaiteliaaksi ja juroksi.
— Miksikä tuo meille tuli? — kysäsi tyytymättömänä Nelly Aleksandra
Semenovnan pois lähdettyä.
— Hän tuli auttamaan ja vaalimaan sinua, Nelly.
— Miksikä?… Minkä vuoksi? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.
— Hyvät ihmiset eivät odotakaan, että heille ensin hyvää tehtäisiin, Nelly. Ilman sitäkin he mielellään auttavat niitä, jotka apua tarvitsevat. Älähän, Nellyseni, luule kaikista vain pahaa: maailmassa löytyy paljon hyviäkin ihmisiä. Sinun onnettomuutesi vain oli se, ettet sinä kohdannut semmoisia, etkä kohdannut silloin, kun heitä tarvitsit…
Kun seuraavana päivänä Aleksandra Semenovna tuli, tervehti Nelly häntä iloisesti hymyillen, kumminkin vielä ikäänkuin jotain häpeillen.