Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

V.

Aina siitä illasta saakka jolloin olin ruhtinaan kanssa B:n ravintolassa, olin useita päiviä pelossani Natashan tähden. "Millä uhkasi tuo noiduttu ruhtinas Natashaa ja millä hän tahtoi tytölle kostaa?" — kyselin itseltäni lakkaamatta enkä löytänyt vastausta. Lopulta tulin vakuutetuksi, ettei uhkauksensa ollut tyhjänpäiväinen, ei suottaista kehumista, ja että sillä aikaa, kun Natashan suhde Aleshaan pysyy tällaisena, saattaa ruhtinas valmistaa Natashalle monta katkeruutta. Ruhtinas on niin pikkumainen, kostonhaluinen, vihainen ja harkitsee tarkkaan asiat, ajattelin tällöin. Ei ole toivomistakaan, että hän unohtaisi loukkauksen eikä käyttäisi sopivaa tilaisuutta sitä kostaakseen. Kaikessa tapauksessa oli hän minulle yhden seikan asiassa merkinnyt ja siitä hyvin selvään ajatuksensa ilmaissut: hän vaati, että Natashan ja Aleshan väliset suhteet ovat lopetettavat sekä odotti, että minä valmistaisin Natashan pikaiseen eroon, valmistaisin niin, ettei tulisi mitään "kohtauksia, saarnoja ja schillerimäisyyksiä."

Tietysti hän eniten huolehti siitä, että Alesha olisi häneen tyytyväinen ja pitäisi häntä hellänä isänä, ja tämä olikin hänelle varsin tarpeellinen saadakseen sittemmin mukavammin anastaa haltuunsa Katjan rahat. Minun siis tuli valmistaa Natasha pian tapahtuvan eron varalta.

Natashassa huomasi tapahtuneen suuren muutoksen; entisestä avomielisyydestään minua kohtaan ei enää ollut jälkeäkään; kaiken lisäksi tuntui, ikäänkuin hän epäilisi jo minuakin. Lohduttelemiseni tuntui kiusaavan häntä; kysymyksistäni hän tuntui yhä enemmän harmistuvan, jopa suuttuvankin. Usein tapahtui näin. Minä istun hänen luonaan ja katson häneen. Hän kävelee kädet ristissä huoneen nurkasta nurkkaan synkkänä, vaaleana, ikäänkuin ei huomaisi mitään, unohtaen minutkin. Kun sitte joskus katsahti minuun (minun katsettani koetti hän kaikin tavoin välttää), ilmaantui kasvoilleen sietämätön harmi ja samassa hän äkkiä kääntyi poispäin. Ymmärsin, että hän tällöin tuumiskeli, mitenkä pian tapahtuva ero tulisi tapahtumaan, ehkä itse suunnitteli, millä tavoin sen tulisi tapahtua, ja saattaisiko hän kivutta, katkeruudetta tämmöistä mietiskellä? Minä olinkin vakuutettu, että hän oli jo päättänyt erota. Ja kuitenkin hänen synkkä toivottomuutensa piinasi ja pelotti minua. Sitä paitsi en minä tällöin usein uskaltanut hänelle puhua tai lohduttaa; pelolla siis odotinkin, minkä ratkaisun asia lopulta on saava.

Mitä taas tulee hänen jyrkkään käytökseensä minua kohtaan, hänen itseensä sulkeutumiseen, niin vaikkakin se teki minut levottomaksi ja rasitti mieltäni, olin kumminkin Natashani sydämmen suhteen varma, tiesin, että kaikki se oli vain seurauksena siitä, että hänellä oli äärettömiä kärsimyksiä ja mielensä tasapaino oli kokonaan kadonnut. Jokainen syrjäisen sekautuminen hänen asioihinsa herätti hänessä vain harmia, kiukkua. Tällaisissa tapauksissa on likeisten ystäväimme puuttuminen asioihimme kaikkein harmillisinta, varsinkin sellaisten ystäväin, jotka tuntevat salaisuutemme. Mutta minä tiesin myöskin varsin hyvin, että viime hetkellä tulee Natasha taaskin luokseni ja minun sydämmeltäni etsii itselleen lohtua.

Keskustelustani ruhtinaan kanssa minä tietysti en hänelle virkkanut mitään, se kun olisi vain lisännyt hänen levottomuuttansa, tehnyt hänet yhä hermostuneemmaksi. Mainitsin vain, niinkuin sivumennen, olleeni ruhtinaan kanssa kreivittären luona ja tulleeni vakuutetuksi, että ruhtinas on suurin lurjus. Mutta eipä Natasha ruvennutkaan ruhtinaasta kyselemään, josta seikasta olin erittäin hyvilläni; sen sijaan kuunteli hän jännityksellä kertomustani tutustumisestani Katjan kanssa. Kertomukseni päätyttyä ei hän lausunut Katjastakaan ainoatakaan sanaa, sen sijaan kohosi puna hänen vaaleille kasvoillensa ja sitte oli hän kaiken sen päivää erikoisen kiihottuneessa mielentilassa. Kertoessani en salannut mitään Katjaa koskevaa ja tunnustinkin suoraan, että Katja teki minuunkin mitä parhaimman vaikutuksen. Ja minkä vuoksi olisinkaan sitä salannut? Olisihan Natasha kumminkin arvannut, jos olisin jotain häneltä salannut, ja olisin siitä vain saanut hänet itselleni vihastumaan. Sen vuoksi tahallani kerroin hänelle asian yksityiskohtiaan myöten koettaen aina ennättää ennen hänen kysymyksiänsä, koska hänen, nykyisessä asemassaan ollen, olisi hyvin vaikeata ollut tehdä kysymyksiä — olisiko todellakin helppoa välinpitämättömän näköisenä tiedustella kilpailijansa etevämmyysehtoja? Luulin, ettei Natasha vielä tiennyt, että Aleshan tuli isänsä tahtoa seuraten saattaa kreivitär ja Katja maalle, enkä tiennyt, mitenkä saisin sen hänelle ilmoitetuksi niin, että isku tuntuisi mahdollisimman lievältä. Mutta kovastipa kummastuin, kun Natasha minut heti keskeytti ja sanoi, että turhaa on häntä lohdutella, hän kun on jo tietänyt asian viisi päivää.

— Jumalani! — huudahdin minä, — kuka sen sinulle sanoi?

— Alesha.

— Kuinka? Joko hän sen sanoi?

— Niin, ja minä olenkin valmis kaikkeen, Vanja, lisäsi hän semmoisella äänellä, joka mitä selkeimmin ja jotenkin kärsimättömästi antoi minun huomata, etten pitkittäisi enää puhetta siitä.

Alesha kävi jotenkin usein Natashan luona, vaikka viipyikin aina vain hyvin vähän aikaa; erään kerran viipyi hän useampia tunteja yhtämittaa, mutta minä en silloin ollut siellä. Tavallisesti tuli hän aina suruisena, katsoi Natashaan arasti ja hellästi; Natasha sen sijaan otti hänet vastaan niin ystävällisesti ja hellästi, että Alesha pian unohti surunsa ja muuttui iloiseksi. Minunkin luonani kävi hän hyvin usein, melkein joka päivä. Hän kylläkin tunsi tuskaa, mutta ei voinut hetkeksikään jäädä yksin surunsa seuraan ja siksi lakkaamatta hakikin minulta lohdutusta.

Ja mitäpäs minä olisin osannut sanoa? Hän moitti kylmyyttäni ja välinpitämättömyyttäni, soimasipa minun vihaavankin häntä; hän ikävöi, itki, meni Katjan luo ja siellä taas löysi lohdutuksen.

Samana päivänä, kun Natasha sanoi minulle, että tietää heidän piakkoin matkustavan, se oli viikko sen jälkeen, kun olin puhunut ruhtinaan kanssa, tuli Alesha luokseni toivottomana, syleili minua ja itki kuin lapsi. Minä vaikenin ja odotin mitä hän sanoisi.

— Minä olen kunnoton ja kelvoton ihminen, Vanja, pelasta minut itseltäni, — alkoi Alesha. — En minä sitä itke, että olen kunnoton heittiö, mutta sitä, että minun tähteni tulee Natasha onnettomaksi. Jätänhän hänet onnettomuuteen… Vanja, ystäväni, sano minulle, päätä puolestani, kumpaa heistä minä enemmän rakastan, Katjaa vaiko Natashaa?

— Sitä minä en osaa päättää, Alesha, — vastasin hänelle, — itsehän paraiten tiedät…

— Ei, Vanja, ei se ole niin; enhän ole niin tyhmä, että semmoisia kyselisin; mutta asia on nyt semmoinen, etten minä siitä itse mitään tiedä. Minä kysyn sitä itseltäni enkä osaa vastata. Sinä sitä vastoin syrjäisenä saatat asian paremmin tietää… Ja vaikkapa et varmasti tietäisikään, niin sano, kuinka sinä luulet asiasta.

— Minusta näyttää siltä, että sinä Katjaa rakastat enemmän.

— Niinkö sinusta näyttää! Ei, ei ollenkaan! Et sinä ollenkaan arvannut. Minä rakastan äärettömästi Natashaa. Häntä minä en milloinkaan, en mistään syystä voi hyljätä; niin minä sanoin Katjallekin ja hän oli kanssani samaa mieltä. Mikset sinä sano mitään? Näin sinun juuri hymyilevän. Ah, Vanja, sinä et ole koskaan minua lohduttanut, kun olin liian suuressa tuskassa, kuten nytkin… Hyvästi!

Hän kiiruhti pois huoneesta; Nelly oli ääneti kuunnellut keskusteluamme ja nyt Aleshan äkkiä poistumisen tähden hyvin kummastui. Hän oli silloin vielä sairas, makasi vuoteessa ja joi lääkkeitä. Alesha ei ollut koskaan hänelle sanaakaan sanonut, tuskinpa huomiotansakaan häneen kiinnittänyt.

Kahden tunnin kuluttua tuli hän uudelleen, ja minä kummeksin hänen iloista muotoansa. Hän lankesi kaulaani ja syleili minua.

— Asia on päätetty! — huudahti hän, — kaikki on selvillä. Teiltä minä suoraa päätä menin Natashan luo, sillä minä olin pahoillani, en voinut olla näkemättä häntä… Tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä ja suutelin hänen jalkojansa: sitä minä tahdoin, sitä ikävöin, ilman sitä olisin kuollut ikävään. Hän syleili minua ääneti ja itki. Silloin suoraan sanoin hänelle, että rakastan Katjaa enemmän, kuin häntä.

— Mitä hän sanoi?

— Ei hän vastannut mitään, hyväili vaan ja lohdutteli minua, — minua, joka noin hänelle sanoin! Hän osaa lohduttaa, Ivan Petrovitsh!

Oi, minä itkin hänelle kaiken suruni, ilmaisin hänelle kaikki. Minä sanoin suoraan, että rakastan Katjaa hyvin paljon, mutta vaikka minä vielä enemmän Katjaa rakastaisin, ja ketä tahansa muuta rakastaisinkaan, en minä kumminkaan saata hänettä, Natashatta, toimeen tulla, vaan kuolen. Niin, Vanja, hänettä en voi elää ainoatakaan päivää, minä tunnen sen, niin se on! Ja senpä tähden päätimmekin viipymättä antaa vihkiä itsemme; mutta kun sitä ei voi nyt ennen matkaamme tehdä, nyt kun on suuripaasto eikä ketään vihitä, niin tulee vihkimisemme tapahtumaan heti, kun olemme tänne palanneet. Isäni tulee sen myöntämään, siitä ei ole epäilemistäkään Mitä tulee Katjaan, niin mitäpäs siitä sen enempää! Enhän minä voi ilman Natashaa elää… Vihkimisemme jälkeen matkustamme mekin sinne, missä Katja on…

Natasha parka! Mitä tunsikaan hän lohdutellessaan tätä poikanulikkaa; istua hänen kanssaan, kuulla hänen tunnustustansa ja keksiä hänelle, naivi-egoistille, satu pikaisesta avioliitosta. Alesha todella rauhoittui muutamaksi päiväksi.

Ja juuri sen vuoksi hän Natashan luo aina kiiruhtikin, ettei heikko sydämmensä yksin jaksanut suruansa kantaa. Ja kumminkin, kun eron hetki alkoi lähestyä, tuli hän taas rauhattomaksi, itki sekä taaskin tuli useasti luokseni huoliansa valittamaan. Viime aikana oli hän Natashaan niin kiintynyt, ettei voinut häntä heittää ainoaksikaan päiväksi saatikka sitte puoleksitoista kuukaudeksi. Hän oli täydelleen vakuutettu ihan viime hetkeen saakka, että eroaa Natashasta vain puoleksitoista kuukaudeksi ja että hänen palattuansa vietetään heidän häänsä. Mitä tulee Natashaan, niin hän taas täydelleen käsitti, että hänen kohtalonsa kokonaan muuttuu, että Alesha ei enää koskaan hänelle palaa, ja että niin tuleekin tapahtua.

Eron päivä koitti. Natasha oli kipeä, — hän oli kalpea, katseensa oli kuumeinen, huulensa kuivettuneet, toisinaan hän puheli itsekseen, toisinaan taas loi minuun pikaisen ja terävän katseen, ei itkenyt, ei vastannut kysymyksiini ja vapisi kuin haavan lehti, kun kuuli sisään astuvan Aleshan heleän äänen. Natashan posket alkoivat punottaa kuin aamurusko; hän kiiruhti Aleshaa vastaan, intoisasti syleili ja suuteli häntä, nauroi mitä herttaisimmin… Alesha vähän väliä loi häneen katseensa, joskus levottomana kyseli, onko hän terve, lohdutteli sanoen, ettei hän matkusta kauaksi aikaa, että sitten vietetään häät. Hyvin huomasin, kuinka Natasha ponnisti voimiansa pidättääkseen kyyneleitänsä. Hän ei itkenyt Aleshan nähden.

Kerran sanoi Alesha, että hän jättää Natashalle rahaa poissa olonsa ajaksi ja ettei Natasha olisi huolissaan, sillä isä oli luvannut antaa paljon rahaa matkaa varten. Natasha pahastui. Jäätyämme sitte Natashan kanssa kahden sanoin, että minulla oli häntä varten varattu sataviisikymmentä ruplaa. Natasha ei kysynyt, mistä olin rahat saanut. Tämä tapahtui kaksi päivää ennen Aleshan matkalle lähtöä ja päivää ennen sitä, kun Natasha kohtasi Katjan ensimäisen ja viimeisen kerran. Katja lähetti Aleshan muassa kirjeen, pyytäen Natashalta lupaa saada käydä hänen luonansa huomenna, samalla hän myöskin kirjoitti minulle, pyytäen minua olemaan silloin läsnä.

Päätin välttämättömästi tulla Katjan määräämänä aikana, kello kaksitoista, huolimatta mistään esteistä; puuhia ja esteitä oli minulla paljonkin. Puhumattakaan Nellystä oli minulla viime päivinä paljon puuhia Ichmenevien talossa.

Nuo puuhat alkoivat viikko sitten. Anna Andrejevna lähetti aamulla minua kutsumaan, pyytäen jättämään kaikki ja heti kiiruhtamaan heille, asia on hyvin tärkeä eikä siedä pienintäkään lykkäystä. Sinne tultuani tapasin hänet yksinänsä; hän astuskeli huoneessa, säikähdyksestä ja mielenliikutuksesta kuumeisena, pelolla odotellen Nikolai Sergeitshin kotiin palaamista. Tavallisuuden mukaan en pitkään aikaan saanut Anna Andrejevnalta selkoa asiasta ja minkä vuoksi hän oli niin säikähtänyt, ja kuitenkin näytti jokainen minutti olevan tärkeä. Tarpeekseen toruttuaan minua: "miksikä en käy heillä ja heitän heidät, kuni orvot, yksin tuskansa", niin että jo "Herra ties, mitä täällä tapahtuu", hän viimeinkin sanoi, että Nikolai Sergeitsh on kolmena viime päivänä ollut niin levoton, "että sitä on mahdoton kuvailla".

— Ei ensinkään ole kaltaisensa, pitkitti Anna Andrejevna, — on kuumeessa, öisin minusta salaa polvillaan pyhäinkuvan edessä rukoilee, unissaan puhelee ja valveilla on kuin puolimielinen: kävimme eilen syömään kaalia, ja ei hän voi edestään lusikkaa löytää, kysyt häneltä yhtä, hän vastaa toista. Kotoa poistuu vähä väliä: "asioille", sanoo, "lähden, asianajajaa täytyy tavata". Lopuksi, tänä aamuna sulkeutui huoneeseensa: "minun" sanoo, "tulee kirjoittaa tärkeä paperi riita-asiassa". No, ajattelen, minkä paperin kirjoittaja sinussa on, kun et lautasen vierestä lusikkaa löytänyt? Kuitenkin katsoin avaimen reijästä: istuu, kirjoittaa, mutta itse itkee itkemistään. Mitä sellaista, ajattelen, asiapaperia hän noin kirjoittaa? Vai olisiko hänen niin sääli Ichmenevka-tilaamme; se on siis meiltä kokonaan mennyt. Niin minä ajattelin, mutta hän hyppäsi äkkiä ylös, heitti kynän pöydälle, punastui, silmänsä säkenöivät, koppasi lakkinsa ja tuli luokseni. "Minä", sanoo, "tulen pian". Hän läksi, mutta minä heti menin hänen kirjoituspöytänsä luo; siinä on hänellä isot kasat riitajuttuamme koskevia asiapapereita, minun ei salli niitä koskettaakaan. Useasti pyysin: "salli minun edes kerran nostaa paperit, pyyhkisin pölyt pöydältä." Mitä vielä, ärjäsee, huitoo käsillään — on tullut täällä Pietarissa niin äärettömän kärtyisäksi ja ärjyjäksi. Niin, minä siis menen pöydän luo ja etsin: mikä paperi se on, jota hän äsken kirjoitti. Minä, nähkääs, tiesin varmasti, ettei hän sitä mukaansa ottanut, mutta kirjoittamasta noustuaan pisti sen toisten paperien alle. Ja kas, isäseni, Ivan Petrovitsh, mitä löysin, katsoppas.

Hän antoi minulle postiarkin, joka oli puoleksi kirjoitettu, mutta niin paljon oli pyyhitty pois ja korjailtu, että toisin paikoin oli melkein mahdoton saada selkoa.

Vanhus parka! Ensi riveistä jo saattoi arvata, mitä ja kelle hän kirjoitti. Se oli kirje Natashalle, hänen rakkaalle Natashallensa. Kirje alkoi lämmöllä ja hellyydellä; hän kirjoitti antavansa anteeksi ja pyysi palaamaan kotiin isän luokse. Ei ollut helppo ottaa selkoa kirjeestä kokonaisuudessaan, se kun oli kirjoitettu sekavasti ja keskeytyksillä, ja kun oli tehty, hyvin useita korjauksia. Sen kyllä huomasi, että hellä tunne, joka sai hänet tarttumaan kynään ja kirjoittamaan ensimäiset, sydämmelliset rivit, pian näiden ensi rivien jälkeen muuttui toiseksi. Hän alkoi soimata tytärtänsä, räikeällä tavalla kuvaili hänen rikostansa, vihaisesti muistutti hänelle hänen itsepäisyyttään, soimasi tunteettomuudesta, siitä, että ehkä hän ei kertaakaan ajatellut, mitä on tehnyt isälle ja äidille. Hänen ylpeydestänsä uhkasi isä rangaistusta ja kirousta ja lopetti kirjeen vaatimuksella, että hän viipymättä ja nöyrästi palaisi kotiin ja silloin, ainoastaan silloin kenties kuuliaisen ja esimerkillisen elämän jälkeen "perheen keskuudessa" me voimme sinulle anteeksi antaa, kirjoitti hän. Tästä näkyi, että alkuperäistä, hellää tunnettansa hän muutamien rivien jälkeen alkoi pitää heikkoutena, alkoi sitä hävetä ja lopuksi alkoi tuntea solvaistun ylpeytensä tuskia ja päätti kirjeensä vihasilla uhkauksilla. Anna Andrejevna seisoi edessäni ristissä käsin pelolla odottaen, mitä minä kirjeen luettuani sanoisin.

Minä sanoin suoraan, mitä asiasta luulin, nimittäin, että ukko ei jaksa enää pitemmältä elää Natashatta ja että varmasti voi sanoa, että he piakkoin kokonaan sopivat; mutta kumminkin, sittenkin kaikki tulee riippua siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat. Ilmaisin samalla myöskin arveluni, että ensiksi varmaankin riita-asian huono käänne kovin koski häneen ja järkytti mieltänsä, puhumattakaan siitä, kuinka suuresti ruhtinaan voitto myrkytti vanhuksen itserakkautta, ja kuinka suurta harmia saattoi hänelle moinen asian päätös. Semmoisina hetkinä ei sydän saata olla etsimättä myötätuntoisuutta, jolloin hän vielä enemmän muisteli sitä, jota oli aina maailmassa enimmän rakastanut. Oli sitten vielä yksi seikka huomioon otettava: hän kun oli seurannut Natashan kohtalon vaiheita ja tunsi ne tarkkaan, oli hän varmaankin kuullut, että Alesha kohta hylkää Natashan. Hän saattoi käsittää Natashan nykyisen mielentilan ja kokemuksestaan tiesi, kuinka suuresti Natasha kaipasi lohdutusta. Ja kuitenkaan ei hän voinut voittaa itseään, pitäen tytärtään syyllisenä niihin nöyryytyksiin ja solvauksiin, joita osakseen oli tullut. Varmaankin johtui mieleensä, ettei se sittenkään olisi ollut tytär, joka olisi ensimäisen sovinnon askeleen ottanut; että ehkäpä tytär ei muistakaan heitä eikä tunne haluakaan päästä sovintoon vanhempiensa kanssa. Tällä tavoin hän varmaan ajatteli ja siksipä ei kirjoittanutkaan kirjettään loppuun, ja nyt saattaa ehkä seurata uusia solvauksia, jotka tuntuvat entisiä ankarammilta, ja nyt ehkä sovinnon tekeminen on lykkääntynyt vielä pitkäksi aikaa, sanoin lopuksi Anna Andrejevnalle…

Tätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, että minun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jo paljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkin pääasian unehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatui vahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakin musteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneen papereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummolla syytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänen salaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hän jatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.

Tarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitä niin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamasta lakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiä yksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkin itse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällä tavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseen paikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhua Anna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljätty orpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisi surullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästään sekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen ja johtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihen valmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaa hänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vain sysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuuden saisi Nelly valmistaa.

Anna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsa osotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia, miksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoi hän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella, että hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukan heille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän on sairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkin hilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla ole rahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kun minä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten, että, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoa vaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset, jotka saattoi lahjoittaa "orvolle".

Läksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashan oven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaan askeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiä luopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeisellä astimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuilla oli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minut menemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minua tarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hän joutui kovasti hämilleen ja ymmälle.

— Heh, Vanja, sinähän se olet! — lausui hän epävakaisella äänellä. — Minä aioin tavata täällä erästä … kirjuria … yhä tuossa asiassa … vasta on tänne muuttanut … jonnekin tänne … mutta eipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.

Ja samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.

Päätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaan heti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästi kertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisesti käsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hän olisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanut semmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivon rasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.

Samana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mieleni mennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukon tulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että varta vasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vasta kolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkin vapaasti ja yhä puhui asioista.

— Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan, me kohtasimme toisemme, — milloinka se olikaan? — eiköhän toissa päivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäen kuitenkin minusta pois katseensa.

— Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseeni syrjään.

— Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihen taloon … erehdyinkin… No niin, minähän kerroin sinulle asiastani: senaatti on antanut päätöksensä… j.n.e., j.n.e.

Hän oikein punastui, kun alkoi puhua asiastaan.

Kaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillä häntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisi ukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanalla sanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukon viime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, ettei alussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensa Nikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, mutta Nikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt, että tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevna kuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta ja viittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä Anna Andrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.

Asia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen, joka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle, että kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hän pitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin "muutamien perheellisten asiain tähden" on hän päättänyt korvata Ichmenevin vahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehen luota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut, silmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuille ja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaan luo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olin niin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksiani järjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitä kiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdin noutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enää ollut rapuilla.

Huomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaan kotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.

Kolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsä riensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona ja jätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaan sanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitää kuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenä ja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaen samalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tulee hän julkisesti häväistyksi.

Anna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niin rauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelle ukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikesta näkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti. Seuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansa hän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähti pahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhti ulos.

Kirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hän ilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoista ole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikin Ichmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytää sitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksi vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee "julkiseen häväistykseen", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinas Ichmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkista häväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tulee jätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voi varmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhan turvaamiseksi.

Ichmenev kiiruhti heti kirje kädessä ruhtinaan luo. Ruhtinas ei nytkään ollut kotona; Ichmenev sai palvelijalta tietää, että ruhtinas varmaankin oli mennyt kreivi N:n luokse. Enempää ajattelematta läksi vanhus kreivin asunnolle. Kreivin ovenvartija pysähdytti hänet, kun hän nousi rappuja ylös. Ärtyneenä äärimmäisimpään iski ukko ovenvartijaa kepillä. Samassa otettiin hänet kiinni, vietiin rapuille ja jätettiin poliisille, joka vei hänet poliisikamariin. Asiasta ilmoitettiin kreiville. Kun läsnä oleva ruhtinas selitti äijälle, että vanhus on tuo samainen Ichmenev, sen samaisen Natalia Nikolajevnan isä, (ruhtinas oli jo useasti osottanut "noita palveluksia") niin suurekas kreivi alkoi nauraa ja vaihtoi vihansa armoon; annettiin käsky päästää Ichmenev vapaaksi; mutta vapauttaminen tapahtui vasta kolmantena päivänä, jolloin, varmaankin ruhtinaan tahdon mukaan, sanottiin ukolle, että ruhtinas itse oli pyytänyt kreivin armahtamaan vanhusta.

Ukko palasi kotiin ja oli kuin mielipuoli, heittäytyi vuoteelle ja kokonaisen tunnin makasi liikkumattomana; viimein nousi ylös ja kauhuksi Anna Andrejevnalle sanoi juhlallisesti, että ijäkseen kiroaa tyttärensä ja kieltää häneltä isällisen siunauksensa.

Anna Andrejevna kauhistui tästä, mutta täytyihän ukkoa auttaa ja hän itsekin melkein höperönä hoiti ukkoa koko sen päivän, melkein koko yön, kasteli hänen päätänsä etikalla, muutteli jääpussia. Ukko oli kuumeessa ja houraili. Läksin heiltä kellon kolmatta käydessä yöllä. Aamulla kuitenkin nousi Ichmenev ylös ja samana päivänä tuli luokseni nyt vihdoinkin ottaakseen Nellyn heille. Mutta siitä, mitä silloin tapahtui ukon ja Nellyn välillä, minä jo kerroin ennen; se tapaus lannisti hänet kokonaan. Kotiin tultuaan kävi hän vuoteeseen. Tämä kaikki tapahtui pitkänäperjantaina, kun Katja ja Natasha kohtasivat toisensa, se oli myöskin Aleshan ja Katjan Pietarista lähdön aattopäivä.

Olin läsnä, kun Katja kävi Natashan luona; se tapahtui varhain aamulla ja ennen sitä, kun Ichmenev kävi luonani, sekä ennen Nellyn ensimmäistä karkaamista.