Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

VII.

Tie tuntui loppumattomalta. Viimein pääsimme perille; arvelevalla mielellä astuin vanhusten huoneeseen. Vielä en tietänyt, miten sieltä palaan, mutta tiesin, että minun, maksoi mitä maksoikaan, tuli lähteä sieltä vasta silloin, kun oli muassani anteeksianto ja sovinto.

Kello kävi jo neljättä. Vanhukset istuivat tapansa mukaan yksin. Nikolai Sergeitsh oli kovin pahalla päällä ja kipeänä lepotuolissaan puoleksi makaavassa asennossa, vaaleana ja voimatonna, päässä liinakääre. Anna Andrejevna istui hänen luonansa, silloin tällöin kostutteli hänen ohimoitansa etikalla ja lakkaamatta tutkivasti sekä kärsivän muotoisena tarkasteli hänen kasvojansa, joka nähtävästi häiritsi, jopa harmittikin ukkoa. Hän pysyi itsepäisesti ääneti, eikä Anna Andrejevna uskaltanut alkaa puhetta. Odottamaton tulomme hämmästytti heitä kumpaakin. Nähtyään minut Nellyn kanssa tulevan Anna Andrejevna äkkiä säikähti ja ensi hetkellä katsoi meihin ikäänkuin olisi tuntenut itsensä johonkin syylliseksi.

— Tässä tuon minä teille Nellyni, — sanoin minä sisään astuttuamme. — Hän on nyt niin päättänyt ja itse halusi teille. Ottakaa hänet ja rakastakaa.

Ukko katsahti minuun epäilevästi, ja jo yksistään tuosta katseesta saattoi arvata, että hän tiesi kaikki, se on, että Natasha on nyt yksin, on hyljätty, heitetty ja ehkäpä solvaistukin. Hän olisi varsin kernaasti tahtonut päästä selville tulomme syistä ja katsoi meihin kysyvästi. Nelly vapisi, puristi kättäni vahvasti, katsoi alas ja vain joskus heitti ympärilleen, kuni kiinnisaatu pikku eläin, pelästyneen katseen. Mutta pian huomasi Anna Andrejevna asian: hän kiiruhti Nellyn luo, suuteli, hyväili tyttöä, puhkesi itkuun ja hellästi asetti Neliyn viereensä istumaan päästämättä tytön kättä kädestään. Nelly loi häneen tuon tuostakin salavihkaa ihmettelyä ilmaisevan katseen.

Hyväiltyään ja asetettuaan Nellyn viereensä istumaan ei mummo enää tietänyt, mitä tekisi, ja alkoi neuvotonna katsoa minuun. Ukko rypisti kulmiansa melkein arvaten, miksi olin Nellyn tuonut. Huomattuaan, että älysin hänen tyytymättömyytensä ja rypistyneen otsansa, kosketti hän kädellään päätänsä ja lausui katkonaisesti:

— Päätä kivistää, Vanja.

Istuimme yhä ääneti; mietiskelin, mistä puheen alkaisin. Huoneessa oli jotenkin hämärä; synkkä pilvi tuli yhä lähemmäksi ja taas kuului kaukainen jyrinä.

— Kuinka varhain tänä keväänä kuuluu ukkonen, sanoi ukko. — Seitsemäntenäneljättä vuonna, minä muistan, oli meidän paikoilla vielä varhaisempi ukkonen.

Anna Andrejevna huokasi.

— Eikös panna teekeittiö kiehumaan? kysyi hän arasti, mutta ei saanut keltään vastausta; nyt hän taas kääntyi Nellyyn.

— Mikä sinun nimesi on, kyyhkyläiseni — kysäsi Anna Andrejevna Nellyltä. Nelly sanoi heikolla äänellä nimensä ja tuli yhä enemmän ymmälle. Ukko katsoi häneen tarkkaan.

— Onko se sama kuin Helena? kysäsi mummo vilkkaasti.

— Niin, vastasi Nelly. Seurasi taas hetkisen äänettömyyttä.

— Nunna-sisar Praskovja Andrejevnan sisarentytär oli myöskin Helena, lausui Nikolai Sergeitsh.

— Häntäkin kutsuttiin Nellyksi. Minä muistan sen.

— Mitä, eikö sinulla ole omaisia, ei isää eikä äitiä? kysäsi Anna
Andrejevna.

— Ei ole, vastasi Nelly harvaan ja arastellen.

— Kuulin sen, kyllä kuulin. Onko siitä kauan, kun äitisi kuoli?

— Ei ole.

— Kyyhkyläiseni, orpo raukkani, pitkitti mummo katsoen häneen säälivästi.

Nikolai Sergeitsh rummutti maltittomasti sormillaan pöytään.

— Oliko äitisi ulkomaalaisia, niinkö? Niinhän te, Ivan Petrovitsh, kerroitte? pitkitti mummo arkailevia kysymyksiään.

Nelly katsoi minuun hätäisesti, oli, ikäänkuin olisi tahtonut minua avukseen. Hän hengitti rauhattomasti ja katkonaisesti.

— Hänen äitinsä oli englantilaisesta isästä ja venäläisestä äidistä, joten siis ennemmin voi häntä sanoa venakoksi, sanoin minä. — Nelly on syntynyt ulkomailla.

— Matkustiko hänen äitinsä ulkomaille miehensä kanssa?

Samassa punastuivat Nellyn kasvot kokonaan.

Mummo huomasi lausuneensa sopimatonta ja vavahti, kun ukko loi häneen vihaisen katseen. Ukko katsoi mummoon hyvin tuimasti ja kääntyi ikkunaan.

— Eräs kehno ja katala mies petti hänen äitinsä, lausui äkkiä ukko Anna Andrejevnalle. — Tuon miehen kanssa hän karkasi isänsä luota ja antoi isänsä rahat tuolle rakastetullensa; tuo heittiö viekotteli häneltä rahat valhetellen hänelle, vei hänet ulkomaille, omisti hänen rahansa ja hänet itsensä hylkäsi. Eräs hyvä ihminen ei jättänyt häntä, vaan auttoi kuolemaansa saakka. Kun tuo hyvä ihminen pari vuotta sitten kuoli, palasi hän isänsä luo. Niinhän sinä, Vanja, kerroit? kysyi ukko katkonaisesti.

Nelly nousi hyvin levottomana ja aikoi mennä ovelle.

— Tule tänne, Nelly, — sanoi ukko ojentaen vihdoin tytölle kätensä.
— Istu tähän, istu luokseni, kas tuohon, — istu!

Hän kumartui, suuteli Nellyä otsaan ja alkoi hiljaan silittää hänen tukkaansa. Nelly alkoi kovasti vavista … mutta hillitsi itsensä. Anna Andrejevna katsoi riemulla ja iloisella toivolla, kuinka nyt vihdoinkin Nikolai Sergeitsh alkoi orpoa hyväillä.

— Minä tiedän, että kelvoton mies saattoi äitisi turmioon, kelvoton ja rietas, mutta tiedän myöskin, että äitisi rakasti ja kunnioitti isäänsä, lausui ukko liikutettuna, silittäen yhä Nellyn päätä; hän ei malttanut olla heittämättä meille tuota taisteluhaastetta. Vieno puna levisi hänen poskillensa; hän koetti olla meihin katsomatta.

— Äitini rakasti iso-isääni enemmän, kuin isoisäni äitiäni, — lausui Nelly arasti, mutta päättävästi, koettaen hänkin olla kehenkään katsomatta.

— Mistä sinä sen tiedät? kysäsi ukko terävästi. Hän oli kuni lapsi, ja kumminkin näytti, että hän ikäänkuin häpeäisi malttamattomuuttansa.

— Tiedän, — vastasi Nelly katkonaisesti. — Hän ei ottanut vastaan äitiäni, vaan … ajoi pois…

Huomasin, että Nikolai Sergeitsh aikoi jotain sanoa vastaan, sanoa esimerkiksi, että ukko oli oikeassa kieltäytyessään ottamasta tytärtään, mutta hän loi katseensa meihin ja vaikeni.

— Kuinka, missä te asuitte, kun iso-isäsi ei teitä ottanut? — kysäsi Anna Andrejevna, joka nyt sai äkkiä halun itsepäisesti pitkittää puhetta juuri tästä seikasta.

— Kun palasimme tänne, etsimme kauan isoisää, mutta emme löytäneet — vastasi Nelly. — Äitini silloin sanoikin minulle, että iso-isä oli ennen hyvin rikas, aikoi rakentaa tehtaan, mutta että nyt hän oli hyvin köyhä, sillä se, jonka kanssa äiti pois matkusti, otti äidiltä iso-isän rahat eikä antanut sitten rahoja pois. Niin kertoi minulle äitini.

— Hm!… — sanoi ukko.

— Äitini sitten vielä kertoi, pitkitti Nelly yhä vilkkaammin ja ikäänkuin haluten inttää Nikolai Sergeitshiä vastaan, kohdistaen kumminkin puheensa Anna Andrejevnalle, — äitini kertoi, että iso-isäni oli kovasti vihainen äidille ja että äiti itse oli siihen syypää, ja ettei äidillä nyt ollut koko maailmassa enää ketään muuta, kuin iso-isä. Tätä kertoessaan äitini itki… "Minulle hän ei anna anteeksi, mutta kun näkee sinut, ehkä tulee rakastamaan sinua, antaa hän sinun tähtesi minulle anteeksi," sanoi äitini, kun matkustimme tänne. Äitini rakasti minua suuresti, ja kun hän tuota puhui, niin hän yhä suuteli minua, mutta iso-isän luo pelkäsi mennä. Minua opetti hän rukoilemaan iso-isän puolesta ja itsekin rukoili ja paljon kertoi minulle, miten hän ennen oli iso-isäni kanssa ja kuinka iso-isäni rakasti äitiäni hyvin paljon, enemmän kaikkea… Äitini soitti iso-isälle pianoa, luki illalla kirjaa, ja iso-isä suuteli häntä ja osti hänelle paljon lahjoja… Kerran he äidin nimipäivänä riitaantuivatkin lahjoista, iso-isä kun luuli, ettei äiti tiedä, mitä hän saa lahjaksi, mutta äitini tiesikin sen jo aikoja ennen. Äiti halusi korvarenkaita, iso-isä narrasi vain ja sanoi, ettei osta korvarenkaita, vaan rintaneulan; ja sitten kun iso-isä toi korvarenkaat ja huomasi, että äiti jo tietää lahjan olevan korvarenkaat, niin suuttui siitä, että äiti tiesi, eikä puoleen päivään puhunut äidille mitään, mutta sitten tuli äitiä suutelemaan ja anteeksi pyytämään.

Nelly kertoi ja viehättyi siitä yhä enemmän, oikeinpa puna kohosi hänen vaaleille, sairaille poskilleen.

Hyvin huomasi, että äiti oli useasti kertonut tyttärelleen entisistä onnellisista päivistään, kertonut silloin, kun istuivat kellarikerroksen vuokranurkassa, syleillyt ja suudellut tyttöänsä (se olikin ainoa valopilkku orpo paran ilottomassa elämässä), hyväillyt tyttöänsä ja itkenyt, kuitenkaan aavistamatta, kuinka syvälle kertomuksen painaa tämän sairaloisen herkkään ja varhain kehittyneen sairastavan lapsen sydämmeen.

Mutta nyt Nelly oli, kuin äkkiä olisi luullut liiaksi sanoneensa, katsoi epäluuloisesti meihin ja vaikeni.

Ukko lypisti otsaansa ja alkoi taas pöytää rummuttaa; Anna Andrejevnan silmiin ilmaantui kyynel ja hän pyyhkäsi ääneti sen huiviinsa.

— Äiti tuli tänne hyvin sairaana, jatkoi Nelly hiljaisella äänellä. — Hänen rintansa oli hyvin kipeä. Me etsimme kauan iso-isää emmekä löytäneet; asunnoksemme hyyräsimme kellarikerroksesta ovinurkan.

— Ovinurkassa, sairas ja ovinurkassa! Huudahti Anna Andrejevna.

— Niin … nurkassa … vastasi Nelly. — Äiti oli köyhä. Äiti aina sanoi minulle, ettei ole synti olla köyhä, mutta on synti olla rikas ja tehdä muille vääryyttä … ja että Jumala sen rankaisee, puhui Nelly taas vilkkaasti.

— Kuinka se oli, vuokrasitteko Hirvisaarelta? Tuolta Bubnovaltako? kysäsi ukko minulta jotenkin välinpitämättömän näköisenä. Tuntui, että hän vain sen vuoksi kysyi, kun tuntui oudolta olla vaiti.

— Ei, ei siellä … ensin Meshjanskilla, vastasi Nelly. — Siellä oli hyvin pimeää ja kosteata, — pitkitti Nelly pienen vaitiolon perästä, — ja äitini tuli hyvin sairaaksi, mutta kumminkin vielä jaksoi kävellä. Minä pesin hänelle pyykin, hän vaan itki. Siellä asui myöskin eräs mummo, kapteenin leski, samoin myöskin virkavapaa virkamies, joka aina tuli kotiin humalassa ja joka yö huusi ja rähisi. Minä pelkäsin häntä kovin. Äitini otti minut vuoteelle viereensä ja syleili minua, vaikka itsekin vapisi, kun virkamies huusi ja kiroili. Kerran hän aikoi piestä kapteenin leskeä, vaikka leski olikin jo vanha mummo ja sauvan varassa käveli. Äiti sääli häntä ja kävi puolustamaan; silloin virkamies löi äitiä, ja minä löin virkamiestä…

Nelly pysähtyi. Muistelmat kiihottivat hänen mieltänsä; silmänsä säihkyivät.

— Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna, joka suurella mielen kiinnolla kummasteli kertomusta luomatta silmiään Nellystä, joka pääasiallisesti hänelle kertoikin.

— Sitten äiti muutti sieltä ja otti minut mukaansa. Se oli seuraavana päivänä. Kävelimme koko päivän iltaan saakka kadulla, äiti yhä itki ja käveli, minua talutti kädestä. Olin hyvin väsynyt; emme syöneet mitään koko päivänä. Äiti puheli yhä itsekseen ja minulle vain aina sanoi: "pysy köyhänä, Nelly, ja kun minä kuolen, älä kuuntele mitään, älä usko ketään. Älä mene kenenkään luo; ole yksin, köyhänä, tee työtä, mutta jos ei ole työtä, niin pyydä almua, mutta heidän luoksensa älä mene". Hämärissä kuljimme erään suuren kadun poikki; äkkiä äiti huudahti: "Asorka, Asorka!" ja äkkiä suuri, villaton koira tuli äidin luo, vinkui ja alkoi hyväillä äitiä; äitini peljästyi, vaaleni, huudahti ja lankesi polvilleen ison vanhuksen eteen, jolla oli keppi kädessä, ja katsoi aina maahan. Se iso vanhus olikin iso-isäni, hän oli laihanlainen, huonoissa vaatteissa. Silloin näin ensikerran isoisän. Hänkin säikähti kovin ja vaaleni, vaan nähtyään, että äitini oli polvillaan hänen edessään ja kietoi kätensä hänen jalkoihinsa, riuhtasi hän itsensä irti, tyrkkäsi äitiä, iski kepillään katukiviin ja läksi kiireesti pois astumaan. Asorka jäi vielä luoksemme, yhä vinkui ja nuoli äidin käsiä, juoksi sitten iso-isän luo, tarttui hampainensa hänen nuttunsa helmaan ja veti meihin päin, mutta iso-isä iski Asorkaa kepillä. Asorka tahtoi taas juosta meidän luoksemme, mutta iso-isä kutsui sitä; Asorka läksikin iso-isän jälestä, mutta yhä vain vinkui. Äitini makasi maassa kuni kuollut, kansaa kokoontui ympärille, poliisikin tuli. Minä itkin ja koetin nostaa äitiä ylös. Hän vihdoin nousikin, katsoi ympärillensä ja läksi minun jälestäni. Minä talutin hänet kotiin. Ihmiset katsoivat meihin pitkään ja puistivat päätänsä…

Nelly pysähtyi levähtääkseen ja voimiaan kootakseen. Hän oli hyvin vaalea, mutta siitä huolimatta katseensa säteili päättäväisyyttä. Oli varmaa, että hän oli päättänyt puhua nyt kaikki. Tuntui jotain uhittelevaa olevan nyt käytöksessään.

— Mitäpäs, huomautti Nikolai Sergeitsh epävakaisella äänellä, jossa myöskin kuului ärtyisää jyrkkyyttä. — Mitäpäs, äitisihän loukkasi pahoin isoisääsi, ja syystäpä tämä kielsikin äitisi…

— Äitinikin puhui samaa, puuttui taas puheeseen Nelly jotenkin jyrkällä äänellä, — kotiin mennessämme puhui: se oli iso-isäsi, Nelly, ja minä tein hänelle pahasti, hän on minut kironnut ja sen vuoksi nyt Jumala rankaisee minua, ja koko illan sekä kaikkina seuraavina päivinä äiti yhä puhui siitä. Niin hän puhui, mutta tuntui niinkuin itse ei olisi puhettaan ymmärtänyt…

Nikolai Sergeitsh oli vaiti.

— Ja mitenkäs te sitten toiseen asuntoon muutitte? kysäsi Anna
Andrejevna, yhä vieläkin hiljaa itkien.

— Äiti sairastui sinä yönä ja kapteeninleski etsi meille asunnon Bubnovan luona. Kolmantena päivänä me muutimme Bubnovan luo, kapteeninleski myöskin; sinne muutettuamme äitini kääntyikin vuoteeseen ja makasi kolme viikkoa sairaana, minä hoitelin häntä. Rahat olivat meiltä loppuneet ja meitä auttoi kapteeninleski sekä Ivan Aleksandravitsh.

— Kirstujentekijä, asunnon isäntä, sanoin minä selitykseksi.

— Ja sitten, kun äiti nousi vuoteesta ja alkoi kävellä, kertoi hän minulle Asorkasta.

Nelly pysähtyi. Ukko näytti tulevan paremmalle päälle siitä, että puhe kääntyi Asorkaan.

— Mitä hän sinulle kertoi Asorkasta? kysäsi Nikolai Sergeitsh kumartuen yhä alemmaksi tuolissaan, ikäänkuin olisi aikonut vielä enemmän piilottaa kasvonsa ja katsoa alas.

— Hän puhui minulle aina iso-isästä, vastasi Nelly, — sairaana puhui hänestä, houriessaan lakkaamatta hänestä puhui. Sitten, kun alkoi jo parantua, alkoi hän taas kertoa siitä, kuinka hän ennen oli… Silloin hän kertoi Asorkastakin, sillä kerran kaupungin ulkopuolella taluttivat pojat koiraa joelle hukuttaakseen sen, mutta äitini antoi pojille rahaa ja osti koiran heiltä. Kun iso-isä näki Asorkan, alkoi hän nauraa sille. Sitten Asorka pakeni. Äiti alkoi itkeä; iso-isä pelästyi ja lupasi antaa sata ruplaa sille, joka tuo Asorkan takaisin. Kolmantena päivänä tuotiin koira; iso-isä antoi tuojalle sata ruplaa ja siitä ajasta hän piti Asorkasta. Äiti rakasti sitä niin, että otti sen kanssansa vuoteelle. Äiti kertoi, että Asorka oli ennen ollut konstinnäyttäjien muassa, osasi seisoa takajaloillaan, kantoi apinaa selässään, pyssyä osasi pidellä ja vielä paljon muutakin osasi… Ja kun äiti läksi pois iso-isän luota, jäi Asorka iso-isälle, aina käveli hänen kanssaan, joten siis, kun äiti vain näki Asorkan kadulla, heti arvasi, että isoisäkin oli siinä…

Nikolai Sergeitsh ei nähtävästi ollut odottanut kuulla Asorkasta tämmöistä kertomusta, jonka vuoksi tulikin yhä jurommaksi. Hän ei enää kysellyt mitään.

— Mitä, ettekö sitte enää iso-isääsi nähneetkään? kysäsi Anna
Andrejevna.

— Kyllä, kun äiti alkoi parantua, kohtasin minä taaskin iso-isän. Menin puotiin leipää ostaakseni — äkkiä näin miehen ja Asorkan, katsoin ja tunsinkin isoisän. Minä kävin syrjään; nojauduin seinään. Isoisä katsoi minuun, katsoi kauan ja oli niin hirmuinen, että minä kovin pelkäsin, sitten meni hän ohi. Asorka tunsi minut, alkoi hyppiä ja nuoleskella kättäni. Minä juoksin kiireesti kotiin, katsoin taakseni, iso-isä meni puotiin. Minä ajattelin silloin: varmaankin kyselee meistä, ja pelkäsin vielä enemmän, ja kotiin tultuani en virkkanut siitä äidille mitään, ettei äiti taas tulisi kipeäksi. Huomenna en mennyt puotiin; sanoin päätäni kivistävän; mutta kun kolmantena päivänä menin, niin en ketään kohdannut; kovin vieläkin pelkäsin, siksi oikein kovasti juoksin. Sitten vielä seuraavana päivänä minä kuljin, ja kun käännyin kadun nurkasta, olivatkin iso-isä ja Asorka edessäni. Minä läksin juoksemaan, käännyin toiselle kadulle ja menin toista tietä puotiin; äkkiä taaskin kohtasin hänet ja säikähdin niin, että pysähdyin siihen enkä päässyt pois lähtemään. Iso-isä pysähtyi eteeni ja taas katsoi kauan minuun, sitten silitti päätäni, otti kiinni kädestäni ja talutti minua; Asorka kävi jälessämme ja heilutteli häntäänsä. Silloin minä näin, ettei iso-isä voinut käydä enää suorana, nojasi sauvaansa ja kätensä vapisivat kovin. Hän vei minut kuljeskelevan kaupustelijan luo, joka istui nurkalla ja myyskenteli leivoksia ja omenoita. Tältä hän osti leivoksia, konvehdin ja omenan, ja kun otti rahaa nahkakukkarosta, vapisivat kätensä kovasti ja hän pudotti viisikopekkaisen, minä nostin sen hänelle. Hän lahjoitti sen viisikopekkaisen minulle, silitti päätäni, mutta ei nytkään sanonut mitään, vaan meni luotani pois kotiansa.

Sitten tulin äidin luo ja kerroin kaikki iso-isästä, kuinka ensin pelkäsin ja piilouduin häneltä. Äiti ei ensin uskonut, mutta sitten tuli niin iloiseksi, että kaiken iltaa kyseli minulta, suuteli minua ja itki, ja kun olin kaikki kertonut, käski hän, etten enää pelkäisi isoisää, ja sanoi, että siis hän rakastaa minua, kun tahallaan oli tullut luokseni. Äiti käski minun hyväilemään isoisää ja puhelemaan hänen kanssansa. Seuraavana päivänä lähetti äiti jo aamusta minut useampia kertoja, vaikka sanoinkin hänelle, että iso-isä tuli aina illan lähetessä. Äiti kävi taampana jälestäni ja piiloutui nurkan taa, seuraavana päivänä samoin, mutta iso-isä ei tullutkaan; niinä päivinä satoi, ja äiti vilustui kovin, sillä hän aina kävi kanssani ulkona, ja sitten taas kaatui vuoteeseen.

Iso-isä tuli viikon kuluttua ja taaskin osti minulle leivoksen ja omenan eikä nytkään puhunut mitään. Ja kun hän läksi menemään pois, seurasin minä salaa, sillä ennempää jo olin päättänyt ottaa selvän, missä hän asuu ja sanoa äidille. Minä astuin etempänä ja toisella puolella katua, ettei iso-isä huomaisi.

Hän asui hyvin kaukana, ei siellä, missä sitten eli ja missä kuoli, mutta Hernekadulla suuressa kartanossa, neljännessä kerroksessa. Saatuani sen tietää palasin kotiin myöhään. Äiti oli kovin peloissaan, sillä hän ei tietänyt, missä olin. Kun sitten kerroin hänelle, tuli hän taas hyvin iloiseksi ja aikoi jo seuraavana päivänä mennä iso-isän luo; mutta seuraavana päivänä alkoi peljätä ja pelkäsi kolme päivää; niin ei mennytkään. Sitten sanoi hän minulle: "kuules, Nelly, minä olen nyt sairas enkä voi mennä, mutta minä kirjoitin kirjeen isoisällesi, mene ja vie se hänelle. Tarkasta, miten hän lukee kirjeen, mitä sanoo ja mitä tekee: sinä laskeu polvillesi, suutele häntä ja rukoile, että hän antaisi anteeksi äidillesi…" Ja äiti itki kovasti, minua suuteli ja siunasi matkalle ja Jumalaa rukoili, asetti minutkin kanssansa pyhimyksenkuvan eteen polvilleni ja vaikka olikin hyvin kipeä, läksi kumminkin saattamaan portille, ja kun minä sitten katsahdin taakseni, katsoi hän yhä jälkeeni, kun minä menin.

Tulin iso-isän asunnolle ja aukaisin oven, jossa ei ollut ovenrautaa. Iso-isä istui pöydän takana ja söi leipää ja perunoita, ja Asorka seisoi hänen edessään, katsoi kun hän söi; Asorkan häntä vain yhäti heilui. Iso-isälläkin oli siinä asunnossaan matalat ikkunat, pimeät, samaten oli vain yksi pöytä ja tuoli. Hän eli yksin. Astuin sisään, ja hän säikähti niin, että koko ruumiinsa alkoi vavista, kasvonsa kalpenivat. Minäkin pelästyin enkä sanonut mitään, menin vain pöydän luo ja laskin siihen kirjeen. Kun iso-isä näki kirjeen, suuttui hän niin, että hypähti ylös, tempasi keppinsä ja heilahdutti sitä ylitseni, mutta ei lyönyt, työnsi minut eteiseen ja tyrkkäsi menemään. En ehtinyt laskeutua vielä yhtään rappua, kun taas aukasi oven ja heitti minulle kirjeen takaisin aukaisemattomana. Tulin kotiin ja kerroin kaikki. Sen jälkeen äiti taas kääntyi vuoteeseen…

Samassa kuului jotenkin ankara ukkosen jyrähdys, sade alkoi järein pisaroin rapisuttaa ruutuihin; huoneessa tuli pimeä. Mummo näytti säikähtävän ja teki ristinmerkin. Kaikki jäimme odottamaan.

— Paikalla menee ohi, lausui Nikolai Sergeitsh katsoen ikkunaan; sitten nousi ja astui edestakasin huoneessa.

Nelly seurasi häntä syrjäkatseellaan. Tyttönen oli kovasti, sairaloisesti kiihoittunut. Minä huomasin sen; hän sen sijaan koetti olla minuun katsomatta.

— No, kuinka sitten kävi? kysyi Nikolai Sergeitsh istuen taasen tuoliinsa.

Nelly katsahti pelokkaasti ympärilleen.

— Etkö sinä sitten enää nähnytkään iso-isääsi?

— Näin…

— Niin, niin! Kerro, kyyhkyläiseni, kerro, ehätti Anna Andrejevna sanomaan.

— Sen jälkeen en kolmeen viikkoon nähnyt isoisääni, pitkitti Nelly, — talvi alkoi jo tulla ja lunta satoi. Kun sitten taas kohtasin iso-isän, siinä entisessä paikassa, tulin hyvin iloiseksi … sillä äiti oli hyvin suruissaan, kun iso-isä ei enää tullut. Kun nyt taas näin iso-isän, juoksin tahallani kadun toiselle puolelle, jotta hän näkisi, että pakenen häntä. Kun katsahdin taakseni, näin hänen kiirehtivän jälkeeni, sitten alkoi hän juosta tavottaakseen minut ja huusi minulle: "Nelly, Nelly!" Asorka juoksi hänen jälestään. Minun tuli sääli ja minä pysähdyin. Hän tuli luokseni, tarttui käteeni ja talutti minua, mutta kun huomasi minun itkevän, pysähtyi, katsoi minuun, kumartui ja suuteli minua. Silloin hän huomasi, että jalassani olivat huonot kengät ja kysyi, eikö minulla ole parempia. Minä silloin heti hyvin sukkelaan sanoin, ettei äidillä ole rahaa ja että isäntäväki meille vain säälistä ruokaa antaa. Iso-isä ei virkkanut mitään, mutta talutti minut kauppatorille ja osti minulle kengät sekä käski minun samassa panna jalkaani, sitten vei minut asuntoonsa Hernekadulle, ensin kävi vielä puodissa, osti piirakan ja kaksi konvehtia, ja sitten kun tulimme hänen huoneeseensa, käski minun syödä piirakan, katsoi, kun minä söin, ja sitten antoi minulle konvehdit. Asorka asetti käpälänsä pöydälle ja pyysi piirakasta, minä annoin, ja iso-isä nauroi. Sitten asetti hän minut viereensä, alkoi silittää päätäni ja kysellä, olenko minä mitä oppinut ja mitä minä tiedän. Minä sanoin hänelle, ja hän käski minun, kun vain sopii, joka päivä kello kolme tulla hänen luokseen ja että hän itse tahtoo opettaa minua. Sitten sanoi hän minulle, että kääntyisin ja katsoisin ikkunaan niin kauan, kunnes hän sanoo, että kääntyisin takaisin. Minä seisoin niin, mutta hiljaa käännyin ja näin, että hän oli ratkonut tyynynsä auki alanurkasta ja otti sieltä neljä ruplaa. Ne otettuansa toi hän ne minulle ja sanoi: "Nämä ovat sinulle yksinäsi". Minä olin jo ottamassa, sitten ajattelin ja sanoin: "jos ne ovat minulle yksinäni, niin en ota niitä". Iso-isä äkkiä suuttui ja sanoi minulle: "no, ota sitten miten tahdot, saat mennä". Minä läksin eikä hän suudellutkaan minua.

Kun tulin kotiin, kerroin kaikki äidille. Äiti tuli yhä sairaammaksi. Kirstuntekijän luona kävi eräs ylioppilas; hän oli äidin lääkärinä ja käski äidin ottamaan lääkkeitä.

Sen jälkeen kävin usein iso-isän luona — äiti käski niin tehdä. Iso-isä osti Uuden Testamentin ja Maantiedon ja alkoi minua opettaa: toisinaan hän kertoi minulle, minkälaisia maita on maanpinnalla ja millaisia ihmisiä niissä asuu, millaisia on meriä, mitä ennen muinoin tapahtui, ja kuinka Kristus antoi kaikille anteeksi. Kun minä jotain kyselin, oli hän hyvillään siitä; sen vuoksi aloinkin minä häneltä useasti kysellä, ja aina hän selitti, Jumalastakin kertoi paljon. Toisinaan emme lukeneet, minä silloin leikin Asorkan kanssa. Asorka rakasti minua ja minä opetin sen hyppäämään kepin yli, iso-isä nauroi ja aina päätäni silitti. Isoisä nauroi hyvin harvoin. Toisinaan puhelee paljon, ja sitten taas äkkiä vaikenee, istuu niinkuin olisi nukkunut, vaikka silmänsä ovatkin auki. Siten istuu hämärään asti ja hämärässä sitten näyttää niin julmalta, vanhalta… Joskus taas, kun tulin luoksensa, istuu hän tuolillaan eikä kuule mitään, Asorkakin makaa hänen edessään. Minä odotan, odotan, rykäsen; iso-isä ei vieläkään huomaa minua. Siten saan lähteä pois. Kotona äiti minua aina odotti; hän makaa, minä kerron hänelle kaikki, kaikki, niin että jo on yö tullut, ja minä yhä vaan kerron ja äiti kuuntelee iso-isästä: mitä hän sinä päivänä teki, mitä kertoi minulle, millaisia kertomuksia ja mitä hän antoi minulle läksyksi. Ja kun kerron Asorkasta, että minä opetin sen hyppäämään kepin yli ja että iso-isä nauroi, niin äkkiä alkaa äitikin nauraa, ja nauraa kauan, nauraa ja iloitsee, käskee kertomaan uudestaan ja sitten alkaa rukoilla. Minä silloin aina ajattelin: miksi äiti niin paljon rakastaa isoisää, mutta iso-isä ei rakasta äitiä. Kun sitten tulin iso-isän luo, aloin tahallani kertoa, kuinka äiti häntä rakastaa. Hän kuunteli vihaisena, kuunteli kumminkin, mutta ei sanaakaan lausunut, silloin minä kysyin, miksi äiti häntä rakastaa ja aina hänestä kysylee, mutta hän ei koskaan kysele äidistä. Iso-isä suuttui ja ajoi minut oven taa; minä seisoin siellä vähän aikaa, hän sitten aukaisi oven ja kutsui minut sisään, yhä oli vihainen eikä virkkanut mitään. Kun sitten luimme uskonoppia, kysyin taas iso-isältä: miksi Jesus Kristus sanoo: "rakastakaa toinen toistanne ja antakaa vääryydet anteeksi", mutta hän ei tahdo antaa äidille anteeksi? Silloin hyppäsi hän ylös ja kiljasi, että äiti minua opetti noin sanomaan, ajoi minut taas pois ja sanoi, etten saisi enää hänen luokseen tulla. Minä sanoin, etten haluakaan tulla enkä tulekaan… Sen jälkeen muutti iso-isä toiseen asuntoon…

— Minä sanoin, että sade menee pian ohi, nyt se jo menikin, aurinko jo paistaa … katsos, Vanja, sanoi Nikolai Sergeitsh kääntyen ikkunaan.

Anna Andrejevna katsahti häneen neuvottomana ja nyt äkkiä välähti viha ja harmi tämän hiljaisen ja aran mummon silmistä. Ääneti tarttui hän Nellyn käteen ja asetti hänet omalle polvelleen istumaan.

— Kerro minulle, enkelini, minä tahdon sinua kuulla, lausui mummo.
— Olkoot ne, joilla on kova sydän…

Hän ei sanonut lausettaan loppuun vaan puhkesi itkuun. Nelly katsahti kysyvästi minuun neuvottomana ja ikäänkuin peloissaan. Nikolai Sergeitsh katsoi minuun, kohautti hiukan olkapäitään ja samassa kääntyi meistä poispäin.

— Pitkitä kertomustasi, Nelly, sanoin minä.

— Kolmeen päivään en käynyt iso-isän luona, alotti taas Nelly, — ja sillä ajalla muuttui äiti vieläkin heikommaksi. Rahat olivat meiltä loppuneet, ei ollut, millä ostaa lääkettä, emmekä me syöneetkään mitään, sillä isäntäväellä ei niinikään mitään ollut, ja he alkoivat meitä soimata, että me elämme heidän kustannuksellaan. Silloin minä kolmannen päivän aamuna nousin ylös ja aloin pukeutua. Äiti kysyi, mihin menen. Minä vastasin: menen iso-isän luo, pyydän häneltä rahaa; äiti tuli hyville mielin, sillä minä olin jo kertonut äidille kaikki, kuinka iso-isä ajoi minut pois, jonka tähden olin äidille sanonutkin, etten tahdo enää mennä iso-isän luo, vaikka äiti olikin itkenyt ja pyytänyt minua menemään. Tultuani iso-isän asunnolle sainkin kuulla, että hän oli muuttanut pois; läksin etsimään hänen uutta asuntoansa. Löydettyäni sen ja hänet tavattuani hypähti hän pystyyn, hyökkäsi vastaani ja polki jalkaa. Minä heti sanoin hänelle, että äiti on hyvin kipeä, että lääkkeisiin tarvitaan rahaa, viisikymmentä kopekkaa, eikä meillä ole mitään syötävää.

Iso-isä alkoi huutaa, työnsi minut rapuille ja pani jälkeeni oven säppiin. Mutta kun hän työnsi minua ulos, sanoin minä hänelle, että istun rapuille ja en lähde siitä ennen, kun hän antaa rahaa. Niin istuin siinä rapuilla. Vähän ajan kuluttua aukasi hän oven ja näki minut rapuilla istumassa ja sitten taas sulki oven. Kului nyt pitkä aika; taas hän aukasi, taas näki minut ja taas sulki oven. Sitten vielä useasti aukasi oven ja katsoi. Viimein tuli hän huoneestaan Asorkan kanssa, lukitsi oven ja meni ohitseni kadulle eikä minulle virkkanut sanaakaan. Minäkään en virkkanut mitään, jäin siihen istumaan ja istuin niin iltahämäriin.

— Kyyhkyläiseni, olihan siinä kylmä olla, rapuilla istua kylmässä! huudahti Anna Andrejevna.

— Minulla oli päällysnuttu yllä, vastasi Nelly.

— Vaikkapa päällysnuttu … kyyhkyläiseni, kuinka paljon oletkaan saanut kärsiä! Mitäs hän, iso-isäsi?

Nellyn huulet alkoivat väristä, mutta hän ponnisteli vastaan ja jaksoi pidättää kyyneleensä.

— Oli jo aivan pimeä kun hän tuli, sattui minuun ja ärjäsi: ken siinä? Minä sanoin, että se olen minä. Hän varmaan luuli minun jo aikaa sitten lähteneen; mutta nähtyään minun vielä olevan siinä, kummastui kovin ja seisoi kauan edessäni. Äkkiä iski kepillään astuimeen, nousi kiireesti ylös, aukasi ovensa ja vähän ajan kuluttua toi minulle kuparisia viiden kopekan rahoja ja heitti ne rapuille. "Siinä on sinulle, ota, siinä ovat kaikki rahani, ja sano äidillesi, että minä kiroon hänet," ärjäsi iso-isä ja paiskasi ovensa kiinni. Viisikopekkaiset vierivät rapuilla. Aloin koota rahoja, iso-isä varmaankin muisti heittäneensä rahat rapuille ja että minun on pimeässä vaikea niitä löytää, aukasi oven ja toi kynttilän, jonka valossa minä ne pian löysin ja korjasin. Iso-isä korjasi avukseni ja sanoi minulle, että niitä piti olla seitsemänkymmentä kopekkaa; sitten hän taas meni pois. Kotiin tultuani annoin rahat äidille ja kerroin hänelle kaikki; äiti tuli taas sairaammaksi, minäkin tulin kipeäksi, olin kipeä koko yön ja seuraavan päivän, mutta aina vain ajattelin yhtä asiaa, sillä olin vihastunut iso-isälle, ja kun äiti nukkui, menin ulos iso-isän asunnon eteen mennäkseni, mutta pysähdyin ennen jo sillalle seisomaan. Siitä meni ohi tuo…

— Tuo oli Archipov, sanoin minä selitykseksi, — sama mies, josta minä teille, Nikolai Sergeitsh, puhuin; joka kauppiaan kera oli Bubnovalla ja jota siellä piestiin. Nelly kohtasi hänet ensi kerran sillalla… Jatka, Nelly.

— Minä pysähdytin hänet ja pyysin rahaa, yhden ruplan. Hän katsoi minuun ja sanoi: "yksi ruplako?" Minä vastasin: "niin". Hän alkoi nauraa ja sanoi: lähde kanssani. En tiennyt, lähteäkö vai ei; silloin tuli siihen eräs vanha herra kultasankaset lasit silmillä; hän oli kuullut minun anoneen ruplaa, kumartui puoleeni ja kysyi, miksikä minä tahdon nimenomaan yhden ruplan. Minä sanoin, että äiti on kipeä ja sen verran tarvitaan lääkkeisiin. Hän tiedusti, missä me asumme, kirjoitti sen muistiin ja antoi minulle ruplan setelin. Mutta tuo nähtyään lasisilmäisen herran meni pois eikä enää kutsunut minua mukaansa. Minä menin puotiin ja vaihdoin setelin pieniksi rahoiksi; kolmekymmentä kopekkaa kääräsin paperiin äitiä varten, mutta seitsemänkymmentä kopekkaa puristin niin kouraani ja menin iso-isän asunnolle. Sinne päästyäni aukasin oven, pysähdyin kynnykselle, heilahutin kättäni ja niin kaikesta voimasta viskasin rahat, jotka vierivät pitkin lattiaa. "Siinä ovat rahanne!" sanoin hänelle. — "En huoli teiltä niitä äidille, sillä te kiroatte hänet", paiskasin oven kiinni ja juoksin pois.

Nellyn silmät säihkyivät ja naivin uhittelevasti katsahti hän Nikolai
Sergeitshiin.

— Se oli oikein, sanoi Anna Andrejevna katsomatta Nikolai Sergeitshiin, puristaen Nellyä itseensä. — Niin hänelle pitikin; iso-isäsi oli paha ja kovasydämminen…

— Hm! murahti Nikolai Sergeitsh.

— Kuinkas sitten? kyseli Anna Andrejevna.

— En enää mennyt iso-isän luo eikä hänkään tullut minun luokseni, vastasi Nelly.

— Mitenkäs te tulitte toimeen, sinä ja äitisi? Voi teitä onnettomia, voi toki!

— Äitini yhä huononi ja harvoin hän enää nousi vuoteelta, vastasi Nelly, äänensä vapisi ja äkkiä katkesi. — Rahaa ei meillä enää ollut ja minä aloin käydä kapteeninlesken kanssa. Hän kävi taloissa, ulkonakin varakkaita ihmisiä pysähdytti ja pyysi almua, sillä tavoin hän itseään elättikin. Hän sanoi minulle, ettei hän ole kerjäläinen, vaan että hänellä on paperit, joihin on merkitty hänen arvonsa sekä myöskin, että hän on köyhä. Niitä papereita hän näyttikin ja silloin sai aina rahaa. Hän sanoi minulle, että kaikilta pyytäminen ei ole häpeäksi. Hänen kanssaan minä kävinkin, ihmiset antoivat meille rahaa ja sillä tapaa me elimme. Äitini sai sen tietää, sillä talon asukkaat alkoivat soimata häntä kerjäläiseksi, Bubnova tuli äidin luo ja sanoi, että parempi olisi, jos äiti päästäisi minut heille, eikä kerjäämään lähettäisi. Bubnova oli ennenkin käynyt äidin luona ja tuonut hänelle rahaa; mutta kun äiti ei ottanut, niin sanoi: miksikä te olette niin ylpeä; — ruokaakin toi joskus. Mutta kun hän sanoi tuon minusta, alkoi äiti itkeä, hän pelästyi kovin, Bubnova alkoi häntä torua, sillä Bubnova oli humalassa, sanoi, että olenhan minä kerjäläinen ja käyn kapteeninlesken muassa; samana iltana hän ajoi pois kapteeninlesken. Kun äiti oli saanut kaikki kuulla, alkoi hän itkeä, nousi sitten äkkiä vuoteelta, pukeutui, tarttui käteeni ja talutti minua muassansa. Ivan Aleksandrovitsh tahtoi estellä, äiti ei totellut ja me läksimme ulos. Äiti vain tuskin jaksoi käydä, yhä pysähtyi lepäämään kadulla, minä olin hänen tukenansa. Matkalla puhui äiti, että hän menee iso-isän luo ja että minä saattaisin häntä sinne; nyt oli jo yö tullut. Tulimme suurelle kadulle; siinä erään talon eteen pysähtyi vaunuja, joissa tuli paljon ihmisiä, ikkunoista loisti tuli ja sisältä kuului soittoa. Äiti pysähtyi, tarttui minuun ja sanoi: "Nelly, ole köyhä, pysy ikäsi köyhänä, älä mene noiden luo, jos vaikka ken sinua kutsuisi, jos kuka tahansa tulisi. Sinäkin voisit päästä tuonne, voisit olla rikas ja komeissa vaatteissa, mutta minä en tahdo sitä. Nuo ovat pahoja, ja armottomia ihmisiä, ja minä käsken sinua: pysy köyhänä, tee työtä, pyydä almua, mutta jos joku tulee sinua kutsumaan, sano sille: en tahdo tulla teille!"… Niin puhui minulle äitini sairaana ollessaan, ja minä tahdon kaiken ikäni totella häntä, sanoi Nelly vavisten liikutuksesta, kasvonsa olivat taas punaiset. — Tahdon kaiken ikäni palvella ja tehdä työtä, tulin teillekin palvelemaan ja työtä tekemään, enkä tahdo olla teille tyttärenä…

— Älä nyt turhia, kyyhkyläiseni! huudahti Anna Andrejevna syleillen
Nellyä innokkaasti. — Olihan äitisi sairas, kun sitä puhui.

— Mieletön oli, lausui ukko jyrkästi.

— Olkoon mieletön! sanoi heti Nelly yhtä jyrkästi Nikolai Sergeitshille. — Olkoon mieletön, mutta kun hän minua niin käski, minä niin teen kaiken ikäni. Ja kun hän minulle tuon sanoi, kaatui hän tainnuksiin.

— Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna. — Sairas, kadulle kaatuu, talvella!…

— Meidät tahdottiin viedä poliisikamariin, mutta eräs herra puolusti, kysyi minulta asuntomme, antoi minulle kymmenen ruplaa ja käski meidät omilla hevosillaan saattaa kotiin. Sen jälkeen äiti ei enää noussut, vaan kolmen viikon kuluttua kuoli…

— No, mitenkäs hänen isänsä? Eikö hän antanutkaan anteeksi? huudahti
Anna Andrejevna.

— Ei antanut! vastasi Nelly suurella tuskalla koettaen voittaa mielenliikutuksensa.

Viikkoa ennen kuolemaansa kutsui äitini minut luoksensa ja sanoi: "Nelly, käy vielä kerran iso-isäsi luona, viimeisen kerran, ja pyydä, että hän tulisi luokseni ja antaisi minulle anteeksi; sano hänelle vielä, että minun on raskasta kuolla"… Minä meninkin, koputin iso-isän ovelle, hän aukaisi, mutta kun näki minut, aikoi heti sulkea minulta oven, minäpä tartuin molemmin käsin oveen ja huusin hänelle: "äitini kuolee, hän kutsuu teitä, tulkaa!"… Iso-isä työnsi minut pois ja sulki oven. Minä palasin äidin luo, kävin pitkälleni hänen viereensä, syleilin häntä enkä puhunut mitään… Äitikin syleili minua eikä mitään kysellyt…

Nikolai Sergeitsh nojasi nyt raskaasti kädellään pöytään ja nousi, mutta luotuaan meihin kummallisen sekavan katseen laskeutui hän voimatonna takaisin tuoliin. Anna Andrejevna ei enää katsonut häneen, vaan itki ja syleili Nellyä…

— Sinä päivänä, kun äitini kuoli, illan lähestyessä, ennen kuolemaansa kutsui hän minut luoksensa, otti minua kädestä ja sanoi: "Tänään minä kuolen, Nelly" ja aikoi vielä jotain sanoa, mutta ei enää voinut. Minä katsoin häneen, mutta hän ikäänkuin ei enää olisi nähnyt minua, piti vain kovasti kiinni kädestäni. Vedin hiljaa käteni ja läksin kotoa, juoksin koko matkan ja tulin iso-isän luo. Kun hän näki minut, hypähti hän tuoliltaan ja katsoi ja niin säikähti, että kokonaan vaaleni ja alkoi vavista. Tartuin hänen käteensä ja sain vain sanoneeksi: "nyt juuri kuolee". Nyt alkoi hän hätäillä, otti sauvansa ja kiiruhti jälkeeni; ei muistanut ottaa hattuakaan, vaikka olikin kylmä. Tempasin hatun ja annoin hänelle ja nyt juoksimme yhdessä. Kiirehdin häntä ja pyysin, että hän ottaisi ajurin, sillä äitini heti kuolee; mutta iso-isällä ei ollut muuta, kuin seitsemän kopekkaa kaikkiaan. Hän pysähdytteli ajureita, tinki heidän kanssaan, mutta ne vain nauroivat hänelle ja Asorkalle, sillä Asorka juoksi jälestämme, ja me juoksimme yhä etemmäksi. Iso-isä väsyi ja hengitti vaikeasti, mutta yhä kiiruhti ja juoksi. Äkkiä hän kaatui, hattunsakin pudotti. Minä autoin hänet ylös, panin taas hatun päähänsä ja aloin taluttaa häntä kädestä, ja vasta yön lähestyessä pääsimme kotiin… Mutta äitini makasi jo kuolleena. Kun iso-isä hänet näki, löi hän yhteen kätensä, alkoi vavista ja jäi siihen seisomaan, itse ei puhunut mitään. Silloin menin minä kuolleen äitini luo, tartuin iso-isäni käteen ja huusin hänelle: "tuossa, te ankara ja paha ihminen, katsokaa!… Katsokaa!…" Silloin iso-isä kiljahti ja kaatui lattialle niinkuin kuollut…

Nelly hypähti pystyyn, irtautui Anna Andrejevnan syleilystä ja asettui keskellemme vaaleana, rasittuneena ja peljästyneenä. Anna Andrejevna kiiruhti hänen luokseen ja ottaen hänet taas syliinsä huudahti erityisen innostuneesti:

— Minä, minä tahdon olla nyt sinulle äitinä, Nelly, ja sinä olet minun lapseni. Niin, Nelly, lähdetään pois täältä, jätetään heidät kaikki, nuo kovasydämmiset ja ankarat! Pilkatkoot vain ihmisiä, Jumala, Jumala sen heille kostaa… Lähdetään. Nelly, lähdetään täältä!…

En milloinkaan, en tätä ennen enkä sen jälkeen nähnyt Anna Andrejevnaa tällaisessa mielen tilassa, enkä voinut aavistaakaan, että hän voisi koskaan olla noin liikutettu. Nikolai Sergeitsh ojentihe suoraksi, nousi ylös tuolilta ja katkonaisella äänellä kysäsi:

— Minne sinä nyt, Anna Andrejevna?

— Hänen, tyttäreni, Natashan luo! huusi Anna Andrejevna ja veti
Nellyä muassaan ovelle.

— Seis, seis, odota!

— Ei ole mitään odottamista, sinä kovasydämminen ja paha ihminen! Minä olen jo kauan odottanut, samoin Natashakin on odottanut, mutta nyt hyvästi!

Tämän sanottuaan kääntyi mummo, katsahti mieheensä ja jäi liikkumattomaksi. Nikolai Sergeitsh seisoi siinä hänen edessään, hattu päässä ja vapisevin, voimattomin käsin puki hätäisesti päällysnuttua ylleen.

— Sinäkin … sinäkin lähdet kanssani! — huudahti Anna Andrejevna liittäen rukoilevasti yhteen kätensä ja epäillen katsoen mieheensä, ikäänkuin ei olisi uskaltanut uskoa moisen onnen mahdollisuutta.

— Natasha, missä minun Natashani? Missä hän on? Missä on tyttäreni? pääsi vihdoinkin vanhuksen rinnasta. — Antakaa minulle Natashani! Missä, missä hän on?

Ja saatuaan sauvansa, jonka minä annoin hänelle, kiiruhti hän ovelle.

— Jo antoi anteeksi! Jo antoi anteeksi! — huudahti Anna Andrejevna.

Mutta ukko ei ehtinyt vielä ovelle. Ovi aukeni sukkelaan ja huoneeseen juoksi Natasha, vaaleana, säkenöivin silmin, aivan kuin kuumeinen. Vaatteensa olivat rutistuneet ja sateen kastelemat. Huivi, jolla hän oli päänsä peittänyt, oli valunut niskaan, ja hajalleen joutuneessa tuuheassa tukassaan kimalteli suuria sadepisaroita. Hän kiiruhti sisään, huomasi isänsä ja heittäytyi hänen eteensä polvilleen ojentaen kätensä ylös.