III.
Juuri sinä päivänä minä olin Natashan luona koko illan. Tulin kotiin hyvin myöhään. Nelly jo nukkui. Aleksandra Semenovnaakin nukutti, mutta kumminkin hän istui ja valvoi sairaan luona odottaen minua. Heti alkoi hän kiireisesti kuiskaamalla kertoa minulle, että Nelly oli ensin hyvin iloinen, vieläpä nauroikin paljon, mutta sitten muuttui surulliseksi ja huomattuaan, etten minä vieläkään tullut kotiin, vaikeni ja alkoi mietiskellä. "Sitten alkoi valittaa päänkipua, alkoi niin kovasti itkeä, etten enää tietänyt, mitä tekisin", — pitkitti Aleksandra Semenovna. "Alkoi puhua minulle Natalia Nikolajevnasta, mutta minä en osannut hänelle siitä mitään sanoa; hän lopettikin kyselemisen ja sitten vain itki, siihen itkuhunsa nukkuikin. Niin, hyvästi, Ivan Petrovitsh; tytön on nyt helpompi, kuten huomasin, ja minun täytyy lähteä kotiin, niin Filip Filipitshkin käski. Täytyypä minun teille sanoa, että hän päästi minut vain kahdeksi tunniksi, minäpä jäin ominpäin pitemmältä. Mitäs siitä, olkaa huoleti minun puolestani; ei hän uskalla olla vihainen… Yksi seikka vain… Ah, Jumalani, kuulkaas, kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh, mitä minun on tehtävä: hän tulee nykyään alati humalassa kotiin! Jokin asia hänellä on, ei puhele kanssani, on ikävän näköinen, jokin tärkeä asia hänellä mielessä lienee; kyllä minä sen näen; iltasin yhtä hyvin on humalassa… Nyt ajattelen: hän palasi kotiin, ken hänet panee nukkumaan? Niin minä lähden, lähden, hyvästi. Hyvästi, Ivan Petrovitsh. Katselin äsken teidän kirjojanne — miten paljon niitä teillä onkaan, ja kaikki lienevät syväoppisia; minäpä, höperö, en ole koskaan mitään lukenut… No niin, huomiseen siis…"
Huomenna Nelly heräsikin jurona ja suruisena, vastaili minulle vastenmielisesti. Itse hän ei minulle puhunut mitään, näytti kuin olisi ollut vihassa. Huomasin hänen vain silloin tällöin pikimmältään, ikäänkuin salaa, katsahtavan minuun; noissa katseissa oli jotain salaista sydänsurua, vaikka niissä sittenkin piili hellyyttä, jota en katseissaan tavannut silloin, kun hän suoraan silmiini katsoi. Juuri sinä päivänä oikutteli hän lääkärille, kun piti ottaa lääkkeitä; en tiennyt, mitä tästä oli ajateltava.
Nellyn käytös minua kohtaan muuttui kokonaan. Hänen kummalliset päähänpistonsa, oikullisuutensa, jopa joskus vihaa lähentelevä ärtyisyytensä — nuo kaikki jatkuivat siihen päivään saakka, kun hän luotani muutti, aina siihen asti, kun tarinamme sai niin surullisen lopun. Etempänä kerron siitä tarkemmin.
Joskus kumminkin sattui hetkiä, jolloin hän taas jonkin aikaa oli minulle lempeä. Silloin tuntui, ikäänkuin hän olisi kaksinkertaisesti tahtonut korvata kovuutensa; tällöin hän useimmin itki katkerasti. Mutta nuo hetket olivat lyhyet, jälleen vaipui hän entiseen suruunsa ja katsoi taas vihaisesti minuun, tai juonitteli, niinkuin teki lääkärin aikana, tai äkkiä nähtyään, ettei jokin hänen uusi vallattomuutensa minua miellyttänyt, alkoi nauraa ja senjälkeen melkein aina itkeä. Kerran hän riitaantui jo Aleksandra Semenovnankin kanssa ja sanoi hänelle, ettei ota häneltä mitään. Tästä Aleksandra Semenovnan aikana häntä nuhdeltuani hän tulistui ja vastasi vihaisesti, sitte äkkiä vaikeni eikä sitte kahden tunnin aikana lausunut minulle ainoatakaan sanaa, ei tahtonut ottaa ollenkaan lääkkeitä eikä edes tahtonut syödä tai juoda; vain lääkäri-vanhus sai hänet lepytetyksi.
Edellä jo mainitsin, että Nellyn ja lääkärin kesken siitä päivästä alkaen, jolloin hän lopultakin joi lääkkeen, alkoi jokin ihmeellinen sympatia. Nelly kovin mieltyi häneen ja aina tervehti lääkäriä iloisesti hymyillen, vaikka kuinka suruinen olisi ennen hänen tuloaan ollutkaan. Vanhus taas puolestaan alkoi käydä meillä joka päivä, vieläpä toisinaan kaksikin kertaa päivässä, silloinkin vielä, kun Nelly alkoi kävellä ja oli melkein kokonaan parantunut, ja näyttipä, että tyttö lumosi hänet siinä määrin, ettei hän voinut ainoatakaan päivää tulla toimeen kuulematta hänen nauruansa ja pilantekoansa hänen kustannuksellaan, mitkä usein olivat hyvinkin huvittavia. Hän alkoi tuoda muassaan opettavia kuvakirjoja. Ostipa erään semmoisen varta vasten Nellylle. Sitten toi hän namusia, konvehteja sievissä laatikoissa. Tällöin hän tavallisesti astui sisään niin juhlallisesti, kuin olisi ollut nimipäiväsankari, ja Nelly heti arvasi, että ukolla on lahjoja muassa. Lahjaansapa hän ei heti näyttänyt, naureskeli vain veitikkamaisesti, istui Nellyn luo, antoi viittauksia, että jos eräs nuori neiti osasi käyttäytyä hyvästi ja ansaitsi hänen poissa ollessaan kunnioitusta, niin semmoinen nuori neiti on ansainnut hyvän palkinnon. Tällöin hän katsoi Nellyyn niin avomielisesti ja hyväsydämmisesti, että Nelly, vaikka nauroikin hänelle, osoitti katseellaan sydämmellistä, hyväilevää kiintymystä vanhukseen. Lopulta nousi vanhus juhlallisena tuolilta, veti esille konvehtilaatikon ja antaen sen Nellylle aina lausui: "Minun tulevalle ja rakkaalle puolisolleni." Tällöin varmaan oli hän Nellyä onnellisempi.
Sen jälkeen alkoi keskustelu ja aina hän totisena ja vakuuttavasti kehoitti Nellyä hoitamaan terveyttänsä sekä antoi hänelle vakavia lääketieteellisiä neuvoja.
— Kaikkein enimmän täytyy hoitaa terveyttänsä, — lausui hän dogmillisella äänellä — ja ensiksi, sekä pääasiallisesti siksi, että jäisi elämään, ja toiseksi, että aina olisi terve ja siten saavuttaisi onnen elämässä. Jos teillä, rakas lapseni, on jotain suruja, niin unohtakaa ne tai paremmin, koettakaa olla niitä ajattelematta. Jos teillä ei ole mitään suruja, niin … myöskään älkää niitä ajatelko, mutta koettakaa ajatella jotain hauskaa … jotain iloista, leikillistä.
— Mitä leikillistä ja iloista minä ajattelisin? — kysäsi Nelly.
Silloin tuli lääkäri neuvottomaksi.
— No, vaikkapa … jotain viatonta peliä, joka soveltuu teidän ijällenne; tarkkapa … no, jotain nyt semmoista…
— Minä en huoli leikkiä; en pidä leikeistä, — sanoi Nelly. — Minä mieluummin pidän uusista puvuista.
— Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee aina tyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä… Toisekseen … ehkäpä … voi pitää uusista puvuistakin.
— Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidän vaimoksenne?
— Mikä ajatus! — sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa. Nelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillen minuunkin katsahti.
— No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan, — pitkitti lääkäri.
— Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?
— No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.
Lääkäri alkoi jälleen hymyillä.
Nelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansa ja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.
— Leikillinen äly! — lausui lääkäri minulle. — Kumminkin huomaa vielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?
Lääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle oli tullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaan puhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämä tuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänä virkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minä häpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitään keinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itse keskeytti vaitiolonsa.
Eräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisesti piilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani, jonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessani lukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi, ajattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunnin kuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja pani romaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Pian kutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljään päivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.
— Menettekö … tänään … Natashan luo? — kysäsi hän katkonaisella äänellä.
— Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.
Nelly vaikeni.
— Tehän … paljon … rakastatte Natashaa? — kysäsi hän taas heikolla äänellä.
— Niin, Nelly, hyvin paljon.
— Minäkin häntä rakastan, — sanoi siihen hiljaa Nelly.
Sitten oltiin taas ääneti.
— Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, — alkoi taas Nelly arasti katsahtaen minuun.
— Ei se käy päinsä, — Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. —
Onko minun luonani sinun paha olla.
— Miksikä ei käy päinsä? — kivahti Nelly. — Kehoitittehan te minua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. Onko Natashalla palvelija?
— On.
— No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdon tehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaan häntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.
— Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaan Natashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämään sinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuin yhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.
— Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo…
— Miksikä et?
Nelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.
— Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänet yksin? — kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.
— Mistä sinä sen tiedät, Nelly?
— Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun Aleksandra Semenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minulle kertoikin kaikki.
— Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?
— Kävi, — vastasi Nelly luoden katseensa alas.
— Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?
— Niin vaan…
Mietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noin salaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänet ja tiedustaa.
— No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?
— Rakastattehan te Natashaa paljon, — pitkitti Nelly katsomatta minuun. — Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne, kun tuo toinen matkustaa pois.
— Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä, ja minäkin… Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.
— Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneet ja iloinneet, — lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahan luotuna.
"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!" ajattelin neuvottomana. Nelly vaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenyt kotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovna sanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan ja jotain uneksien puheli.
Siitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi ja vaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä, minä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinka paljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensä haihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttui Nelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin, joka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jo kokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvan käydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää oli kirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna oli hyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästi käydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisin ottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.
Mutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti. Kiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, — ei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sitten löydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirretty järeillä, epätasaisilla kirjaimilla:
"Minä läksin teiltä pois enkä tule teille enää koskaan. Mutta minä rakastan teitä hyvin paljon.
Teidän uskollinen Nelly."
Huudahdin kauhusta ja kiiruhdin huoneestani ulos.