Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

VI.

Tuntia ennen Katjan tuloa tuli Alesha siitä Natashalle ilmoittamaan. Minä taas jouduin sinne samaan aikaan, kun vaunut, joissa Katja ajoi, pysähtyivät portin eteen. Katjan seurassa oli ranskalais-mummo, joka monien pyyntöjen ja epäröimisten jälkeen vihdoin viimeinkin suostui lähtemään Katjan mukaan sekä sitten päästämään Katjan yksin ylös Natashan luo, senkin vain Aleshan seurassa; mummo itse jäi siksi ajaksi vaunuihin. Katja, joka vielä istui vaunuissa, kutsui minut ja pyysi kutsumaan Aleshan. Astuttuani Natashan huoneeseen tapasin hänet sekä Aleshan itkemässä. Kuultuansa, että Katja oli jo saapunut, pyyhki Natasha kyyneleensä, nousi ylös ja asettui levottomana vastapäätä ovea seisomaan. Hän oli tänään pukeutunut kokonaan valkoiseen. Tummanruskea tukkansa oli sileällä kampauksella, niskassa isoon solmuun kierretty. Tämmöinen kampaus minua erittäin miellytti. Huomattuaan minun jääneen huoneeseen pyysi Natasha, että minäkin menisin vierasta vastaan.

— Tähän asti en voinut saada tilaisuutta käydä Natashaa tervehtimässä, puheli minulle Katja rappuja noustessamme.

— Olin mitä tarkimman vartioimisen alaisena. Kokonaista kaksi viikkoa lakkaamatta joka päivä pyysin m:me Albertia, ennenkun nyt vasta suostui. Ja te, Ivan Petrovitsh, miksikä te ette enää kertaakaan meillä käynyt. Minä en voinut teille kirjoittaakaan eikä siihen ollut oikein haluakaan, sillä eihän kirjeessä kumminkaan saa asiaa selitetyksi, ja kuinka suuresti minä kaipasinkaan teitä nähdäkseni… Jumalani, mitenkä sydämmeni nyt lyö…

— Rappuset ovat niin jyrkät, sanoin minä.

— Niin, no … ehkäpä rappusetkin… Mutta sanokaas, kuinka te luulette — eikö Natasha tule olemaan minulle vihainen?

— Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?

— Niin, niin … todellakin, — mistä syystä; pianhan sen saan nähdä, miksipä sitä kyselenkään…

Tarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvin peloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään, mutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.

Oven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle: "minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, että tulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa… No, mutta miksikä tässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhain ihminen. Eikö totta?"

Hän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoi tarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katja kiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä huulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyi hän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksi tunniksi.

— Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, — sinun täytyy poistua sen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästä ja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja mene siksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tulee kuulla kaikki, mitä me puhelemme.

— Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, — minä istun näin, teidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.

Katja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen.
Natasha tahtomattaan hymyili hänelle.

— Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, — Alesha näytti sen minulle.

— No, olenko minä sen näköinen?

— Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisesti ja päättävästi. — Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olette kauniimpi.

— Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä te olettekaan!

— Älkäähän! Mihinkä minusta!… Te minun kyyhkyläiseni! lausui Katja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivat vaiti ja tarkastelivat toisiaan. — Kuulkaas, enkelini, keskeytti Katja äänettömyyden, — meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessä ollaksemme; tuskin sain m:me Albertin siihenkään suostumaan, ja meillä on niin paljosta puhuttava… Minä tahdon … minun täytyy … no, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?

— Niin, hyvin paljon.

— Jos niin… Jos te rakastatte Aleshaa paljon … niin … tulee teidän rakastaa hänen onneansakin … sanoi Katja arasti ja kuiskaamalla.

— Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi…

— Niin kylläkin … mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänet onnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaan hänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että hän tulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin … niin…

— Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asia on päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä. Nähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.

Kaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummanko kanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestä luopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, että asia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha. Kaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisena katsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.

— Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.

— Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkä tähden te häntä rakastatte?

— En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyyden karvautta olisi kuulunut äänessään.

— Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.

— En minä sen vuoksi, minä vain … niin vain rakastan häntä…

— Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.

— Niin minäkin, sanoi Natasha.

— Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minun tähteni jättää teidät! huudahti Katja. — Nyt teidät nähtyäni en voi tuota seikkaa käsittää!

Natasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousi Katja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasi samalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaa syleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudella Natashan käsiä.

— Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katja itkien. — Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme … ja teitä minä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon…

— Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.

— Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin, tehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?

— Tietysti.

— Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljon rakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kai pian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikki puhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt … kotiinne?

Natasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.

— Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.

— Ja … te … ja te myöskin, sopersi Katja.

Samassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaa puolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidät toistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hän voimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.

— Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. — Senkö vuoksi, että erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussa takaisin?

— Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkin
Aleshaa lohduttaakseen.

— Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha. Minä kuolen sinutta … sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nyt minulle olet! Juuri nyt!

— Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuen
Natasha, — pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?

— Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.

— Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan, siihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kun heidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksi hyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.

— Todellakin, se on mainiosti… Sitenhän te sitte vielä ainakin neljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaan Katja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.

Tästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoin kertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua; hän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisesti hymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää. Hän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa ja nousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoitti ranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntia on kulunut ja neidin on palattava.

Natashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaan kädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleen sydämmensä sisimmät tunteet.

— Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.

— Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.

— Sanokaamme me siis hyvästit.

He syleilivät toisiansa.

— Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, — ja minä … aina … olkaa vakuutettu … hän on tuleva onnelliseksi… Lähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuen hänen käteensä.

Heidän mentyään sanoi Natasha: — Vanja, mene sinäkin ja … älä nyt enää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; sen jälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin… Tule sitten kymmenen aikaan. Tee niin hyvin, Vanja!

Kun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnan kanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan) ja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua. Mavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istui sohvalle ja kutsui minut likemmäksi.

— Nyt on jo kaikki lopussa, — sanoi hän katsoen minuun terävästi.

En koskaan unhota tuota katsetta.

— Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksi päiväksi nyt päättyi, — sanoi hän puristaen kättäni.

Hänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin ja kävisi vuoteeseen.

— Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhella ja hiukan muistella ollutta… Minä olen nyt kuni särjetty… Huomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen… viimeisen!

— Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi…

— Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänen lähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltäni kyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, ja mitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nyt vasta sitä itseltäni kyselen?

— Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha…

— Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanut häntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minä rakastin häntä kuin … melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu, ettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiin toistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?

Tarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän ala houria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänyt hänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoista halua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistä yhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissani hänen tilastaan.

— Hän oli omani, pitkitti Natasha. — Melkein ensi kohtaamisestamme tuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisi omakseni, pikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketään tuntisikaan, kuin minut, yksin minut… Katja sanoi äsken oikein kauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuin minä jostain syystä säälisin häntä… Ainainen voittamaton toivoni oli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaiken ikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin. Tunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen — sitä minä en koskaan saattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei ole kenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloin aina kylmä väre ruumiissani… Oikein totta…

— Natasha kuule minua…

— Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, — ettei hänellä ole tahdon lujuutta ja … ettei älylahjansakaan ole kovin suuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä eniten rakastin … uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin että juuri sen vuoksi häntä rakastin. — Minä rakastin häntä kokonaan, ja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmilla älylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljon rakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian. Muistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänen kanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan … tuohon Miinaan… Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos: se koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuin mieluisalta … en tiedä, miksikä … yksistään ajatus siitä, että hän huvittelee … ei, ei se ollut sitä, — että hänkin on jo kuni joku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottaria tervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo… Minä… Kuinka suurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sitten anteeksiantaminen … oi, minun rakkaani!

Natasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipui mietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia. Ja näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneita tapahtumia.

— Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha. — Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelin huoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin: mitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi … niin! Ja tiedäs: minä aina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän on laskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitän tukkaansa, hyväilen… Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollut luonani… Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsi Natasha äkkiä.

Minusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuin siten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisi toivottomuutta, kärsimyksiä… Siten tekevät useasti sydämmet, jotka ovat paljon kadottaneet.

— Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoi Natasha. — Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niin vakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, — aina vain puhuu oppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän on lapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot he onnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!

Ja samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänen sydämmestänsä… Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.

Enkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omasta murheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä, nähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoen väsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroin hänelle Nellystä… Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois, ennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran oleman emäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.

— Oi, pikemmin, pikemmin, — huudahdin minä palatessani kotiin, — pikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikka miten, mutta vain pikemmin, pikemmin!

Aamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaan aikaan tuli myöskin Alesha … jäähyväisille… En huoli puhua, en tahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha oli päättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä, mutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitä hellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoi häneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaista hänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänen ainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksi sekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashan mieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänen rakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa… Hän puheli sekavasti, kyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaa Natashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, tai korkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevat heidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se, että hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he olla yhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaan eroavatkin vain yhdeksi päiväksi…

Kummallista: itse hän oli täysin vakuutettu puhuvansa totta sekä, että hän varmasti ylihuomenna palaa Moskovasta… Miksi hän oli niin tuskainen ja itki?

Kello löi jo yksitoista. Tuskin sain Aleshan lähtemään. Juna Moskovaan läksi kello kaksitoista. Siihen jäi enää yksi tunti. Jälkeenpäin kertoi minulle Natasha, ettei hän muista, millä mielellä hän viimeisen kerran katsoi Aleshaan. Minä muistan, että Natasha siunasi hänet ristinmerkillä, suuteli, peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti huoneeseensa. Minun tuli saattaa Alesha vaunuihin, muuten olisi hän aivan varmasti tullut takaisin eikä olisi lähtenyt pois rapuilta.

— Minä luotan teihin, sanoi hän rappuja laskeutuessaan. — Ystäväni, Vanja! Olen syyllinen sinun edessäsi enkä koskaan voinut ansaita rakkauttasi, mutta pysy sinä loppuun saakka veljenäni ja rakasta Natashaa, älä jätä häntä, kirjoita minulle kaikesta, kirjoita mahdollisimman tarkkaan, kirjoita tiheämmin, jotta mahtuisi enemmän. Ylihuomenna olen taas täällä aivan varmaan! Mutta sitten kun matkustan taas, sitten kirjoita!

Saatoin hänet vaunuihin.

— Ylihuomiseen! Moskovasta palaan, varmasti — huusi hän minulle tieltä.

Pelokkaana palasin ylös Natashan luo. Hän seisoi keskellä huonetta kädet ristissä, katsoi minuun kummastellen, ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan minua. Tukkansa oli langennut toiselle puolelle päätä; katseensa oli sekava, ja harhaileva. Mavra seisoi neuvottomana ovella ja pelästyneenä katsoi häneen. Äkkiä loistivat Natashan silmät. — Ahaa! Sinähän se olet! Sinä! — huusi hän minulle. — Sinä yksin vain jäit! Sinä vihasit häntä! Sinä et voinut milloinkaan antaa hänelle anteeksi, että minä rakastuin häneen… Nyt olet sinä taaskin luonani! Mitä? Tulitko taaskin minua lohduttamaan, suostuttelemaan, että menisin isän luo, joka minut on hylännyt ja kironnut. Sen arvasinkin jo eilen, jo kaksi kuukautta sitten!… En tahdo, en tahdo! Minäkin kiroan heitä!… Mene pois, minä en voi sinua nähdä! Pois, pois!

Huomasin, ettei hän tiedä, mitä puhuukaan, ja että minä voin läsnäolollani kiihoittaa hänen vihastumisensa hulluuteen saakka, ymmärsin, että niin oli tapahtuvakin, ja pidin parhaana poistua. Istuin rappujen ensi astuimelle ja odotin. Silloin tällöin nousin ylös, avasin ovea, viittasin Mavran luokseni ja tiedustelin Natashasta; Mavra itki.

Kului näin puolentoista tuntia. En voi kuvailla, mitä minä kärsin tällä ajalla. Sydäntäni kivisti äärettömästi. Äkkiä ovi aukeni ja Natasha tuli rapuille, hattu päässä, nuttu päällä. Hän nähtävästi ei muistanut mitään ja itse jälkeenpäin sanoikin minulle, että — hän tuskin muistaa sitä eikä tiedä sanoa, mihin ja missä tarkoituksessa hän tahtoi kiirehtiä.

En ehtinyt nousta paikaltani ja johonkin piiloutua häneltä, kun hän äkkiä huomasi minut, ja aivan kuin halvattuna, jäi liikkumattomana eteeni seisomaan.

"Äkkiä johtui mieleeni", sanoi hän minulle jälkeenpäin, — "että minä, mieletön, ankara, saatoin karkoittaa sinut, sinut ystäväni, veljeni, pelastajani! Ja kun näin, että sinä, onneton, minun loukkaamani, istuit rapuillani, et poistu, vaan odotat, kunnes taas sinut kutsuisin! Voi Jumalani! — jos sinä, Vanja, tietäisit, mitä minä silloin tunsin! Oli, kuin olisi jokin sydämmeni lävistänyt…"

— Vanja, Vanja! — huudahti hän ojentaen minulle kätensä. — Sinä olet täällä!…

Ja hän kaatui syliini.

Sain hänet kiinni ja kannoin kamariin. Hän oli tainnoksissa. Mitä neuvoksi? ajattelin. Hän saa kuumeen ihan varmaan.

Päätin kiiruhtaa lääkäriä hakemaan; täytyi estää tauti alkuunsa. Matka ei ollut pitkä; saksa-ukkoni oli tavallisesti kello kahteen kotona. Kiiruhdin hänen luoksensa, pyytäen sitä ennen Mavraa, ettei hän silmänräpäykseksikään poistuisi Natashan luota, eikä päästäisi häntä minnekään. Jumala antoi apunsa: vielä pikkusen aikaa jos olisi kulunut, en olisi lääkärivanhusta tavannut kotona. Hänen minä kohtasin jo kadulla, kun hän oli lähtenyt kotoansa. Viipymättä sain hänet ajurin kärryihin, ettei hän ehtinyt kummeksiakaan ja me läksimme ajamaan Natashan luo.

Niin, Jumala auttoi minua! Sinä puolen tunnin aikana, kun olin poissa, sattui Natashalle tapaus, joka olisi maksanut hänen henkensä, jos en minä lääkärin kanssa olisi joutunut aikanaan. Ei kulunut neljännestuntiakaan lähdöstäni, kun tuli ruhtinas. Hän oli juuri saattanut omaisensa ja tulikin suoraan asemalta Natashan luo. Tämän käyntinsä oli hän nähtävästi miettinyt ja päättänyt jo kauan ennen tätä päivää. Jälkeenpäin kertoi Natasha itse minulle, ettei hän ensi alussa ollenkaan kummastellut ruhtinaan tuloa. "Järkeni oli sekasin" — lausui Natasha.

Ruhtinas istui Natashan vastapäätä luoden häneen lempeän, osaaottavan katseen.

— Rakkaani, — sanoi hän huoahdettuaan, — minä käsitän surunne; minä tiesin, kuinka raskas tulee olemaan teille se hetki, ja siksi katsoin velvollisuudekseni käydä luonanne. Lohduttakaa, jos voitte, itseänne vaikka sillä, että luopumalla Aleshasta te rakensitte hänen onnensa. Mutta te käsitätte sen paremmin kuin minä, sillä te päätitte olla jalomielinen.

"Minä istuin ja kuuntelin", kertoi jälkeenpäin Natasha, — "mutta alussa en oikein ymmärtänyt puhettansa. Muistan vain, että katsoin häneen hyvin terävästi".

Hän tarttui käteeni ja puristeli sitä. Se näytti olevan hänelle hyvin mieluista. Minä olin siksi sekaisin, etten ajatellutkaan vetää kättäni hänen kädestään.

— Te käsititte, — pitkitti ruhtinas, — että tultuanne Aleshan vaimoksi olisitte jälkeenpäin voinut herättää hänessä vihaa ja teillä riitti jaloa ylpeyttä tunteaksenne sen ja päättääksenne … mutta — enhän minä tullut teitä kehumaan. Tahdoin vain ilmoittaa teille, ettette koskaan ja mistään löydä itsellenne parempaa ystävää, kuin minä olen. Minä otan osaa suruunne ja säälin teitä. Koko tähän asiaan tulin minä tahtomattani osaa ottaneeksi, mutta — minä täytin velvollisuuteni. Teidän jalo sydämmenne käsittää sen ja antaa minulle anteeksi… Osani oli teidän osaanne raskaampi; uskokaa se.

— Jo on kyllin, ruhtinas, — virkkoi Natasha. — Jättäkää minut rauhaan.

— Välttämättömästi minä lähden ihan paikalla — vastasi hän, — mutta minä rakastan teitä niin kuin omaa tytärtäni, ja sallittehan minun käydä teillä. Pitäkää minua nyt kuni isäänne ja sallikaa minun olla teille avuksi.

— Minä en tarvitse mitään, jättäkää minut, keskeytti taas Natasha.

— Tiedän sen, että olette ylpeä… Mutta minä puhun vilpittä, sydämmestäni. Mitä te nyt aiotte tehdä? Sopiako vanhempienne kanssa? Se olisi hyvä asia, mutta teidän isänne ei tee oikein, on ylpeä ja despoottinen; suokaa anteeksi, mutta asia on niin. Isänne kotona saatte te vain moitteita ja uusia tuskia… Ja kuitenkin täytyy teidän olla itsenäinen, ja minun velvollisuuteni, pyhä velvollisuuteni on — pitää huoli nyt teistä ja auttaa teitä. Alesha rukoili minua, etten jättäisi teitä, vaan olisin ystävänne. Ja paitsi minua löytyy vielä muitakin, jotka teitä mielellään auttavat. Varmaankin sallitte minun esittää teille kreivi N. Hänellä on hyvä sydän, hän on meidän sukulaisemme, vieläpä, voin sanoa, koko perheemme hyväntekijä; hän on Aleshaakin paljon auttanut. Alesha suuresti kunnioitti ja rakasti häntä. Hän on hyvin mahtava ja vaikutusvaltainen, hän on jo vanha ukko, ja hänet te neitinä hyvin saatatte vastaan ottaa. Olen jo puhunut hänelle teistä. Hän voi auttaa teitä ja, jos haluatte, saada teille oivallisen paikan… erään naissukulaisensa luona. Olen jo kauan sitten suoraan ja peittelemättä puhunut hänelle koko meidän asiamme, ja hänen hyvä ja jalomielisin mielensä tuli niin liikutetuksi, että hän nyt jo itse pyytää minun mitä pikemmin esittämään hänet teille… Hän on mies, joka on myötätuntoinen kaikelle kauniille, uskokaa minua, — antelias, kunnianarvoisa vanhus, joka osaa arvostella ansioita, vieläpä äskettäin menetteli hyvin jalomielisesti eräässä jutussa isäänne kohtaan.

Natasha hypähti ylös kuni käärmeen pistämänä. Nyt hän jo ymmärsi hänen tarkoituksensa.

— Jättäkää minut, heti jättäkää! huudahti hän.

— No, mutta ystäväiseni, te ette muistakaan: kreivi saattaa olla hyödyksi isällennekin…

— Isäni ei ota teiltä mitään. Jätättekö jo minut rauhaan! huudahti vielä kerran Natasha.

— Jumalani, kuinka kärsimätön ja epäilevä te olettekaan! Millä minä olen tämän ansainnut, lausui ruhtinas katsellen levottomasti ympärillensä. — Kaikessa tapauksessa sallittehan minun, — pitkitti hän nostaen ison mytyn rahaa taskustansa, — sallittehan te minun jättää teille tämän todistukseksi osanottavaisuudestani ja erittäinkin kreivi N:n osanottavaisuudesta, joka antoi minulle neuvon. Tässä mytyssä on kymmenentuhatta ruplaa. Odottakaa, ystäväiseni, sanoi hän nähtyään, että Natasha nousi vihastuneena ylös, — kuulkaa kärsivällisesti kaikki: tiedättehän, että isänne menetti jutussa, joka oli hänen ja minun välillä, ja nämät kymmenen tuhatta olkoot korvauksena, joka…

— Ulos! — huusi Natasha, — ulos rahoinenne! Minä näen teidän sisimpänne … te halpamainen, katala mies!

Ruhtinas nousi tuolilta, kasvonsa vaalenivat kiukusta. Hän oli varmaankin tullut siinä mielessä, että voisi tutustua asemaan, tutkiakseen mielialan ja varmaankin luotti, että nuo kymmenentuhatta tekevät vaikutuksen köyhään ja hylättyyn Natashaan… Ollen halpamielinen ja törkeä luonteeltaan ja tavoiltaan oli hän useasti juossut irstailevan kreivi N:n moisilla asioilla. Hän vihasikin Natashaa ja huomattuaan puuhansa menneen myttyyn muutti heti käytöstapansa ja häijyllä riemulla kiiruhti solvaamaan Natashaa, jottei käyntinsä ainakaan olisi kokonaan turha.

— Tämä ei nyt ollenkaan ole hyvä, tyttöseni, että te noin kovin kiukustutte, — lausui hän vapisevalla äänellä, kärsimättömyydellä odottaen nautintoa solvauksensa tekemästä vaikutuksesta, — tämä enää ei ole hyvin. Teille tarjotaan suojelusta, mutta te nostatte nokkanne pystyyn… Sitä kai ette tiedä, että teidän tulisi olla minulle kiitollinen; minä olisin jo kauan sitten saattanut lähettää teidät ojennuslaitokseen, sen olisin voinut tehdä isänä, jonka pojan te saatoitte turmion tielle, mutta enpäs tehnyt sitä … he, he, hee!

Samassa astuimme me huoneeseen. Vielä keittiössä ollessamme kuulin ääniä, pysähdytin pikkuseksi aikaa lääkärin ja kuulin ruhtinaan viime lauseen. Sitten kuului hänen rietas naurunsa ja Natashan huudahdus: "Oi, Jumalani!" Samassa aukasin minä oven ja hyökkäsin ruhtinaan kimppuun.

Minä sylkäsin hänen kasvoillensa ja löin kaiken voimin poskelle. Hän aikoi hyökätä päälleni, mutta huomattuaan, että meitä oli kaksi, koppasi pöydältä rahamyttynsä ja juoksi pois. Niin todellakin hän teki; minä näin sen. Heitin jälkeensä mankelinahan, jonka olin ottanut keittiön pöydältä. Tultuani taas huoneeseen näin lääkärin pitelevän Natashaa, joka rimpuili ja pyrki irti hänen käsistään, aivan kuin lankeevatautinen. Kauan aikaa meni ennenkuin saimme hänet siksi rauhoittumaan, että saatoimme laskea hänet vuoteelle; hän oli kuin kuumeen houreissa.

— Tohtori! Mikä hänen on? — kysäsin minä pelokkaana.

— Odottakaa, — vastasi hän, — täytyy tarkastaa tautia ja sitten vasta selvittää … mutta yleensä sanoen asia on hyvin huono. Voi saada vaarallisen aivokuumeen. Muuten — ryhdymme varokeinoihin.

Mutta silloin johtui mieleeni uusi tuuma. Rukoilin tohtoria jäämään Natashan luo vielä pariksi, kolmeksi tunniksi, sain hänet lupaamaan, ettei hän pikkuseksikaan ajaksi poistu Natashan luota, itse kiiruhdin asuntooni.

Nelly istui nurkassa jurona ja levottomana ja katsoi minuun oudosti.
Varmaankin olin minäkin oudon näköinen.

Tartuin hänen käsiinsä, istuin sohvaan, vedin hänet polvelleni ja suutelin häntä. Hän punastui.

— Nelly, enkelini, tahdotko olla meidän pelastajamme? — kysyin häneltä. — Tahdotko pelastaa meidät kaikki?

Hän katsoi minuun neuvottomana.

— Nelly! Koko toivoni on nyt sinussa! On eräs isä: sinä olet nähnyt hänet ja tunnet hänet. Hän on kironnut tyttärensä ja eilen kävi pyytämässä sinua tyttärensä sijaiseksi. Nyt Natashan (sinähän sanoit rakastavasi Natashaa) on jättänyt se, jota hän rakasti ja jonka tähden hän läksi isänsä kotoa. Tuo hyljännyt on samaisen ruhtinaan poika, joka tuonnoin illalla tuli tänne, kun sinä olit yksin, ja jota sinä läksit pakoon ja olit siitä sitten kipeänä… Tunnethan sinä hänet? Hän on paha ihminen!

— Tiedän, — vastasi Nelly, vavahti ja vaaleni.

— Niin, hän on paha ihminen. Hän vihaa Natashaa sentähden, että hänen poikansa Alesha tahtoi ottaa Natashan vaimokseen. Tänään matkusti Alesha pois, ja jo tunnin kuluttua oli ruhtinas Natashan luona ja solvasi häntä, uhkasi panettaa ojennuslaitokseen, ja muutenkin pilkkasi häntä. Ymmärrätkö minua, Nelly?

Mustat silmänsä säkenöivät, mutta samassa loi hän katseensa alas.

— Ymmärrän, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

— Nyt on Natasha yksin ja sairaana; minä jätin hänet lääkärimme hoitoon, itse kiiruhdin tänne. Kuule, Nelly: lähdetään Natashan isän luo; sinä et rakasta ukkoa, sinä et tahtonut mennä hänen luokseen, mutta mennään nyt yhdessä. Me menemme ja minä sanon, että sinä nyt tahdot tulla heille tyttären sijaiseksi, Natashan sijaiseksi. Ukko on nyt sairas, hän kun kirosi Natashan ja siksi, kun Aleshan isä vielä näinä päivinä ankarasti solvasi häntä. Nyt ei ukko tahdo kuullakkaan tyttärestään, mutta hän kuitenkin rakastaa tytärtänsä, rakastaa, Nelly, ja haluaa hänen kanssaan sovintoa; minä tiedän kaiken sen! Se on niin!… Kuulethan, Nelly?

— Kuulen, lausui hän taas kuiskaamalla.

Minä puhuin hänelle ja kyynelet vuotivat silmistäni. Nelly katseli minua arasti.

— Uskotkos sen?

— Uskon.

— Niin, me tulemme sinne, sinä käyt istumaan, sinut otetaan vastaan, hyväillään ja aletaan sinulta kysellä. Silloin minä johdan puheen niin, että sinulta käydään kyselemään siitä, kuinka sinä ennen olet elänyt, kysellään äidistäsi ja iso-isästäsi. Kerro, Nelly, heille kaikki niin, kuin sinä minulle kerroit. Kaikki, kaikki kerro, yksinkertaisesti ja salaamatta mitään. Kerro heille, miten kelvoton ihminen hylkäsi äitisi, kuinka äitisi kuoli Bubnovan kellarikerroksessa, kuinka olitte äitisi kanssa käyneet kaduilla almua pyytämässä; mitä äitisi puhui sinulle ja mitä sinulta kuollessaan pyysi… Kerro samalla myöskin iso-isästäsi. Kerro, kuinka hän ei tahtonut antaa anteeksi äidillesi ja kuinka äitisi kuolinhetkellään lähetti sinun hänen luoksensa, että hän tulisi antamaan äidillesi anteeksi, ja kuinka hän ei sitä tehnyt … ja kuinka äitisi kuoli. Kaikki, kaikki kerro! Ja kun tuon kaiken kerrot, niin ukko tuon kaiken tuntee omassa sydämmessään. Hän tietää, että tänään Alesha jätti Natashan, ja hän jäi solvaistuna ja sorrettuna, yksin, avutonna ja turvatonta vihollisensa pilkattavaksi. Ukko tietää tuon kaiken… Nelly! Pelasta Natasha! Tahdotko lähteä?

— Tahdon, — vastasi Nelly vetäen syvästi henkeänsä ja hyvin kummallisesti ja tarkkaan katsoi minuun; jotain moitetta oli siinä katseessa, ja minä tunsin sen sydämmessäni.

Mutta minä en voinut luopua ajatuksestani. Minä luotin siihen vahvasti. Tartuin Nellyn käteen ja niin läksimme yhdessä. Kello oli kolme iltapäivällä. Taivaalla näkyi sadepilvi. Viime päivinä oli ollut kuuma, tukahduttava ilma, ja nyt kuului jossain kaukana ensimmäinen, varhainen kevätukkosen jyrinä. Tuuli kiiti pölyisillä kaduilla.

Istuimme ajurin kärryihin. Kaiken matkaa oli Nelly vaiti, joskus vain katsahti minuun aina vielä yhtä oudosti ja salaperäisesti. Rintansa nousi ja laski; pitäessäni häntä kärryissä tunsin, kuinka pikku sydämmensä jyski, niinkuin olisi tahtonut hypätä ulos rinnasta.