IV.
En vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, miten ja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavan ajurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaen kädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuin olisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitä vastaan.
— Nelly, mikä sinun on! — huudahdin minä, — mihin sinä pakenit, miksikä?
— Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, siellä saatte kaikki tietää, — piipitteli Aleksandra Semenovna.
— Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh, kuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. — Ihmetellä vain täytyy… Menkäämme, heti kuulette.
Kasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.
— Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, — sanoi hän huoneeseen päästyämme, — olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan; onhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan, kyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemme häiritsisi. Antaa hänen nukkua.
Hän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.
Nelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Tulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian.
Sittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.
Lähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani ja heitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksen luo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle, että hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaiken sen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, "ei uskonut silmiänsä. Minä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa," lisäsi lääkäri kertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hän istui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä, juoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa, ennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili ja suuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikka kohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensa olemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksi läksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaan vanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymään siivosti, käy oppimaan, oppii "rintamuksia hänelle pesemään ja silittämään" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luo miettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainen ja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Ja vaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niin se oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanha saksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsi koholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.
— Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheen lahjansa takaisin, — mademoiselle, kuten minä käsitin teitä, pyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se — on mahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minulla ole suuria tuloja… Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta… Se on hirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvin moitittavaa ja sopimatonta… Ja sitten minä annoin teille luvan vain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannon alla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni, sitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja … ja … ottaa lääkkeitä. Ja sitten … sitten … minä en ymmärrä mitään…
Nelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää, mutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopulta ymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti "Ah Jumalani!" ja kiiruhti pois huoneesta. "Minä olin kaiken sen päivän kipeänä ja yöksi otin dekoktia", päätti kertomuksensa lääkäri.
Lääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattu näidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkän etsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovna löi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, että ottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo, onko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään, istui tuolille itkemään. "Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti, jotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa", kertoi Aleksandra Semenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi, tai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteita pesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiä toiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena, jotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitää tyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiasta tiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käski heti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovna hyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoi itkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Siten itkivät he yhdessä koko matkan.
— Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla; eikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.
— Ei, kyllä hän on hyvä.
— No, miksikä sitten?
— Niin, en tahdo olla hänen luonaan … en voi … minä olen hänelle aina niin paha … mutta hän on hyvä … teillä minä en ole paha, minä käyn tekemään työtä, — sanoi hän miltei hysterillisesti itkien.
— Miksikä sinä, Nelly, olet hänelle niin paha?…
— Niin vaan…
— Ja tuon "niin vaan" minä häneltä vain sainkin vastaukseksi, — sanoi lopuksi Aleksandra Semenovna pyyhkien kyyneleitä. — Mikä kovan onnen lapsi hän onkaan? Onko hänellä hermotauti, vai? Mitä te luulette, Ivan Petrovitsh?
Menimme Nellyn luo; hän makasi kasvot tyynyyn kätkettyinä ja itki. Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, tartuin hänen käsiinsä ja suutelin niitä. Hän tempasi kätensä pois ja alkoi yhä kovemmin itkeä. En tiennyt enää, mitä olisin sanonutkaan. Silloin astui sisään Ichmenev vanhus.
— Oli asioita sinulle, Ivan, terve! — sanoi vanhus tarkastellen meitä jokaista ja ihmeekseen huomaten minut polvillani.
Ukko oli ollut kipeänä viime aikana. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja oli kuin olisi urhennellut jonkun vuoksi, ei välittänyt taudistaan, ei totellut Anna Andrejevnaa eikä käynyt vuoteeseen vaan, jatkoi asioilla käymistään.
— Hyvästi hetkiseksi, — sanoi Aleksandra Semenovna luoden terävän katseen vanhukseen. — Filip Filipitsh käski minun mitä pikemmin palaamaan. On asiata. Illalla hämärissä tulen uudelleen teille ja viivyn parisen tuntia.
— Ken tuo? — kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toista asiaa.
Selitin hänelle asian.
— Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan…
Tiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa. Hän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen. Anna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa. Se oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olin vakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisin ajattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että Anna Andrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille. Ukko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoi tehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa… Tuon kaiken kerron tuonnempana…
Olen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästään saakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyi hänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhus alkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, joka oli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänen käteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.
— Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoi vanhus, — mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinä astua hänen sijalleen minun talossani ja … minun sydämmessäni?
Vanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.
— En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.
— Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voi ikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuin kotonasi.
— En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, — lisäsi
Nelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta.
— Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakin
pahempi!…
Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säkenöivät; vieläpä vapisevat huulensakin vaalenivat ja jokin voimallinen mielenliikutus vääristi ne. Vanhus katsoi häneen neuvottomana.
— Niin, te olette minua pahempikin, sillä te ette anna anteeksi omalle tyttärellenne; te tahdotte unohtaa hänet kokonaan ja otatte luoksenne toisen lapsen, mutta saattaako unohtaa oman lapsensa? Voitteko te rakastaa minua? Kun te vaan näette minut, niin samassa muistatte, että olen teille vieras, ja että teillä oli oma tytär, jonka te itse unohditte, te kun olette armoton ihminen. Mutta minä en tahdokkaan olla armottomien luona; en tahdo, en tahdo!…
Nelly tyrskähti itkuun ja katsahti minuun.
— Ylihuomenna nousi Kristus ylös, kaikki antavat suutelon ja syleilevät, sopivat keskenään, kaikki viat annetaan anteeksi… Minä tiedän sen… Ainoastaan te … te yksin … uh, kuinka kova sydän! Menkää pois!
Nelly alkoi itkeä. Tämän puheen hän oli nähtävästi jo kauan sitten miettinyt ja mieleensä pannut siltä varalta, että vanhus vielä kerran pyytäisi häntä luoksensa. Vanhus hämmästyi ja vaaleni. Kivun tunne näkyi hänen kasvoillaan.
— Ja miksi, miksi minusta kaikki noin huolehtivat? Minä en tahdo, en tahdo! — huudahti äkkiä Nelly jonkinlaisella raivolla. — Menen kerjäämään!
— Nelly, mitä sinä nyt? Nelly, ystäväiseni! — pääsi minulta huudahdus, mutta huutoni oli vain öljyä tuleen.
— Niin, ennen minä menen kadulle almua anomaan, kuin jään tänne! — huusi hän itkien. — Äitinikin pyysi almua ja kuollessaan sanoi minulle: ole köyhänä ja pyydä ennen almua, kuin… Almun pyytäminen ei ole häpeäksi: minähän en pyydä yhdeltä ihmiseltä, minä pyydän kaikilta, eikä se ole häpeä; niin minulle eräs kerjäläisnainen sanoi; olenhan minä pieni; enhän minä mistä muualta saa. Minä pyydänkin kaikilta, en tahdo, en tahdo, minä olen paha, olen pahin kaikista, kas näin paha minä olen!
Ja samassa koppasi Nelly äkkiä pöydältä kupin ja heitti sen lattiaan.
— Nyt se särkyi, — sanoi hän katsoen minuun uhittelevasti, — kuppeja olikin vain kaksi ja niistä minä toisen särin, — lisäsi hän. — Mistä nyt juodaan teetä?
Hän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinut mielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekä häpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hän itseään uusiin raivonpurkauksiin.
— Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, — tah … tahi minä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!
Ukko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut;
Nelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.
— Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! — huudahdin minä, kun jäimme kahden; — eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella olet paha!
Ja samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaa hänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi. Kiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvin vaalenneina nuhteistani.
Kohta saavutin Ichmenevin.
— Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, usko se, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausui ukko katkerasti hymyillen.
— Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärrä nälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärrä nälkäistä. No niin; jää hyvästi!
Aioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vain kädellään.
— Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, ettei tyttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, — lisäsi vanhus hiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiään ja jyskytellen sitä katukäytävään.
Eipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.
Mitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, että taaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta, huutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä; en voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millä tapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti; hänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapa surukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuilla odottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siis voinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut olla kaukana.
Mitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäen kaiken varalta oveni lukitsematta.
Ensiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaan kotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani ja pyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivat minulle. Riensin lääkärin luo — hänkään ei ollut kotona, ja palvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heillä käynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutulta ruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuu eilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikä Nellyä tuon tapauksen jälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taas Maslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä he itsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä oli tehtävä?
Mitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla.
Minun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minua
pyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatus
Nellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.
"Mitähän tämä merkitsee?" ajattelin. —
— "Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttö liene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missä tyttö nyt on, mistä hänet löydän!" Tuskin olin päästänyt tuon huudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V:n sillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua. Aioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. "Mitä hän tässä tehnee?" — ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntä näkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noin kymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimein kulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus otti kädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle. En osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; oli kuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tullut häväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, ja samalla kyyneleet vuotivat silmistäni.
Niin, ne kyynelet olivat Nelly poloisen puolesta, joskin minä samalla tunsin ankaraa suuttumusta — eihän hän ollut puutteen pakoittamana almua anonut; hän ei ollut hyljätty, kovan kohtalonsa kouriin jätetty; hän ei paennut armottomilta ahdistelijoiltansa, mutta ystäviltänsä, jotka häntä rakastivat ja hellyydellä hoitivat. Hän ikäänkuin tahtoi jotakin hämmästyttää tai säikyttää moisella käytöksellään; oli kuin olisi tahtonut kehaista jollekin! Mutta jotain salaperäistä kypsyi sielussaan… Niin, Ichmenev-ukko oli oikeassa; tyttö oli kärsinyt solvauksen, jonka haava ei voinut parantua, ja hän ikäänkuin tahallaan koetti kaikin voimin ärsyttää haavaansa moisella salaperäisyydellään, moisella luottamattomuudellaan meihin kaikkiin; hän ikäänkuin nautti itse omasta kivustaan, tuosta kärsimyksen egoismista, jos saattaa niin sanoa. Tuo kivun ärsytteleminen ja nautintonsa siitä oli helposti ymmärrettävissä: se oli useiden sorretuiden ja solvaistujen kohtalon rasittaminen ja sen oikeudettomuuden itsessään tuntevien nautintoa. Mutta mistä vääryydestä voi Nelly meitä syyttää? Hän ikäänkuin halusi meitä ihmetyttää ja säikyttää seikkailuillaan, oikullisuudellaan ja oudon rohkeilla kepposillaan, aivan kuin hän todellakin olisi meille itseään kehunut…
Mutta ei! Nyt on hän yksin, kukaan meistä ei näe, että hän pyytää almua. Löysiköhän itse tässä jonkinlaista tyydytystä? Miksi hän pyytää almua, mihin hän tarvitsee rahaa?
Saatuaan jonkun verran läksi hän sillalta ja lähestyi erään myymälän kirkkaasti valaistuja ikkunoita. Siinä hän alkoi laskea saalistaan; minä seisoin kymmenen askeleen päässä. Rahaa oli kädessään joltinenkin määrä; siitä päättäen oli hän kerjännyt aamusta asti. Puristettuaan ne kouraansa, hän juoksi kadun toisella puolella olevaan ruokakauppaan. Samassa menin minäkin puodin ovelle, joka oli auki, ja tarkastin mitä hän nyt tekee.
Näin, kuinka hän laski tiskille rahat ja hänelle annettiin kuppi, yksinkertainen kahvikuppi, jotenkin sen muotoinen, jonka hän äskettäin särki, osottaakseen minulle ja Ichmeneville, kuinka paha hän on. Tuo kuppi maksoi ehkä viisitoista kopekkaa, kenties vähemmänkin. Kauppias kääräsi kupin paperiin, sitoi kiinni ja antoi Nellylle, joka kiireesti ja tyytyväisenä läksi puodista.
— Nelly! huudahdin minä, kun hän tuli kohdalleni, — Nelly!
Hän vavahti, katsahti minuun, kuppi pääsi hänen kädestään irti, putosi katukiviin ja särkyi. Nelly oli vaalea; mutta katsahdettuaan minuun ja huomattuaan, että olin nähnyt ja tiedän kaikki, hän äkkiä punastui; tuo väri ilmaisi sietämätöntä, piinaavaa häpeämistä. Tartuin käteensä, talutin hänet kotiin; matka ei ollutkaan pitkä. Kulkeissamme emme kumminkaan lausuneet sanaakaan. Kotiin tultuamme kävin istumaan. Nelly seisoi edessäni miettivänä ja hämillään, taaskin kalpeana, silmät luotuina maahan. Hän ei voinut katsoa silmiini.
— Nelly, sinä pyysit almua?
— Niin! — kuiskasi hän ja vieläkin alemmas painui päänsä.
— Sinä kerjäsit rahaa ostaaksesi äsken särkemäsi kupin sijaan toisen?
— Niin…
— Moitinko minä, toruinko minä sinua siitä? Etkös sinä, Nelly, huomaa, kuinka paljon pahaa, itsekästä ja pahaa on käytöksessäsi? Onko se oikein? Eikö sinua hävetä? Eiköhän…
— Hävettää… — kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja kyynel vierähti hänen poskellensa.
— Hävettää… — toistin minä hänen jälestään. — Nelly, kultaseni, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi ja sopikaamme taas.
Hän katsahti minuun, tyrskähti itkuun ja samassa hän riensi syliini.
Samassa hyökkäsi sisään Aleksandra Semenovna.
— Mitä! Onko hän kotona? Joko taas? Ah, Nelly, Nelly, mikä sinun on tullut? No, hyvä toki, onhan hän kotona… Mistä te, Ivan Petrovitsh, hänet löysitte.
Annoin viittauksen Aleksandra Semenovnalle, ettei kyselisi, ja hän ymmärsi merkkini. Sanoin hellästi hyvästi Nellylle, joka yhä vielä itki katkerasti ja pyysin kunnon Aleksandra Semenovnaa viipymään meillä siksi, kunnes palajan, mutta itse kiiruhdin Natashan luo. Olin myöhästynyt ja tahdoin joutua nyt pikemmin.
Sinä iltana ratkaistiin kohtalomme, ja meiltä, Natashalla ja minulla oli siis kyllin puheen aihetta; siitä huolimatta sain tilaisuuden kertoa Nellystäkin, ja kerroinkin asian kaikkine yksityiskohtineen. Natasha oli hyvin huvitettu kertomuksestani; tapaus suuresti kummastutti häntä.
— Tiedätkös, Vanja, minä luulen, että hän rakastaa sinua, lausui
Natasha vähän aikaa ajateltuaan.
— Mitä … onko se mahdollista? kysäsin kummastellen.
— Niin, se on rakkauden, naisellisen rakkauden alkua…
— Mitä turhia! Onhan hän vielä lapsi!
— Joka kohta täyttää neljätoista vuotta. Tuo hänen vihoitsemisensa on siitä, ettet sinä ymmärrä hänen rakkauttansa ja ehkäpä hän ei itsekään vielä sitä ymmärrä; tuossa hänen vihoitsemisessaan on paljon lapsellista, mutta silti todellista, tuskallista. Ja pääasiallisesti hän on mustasukkainen minun tähteni. Siinä rakastat minua niin paljon, että varmaan kotonasikin vain minusta yksin huolehdit, puhut ja ajattelet, joten et muista häntä kohtaan olla huomaavainen. Hän on tuon huomannut, ja siitä on mielensä myrkyttynyt. Ehkäpä hän haluaisi kanssasi puhella, tuntee tarvitsevansa aukaista sinulle sydämmensä, ei tiedä kainostella, ei ymmärrä itseänsä, odottaa tilaisuutta, mutta sinä sen sijaan, että pikemmin soisit hänelle tuon tilaisuuden, erotat itsesi hänestä, pakenet hänen luotansa minun luokseni, vieläpä hänen sairaana ollessaankin jätit hänet päiväkausiksi yksin. Siitä hän nyt itkee, hän kaipaa sinua, ja suurempaa tuskaa hänelle tuottaa se, ettet sinä hänen kaipaustansa huomaa. Nytkin tällaisena hetkenä minun tähteni jätit sinä hänet yksin. Aivan varmaan on hän sen vuoksi huomenna kipeänä. Ja mitenkä sinä raskisitkaan hänet jättää? Mene heti kotiin…
— Minä en olisi häntä jättänyt, mutta…
— Niin, niin, minä pyysin sinua tulemaan. Mutta nyt saat mennä.
— Kyllä minä lähden, mutta en minä vain osaa uskoa sitä todeksi, jota hänestä sanoit.
— Se on siitä syystä, ettei se ole muiden kaltaista. Muistapas hänen elämänsä, harkitse kaikki asianhaarat ja sinä uskot. Hän ei ole kasvanut semmoisissa oloissa, kuin sinä ja minä olemme kasvaneet.
Myöhään sittenkin meni, ennenkun kotiin palasin. Aleksandra Semenovna kertoi minulle että Nelly oli nytkin, kuten tuona iltana, kauan itkenyt, "ja niin itkuunsa nukkuikin", kuten silloinkin.
— Ja nyt minä lähden, Ivan Petrovitsh, niin Filip Filipitshkin käski. Hän, polonen, odottaa minua.
Kiitin häntä ja istuin Nellyn päänpohjiin. Olin hyvin pahoillani, että olin hänet moisena hetkenä jättänyt. Kauan, myöhään puoliyöhön istuin siinä ajatuksissani… Onneton oli aika…
Vaan tahdonpa nyt kertoa, mitä näinä kahtena viikkona oli tapahtunut