Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

IX.

Mutta samassa jo piteli isä sylissään tytärtänsä!

Hän otti Natashan, nosti hänet kuni lapsen, vei tuoliinsa, pani hänet siihen istumaan ja itse laskeutui hänen eteensä polvilleen. Hän suuteli Natashan käsiä, jalkoja; kiireesti suuteli hän tytärtänsä, tarkasteli ja suuteli, ikäänkuin ei olisi vielä uskonut, että tytär taas on heidän luonansa, että taas saa nähdä ja kuulla häntä, omaa tytärtänsä, omaa Natashaansa. Anna Andrejevna itkien painoi Natashan pään rintaansa ja jäi liikkumattomaksi, voimatta lausua sanaakaan.

— Ystäväni!… Elämäni!… Iloni!… puheli ukko katkonaisesti pidellen Natashan käsiä omissaan ja tarkasteli, kuni rakastunut, hänen kalpeita, laihtuneita, mutta siltä kauniita kasvojaan, tarkasteli silmiä, joissa kimalteli kyyneleitä. — Minun iloni, rakas lapseni! — toisti vanhus ja taas vaikeni ja ylevällä nautinnolla yhä katseli häntä. — Miksikä, miksikä minulle sanottiin, että hän on laihtunut! — lausui vanhus meille hätäisesti ja lapsellisesti ollen yhä vieläkin polvillaan Natashan edessä.

— Tosi kyllä, hän on laihtunut, kalpeampi on, mutta katsokaas häntä, kuinka soma hän on! Hän on kauniimpi entistään, niin onkin! lisäsi ukko tahtomattaan vaieten sydänkivusta, iloisesta kivusta, joka ikäänkuin leikkaa sielun kahtia.

— Nouskaa ylös, isä! Nouskaahan nyt jo, — lausui Natasha. —
Tahdonhan minäkin suudella teitä…

— Oi, rakkaani! Kuules, kuules, Annushka, kuinka kauniisti hän sanoikin. Ja taas hän kiihkeästi syleili tytärtään.

— Ei, Natasha, minun, minun tulee maata jalkojesi juuressa siihen asti, kunnes sydämeni saa kuulla, että sinä olet antanut minulle anteeksi, sillä en koskaan, en milloinkaan voi ansaita sinulta anteeksiantoa! Minä hylkäsin sinut, minä kirosin sinut, kuuletko, Natasha, kirosin sinut, — ja minä saatoin sen tehdä!… Ja sinä, Natasha: kuinka saatoit sinä uskoa, että minä sinut kirosin! Uskoithan, sinä uskoit semmoista! Ei olisi pitänyt uskoa. Et olisi uskonut, siinä kaikki! Armoton pikku sydän! Miksikä et tullut luokseni? Tiesithän sinä, etten aja sinua pois… Oi, Natasha, muistathan sinä, kuinka paljon sinua muinoin rakastin, — ja nyt, samoin koko tällä ajalla olen sinua kaksinkertaisesti, tuhannesti enemmän rakastanut, kuin ennen. Minä rakastin sinua enemmän, kuin elämätäni: sieluni olisin antanut, sydämeni olisin palotellut ja jalkojesi eteen laskenut!… Oi, sinä minun iloni!

— Suudelkaahan minua, te ankara ihminen, suudelkaa huuliani, kasvojani, kuten äitini suutelee! — huudahti Natasha heikolla, sairaloisella, ilokyynelten tukahduttamalla äänellä.

— Ja myöskin silmiin! Silmiin myöskin! Muistathan, kuten ennenkin, puheli ukko syleiltyään tytärtään kauan ja hellästi. — Oi, Natasha! Näitkö sinä milloinkaan meistä unta? Minäpä näin sinua miltei joka yö unissani, aina sinä tulit luokseni, ja minä itkin sinun tähtesi. Erään kerran näin sinut pienenä, semmoisena, muistathan, kun sinä olit vasta kymmenvuotias ja opettelit pianoa soittamaan, — tulit unissani luokseni lyhyessä hameessa, somissa kengissä, punertavin käsin … muistathan, Annusha, että hänellä kymmenvuotiaana oli punertavat kädet? — tulit luokseni, istuit polvilleni ja syleilit minua… Ja sinä, sinä paha tyttö. Sinä voit ajatella, että minä kirosin sinut, etten ottaisi sinua vastaan, jos tulisit luokseni!… Minähän … kuules Natasha! minähän kävin usein sinun lähelläsi, äitisikään ei tiennyt, ei kukaan sitä tiennyt, milloin seisoin ikkunasi alla, milloin odotin jossain käytävällä, puolen päivää odotin, etköhän tulisi ulos, jotta edes kaukaa sinut näkisin! Sinullahan usein iltasin paloi ikkunalla kynttilä; kuinka usein minä silloin läksin ulos, jotta vaikkapa kynttiläsi näkisin, vaikkapa varjosi keksisin, siunaisin sinut yöksi. Rukoilitko sinä minun puolestani? Muistitko sinä minua? Tunsiko sydämmesi, että olin ikkunasi alla? Kuinka usein minä talvella myöhään yöllä nousin ylös portaita ja seisoin pimeässä porstuassasi, kuuntelin oven takana, enkö kuulisi sinun ääntäsi, etkö nauraisi… Minäkö olisin kironnut? Minähän tuona iltana läksin luoksesi, anteeksi tahdoin antaa, mutta ovelta palasin… Oi, Natashani!

Hän nousi, nosti tyttärensä tuolilta ja painoi lujasti rintaansa vasten.

— Tässä on taas tyttäreni sydämmelläni! — huudahti hän. — Oi, Jumalani, minä kiitän sinua kaikesta, kaikesta, kiitän vihastasi, kiitän armostasi!… Minä kiitän sinua auringostasi, joka nyt myrskyn jälkeen meille taas paistaa! Koko tästä hetkestä minä Sinua kiitän! Ah! joskin me olemme nöyryytettyjä, sorrettuja ja solvaistuja, niin olemme taas kaikki yhdessä, ja riemuitkoot nyt nuo ylpeät, röyhkeät sortajamme ja solvaisijamme! Heittäkööt meitä kivellä! Älä pelkää, Natasha… Me käymme käsikädessä ja minä sanon heille: tämä on minun kallis, rakastettu tyttäreni, tämä viaton tyttäreni, jota olette loukanneet ja sortaneet, mutta jota minä rakastan ja jota minä siunaan ijankaikkisesti.

— Vanja, Vanja!… lausui Natasha heikolla äänellä ojentaen minulle isänsä sylistä kätensä.

Oi, en koskaan voi unhottaa, että hän tämmöisellä hetkellä muisti minuakin ja kutsui minua!

— Missäs Nelly on? kysäsi ukko katsoen ympärillensä.

— Ah, missäs hän on? huudahti Anna Andrejevna. — Voi kyyhkyläiseni!
Mehän hänet unohdimmekin!

Nelly ei ollut kamarissa; hän oli huomaamatta pujahtanut makuuhuoneeseen. Menimme kaikki sinne. Nelly seisoi nurkassa oven takana ja pelokkaana piilotteli meiltä.

— Nelly, mikä sinun on, lapsueni! — huudahti ukko aikoen syleillä tyttöä. Mutta Nelly loi häneen pitkän, oudon katseen…

— Äiti, missä on äiti? — lausui Nelly ikäänkuin unessa. — Missä on minun äitini? huudahti hän vielä kerran, ojentaen meihin päin vapisevat kätensä.

Äkkiä hirveä, kauhea parahdus pääsi hänen rinnastaan; kasvonsa vääristyivät ja hän kaatui maahan…

Jälkilause.

Viimeisiä muistelmia.

On kesäkuun puoliväli. Päivä on tukahduttavan kuuma; kaupungissa olo käy mahdottomaksi: kaikkialla tomua, kalkkia, talojen rakennusta, kuumat kivet, höyryjen saastuttama ilma… Mutta — kuules — jossain jyrähti ukkonen; vähin erin pimeni taivas; nyt jo tuuli puhalsi ajaen edellään kaupungin tomupilviä. Muutamia suuria vesipisaroita putosi raskaasti maahan, ja niiden jälkeen ikäänkuin kerrassaan olisi auennut koko taivas, ja virtana valui sade kaupungin yli. Kun taas puolen tunnin kuluttua taivas seestyi, aukasin kammioni ikkunan ja vedin ahnaasti väsyneen rintani täyden raitista ilmaa. Hurmauksissani aioin jo heittää kynän kädestäni, jättää kaikki toimeni, myöskin kustantajan, kiiruhtaakseni heidän tykönsä Hirvisaarelle. Mutta vaikka kiusaus olikin suuri, sain sen voitetuksi ja kävin työhöni — maksoi mitä maksoikaan, mutta loppuun tuli työni saattaa! Tilaaja käskee niin, eikä muuten anna rahaa. Minua odotetaan siellä, mutta illalla olenkin vapaa, kokonaan vapaa kuni tuuli, ja tämä ilta suo minulle korvauksen näistä viimeisistä kahdesta päivästä ja kahdesta yöstä, jolloin minä kirjoitin puolineljättä painoarkkia.

Ja nyt viimeinkin on työ lopussa, heitän pöydälle kynäni ja nousen ylös, tunnen kipua selässä ja rinnassa, päätä huimaa. Tiedän kyllä, että nyt ovat hermoni pilalla kokonaan ja olen kuulevinani vanhan lääkärini minulle lausumat viimeiset sanat: "ei, ei minkäänlainen terveys kestä moisia ponnistuksia, sillä se on mahdotonta". Mutta nyt vielä kunnes se on mahdollista! Päätäni pyörryttää, tuskin jaloillani pysyn; mutta rajaton riemu täyttää sydämmeni. Romaanini on aivan valmis ja kustantaja, jolle vaikka olenkin jo paljon velassa, antaa kumminkin nyt jonkun verran, kun näkee saaliin kädessään, — antaa vaikka viisikymmentä ruplaa, ja minäpä en pitkiin aikoihin ole nähnyt semmoista summaa. Vapautta, rahaa!… Koppasin riemuisasti hattuni, otin käsikirjoituksen kainalooni ja kiiruhdin, minkä suinkin voin, tavatakseni kotona armaimman Aleksander Petrovitshini.

Kohtaan hänet jo ulkona, hän on jonnekin lähtemässä. Hänkin on päättänyt erään asian, joka joskin ei olekkaan kirjallinen, siltä on hyvin hyötyisä kauppa-asia, ja saatettuaan luotaan jonkun likaisen juutalaisen, jonka seurassa oli istunut kaksi tuntia työhuoneessaan, ojentaa nyt minulle ystävällisesti kätensä ja sulavalla, hellällä bassoäänellään tiedustelee terveyttäni. Hän on paras ihminen ja minun on toden perään oltava hänelle suuresti kiitollinen. Eihän se ole hänen syynsä, jos hänen koko ikänsä täytyy pysyä ainoastaan kustantajana? Hän älysi, että kirjailijat tarvitsevat kustantajaa, älysi sen hyvään aikaan, josta hänelle kiitos ja kunnia — tietysti kustantajana.

Miellyttävästi hymyillen hän kuulee, että romaanini on kirjoitettu loppuun ja näin on aikakauskirjan ensi numero pääosansa puolesta taattu, hän kummastelee, mitenkä minä saatoin edes jotain loppuun kirjoittaa, samalla hän laskee sukkeluuksia mitä miellyttävimmällä tavalla. Sitten menee rautakirstulleen antaakseen minulle lupaamansa viisikymmentä ruplaa, ojentaen samalla minulle erään mahdottoman paksun aikakauskirjan, osottaen siitä arvostelu-osastosta muutamia rivejä, jossa parilla sanalla mainitaan viimeisestä kertomuksestani.

Luen — se on "Puhtaaksikirjoittajan" arvostelu, jossa hän minua sekä moittii että kiittää, ja minä tunnen olevani tyytyväinen. "Puhtaaksikirjoittaja" sanoo muun muassa, että yleensä teokseni "haisevat hieltä", s.o. minä niitä kirjoittaissani siksi paljon puuhaan ja hikoilen, siksi paljon muuttelen ja sommittelen, että oikein pahaa tekee.

Kustantajani nauraa kanssani. Minä ilmoitan hänelle, että edellisen kertomuksen kirjoitin kahdessa yössä, ja nyt kahdessa vuorokaudessa kirjoitin puolikolmatta painoarkkia, ja mitä, jos, tuon tietäisi "Puhtaaksikirjoittaja", joka moittii minua liiallisesta nahjustelemisesta ja työni hitaudesta!

— Olette sittenkin syyllinen, Ivan Petrovitsh. Miksikä te viivyttelette työtänne, jotta sitten tulee öisin työskennellä?

Tietysti on Aleksander Petrovitsh mitä miellyttävin mies, vaikka hänellä onkin erikoinen heikkoutensa: kehuskella kirjallisilla arvosteluillaan — sitä hän teki mielellään, varsinkin semmoisille, jotka hänen arvelunsa mukaan ymmärtävät hänet täydellisesti. Aleksander Petrovitsh sanoi lähtevänsä Saarille huvilaansa ja kuultuaan, että minä olin aikeissa Hirvisaarelle, hyväntahtoisesti ehdotti minulle, että lähtisin hänen vaunuissaan.

— Minullahan on uudet vaunut; ettekö ole nähneet? Oikein sievät ovatkin.

Tulimme vaunujen luo, ne olivat todellakin somat, ja kun Aleksander Petrovitsh oli ne hankkinut, tunsi hän ensi aikana erikoista tyytyväisyyttä, jopa jonkinlaista henkistä tarvettakin saattaa vaunuillaan tuttujansa.

Vaunuissa ottaa Aleksander Petrovitsh taas useamman kerran puhuakseen nykyaikaisesta kirjallisuudesta. Minun kuulteni ei hän arkaile ja mitä totisimmalla muodolla alkaa ladella vieraita mietteitä, joita viime päivänä oli kuullut puhuvan jonkin kirjailijan, johon luottaa ja jonka mielipidettä kunnioittaa. Täten joutuu hän usein kunnioittamaan hyvin kummallisia asioita. Usein hän niinikään kertoo väärin muiden lausumia ajatuksia, tai asettaa niitä kokonaan väärään kohtaan, joten siitä syntyy aikamoinen sekamelska. Minä istun, ääneti kuuntelen ja ihmettelen ihmisellisten intohimojen moninaisuutta ja oikullisuutta. Tällöin ajattelen: kummallinen ihminen tuokin — kokoaisi itselleen rahaa, siinä koko tarkoitusperänsä, eipäs, hän haluaa vielä kunniaa ja mainetta, kirjallisuus-mainetta, hyvän kustantajan mainetta, arvostelijan mainetta.

Tällä kertaa koettaa hän tarkkaan selittää minulle erästä kirjallista aatetta, jonka juuri minulta kolme päivää sitten oli kuullut ja jota vastaan hän silloin väitti, ja nyt esittää sen omana aatteenaan. Hänelle sattuu usein tämmöistä asioiden alkuperän unehuttamista, ja tuo heikkoutensa on kaikille hänen tutuillensa tunnettu asia. Kuinka iloinen hän nyt on pitäessään puhetta omissa vaunuissaan, kuinka tyytyväinen kohtaloonsa, kuinka jalomielinen! Hän puhuu oppineen kirjallisesti ja pehmeä, sievä bassoäänensä kuulustaa oppineisuutta. Vähitellen muuttuu hän liberaaliseksi ja muuttuu viattoman epäileväksi vakuutuksessaan, ettei meikäläisessä eikä yleensä missään kirjallisuudessa koskaan kellään ole eikä voi olla rehellisyyttä ja vaatimattomuutta, vaan on vain "toinen toisensa korville pieksämistä", varsinkin tilausajan alussa. Ajattelen, että Aleksander Petrovitsh saattaa pitää jokaista rehellistä ja todellista kirjailijaa syystä, että on rehellinen ja totinen, jos ei juuri hupsuna, niin ainakin lyhytjärkisenä. Tuollainen mielipiteensä tietysti on vain seuraus hänen äärettömästä yksinkertaisuudestaan.

Mutta enpä jouda enää häntä kuuntelemaan.

Hirvisaarella päästää hän minut vaunuista ja minä kiiruhdan Ichmenevien luo. Tuolla on jo kolmastoista linja, tuossa heidän asuntonsa. Anna Andrejevna, huomattuaan minut, uhkaa minua sormellaan, viittaa käsillään ja kuiskaamalla käskee minun olemaan hiljaa.

— Nelly poloinen vast'ikään nukkui! — kuiskaa Anna Andrejevna hätäisesti. — Jumalan tähden, älkää herättäkö! Kovin on minun pikku kyyhkyläiseni heikko. Pelkäämme pahinta. Lääkäri vakuuttaa, ettei nyt vielä ole vaaraa. Mutta mitä selvää saa teidän lääkäriltänne! Ja eikö teille tule synti, Ivan Petrovitsh! Odotimme teitä, odotimme päivälliselle … ettehän käyneet meillä kahteen vuorokauteen!…

— Sanoinhan minä viime kerralla, etten tule kahteen vuorokauteen, — kuiskaan hänelle vastaan. — Täytyi saada työ päätetyksi…

— Mutta te lupasitte tulla tänään päivälliselle! Miksikä ette tullut? Nelly varta vasten nousi vuoteeltaan, pikku enkelini, panimme hänet nojatuoliin ja veimme ruokapöytään. "Tahdon, muka, yhdessä teidän kanssanne odottaa Vanjaa", mutta meidän Vanjamme ei tullutkaan. Nyt on kohta jo kello kuusi! Missä maleksitte? Voipa teitä kunnotonta! Nelly tuli niin pahoilleen, etten tiennyt, miten lohduttaa … hyvä, kun edes nukkui, kyyhkyläiseni. Nikolai Sergeitshkin meni kaupungille, tee-ajaksi tulee kotiin — jäin yksin puuhaamaan… Hän saa paikan; mutta kun ajattelen, että se on Permissä, niin kylmää sydäntäni…

— Missä Natasha on?

— Puutarhassa on kyyhkyseni, puutarhassa! Menkää hänen luoksensa… Hänkin on semmoinen, etten oikein ymmärrä mimmoinen onkaan… Ah, Ivan Petrovitsh, raskas on oloni! Kyllä hän vakuuttaa olevansa iloinen ja tyytyväinen, mutta minä en usko sitä… Meneppäs, Vanja, hänen tykönsä, kerrot sitten jälkeenpäin hiljaan, mikä häntä vaivaa… Kuulethan?

Minäpä en enää kuunnellut Anna Andrejevnan puhetta, vaan riensin puutarhaan. Tuo pikkuinen puutarha on talon oma; sen pituus on noin kaksikymmentäviisi askelta, leveys saman verran, ja se on kokonansa puiden ja pensaiden vallassa. Siinä kasvaa kolme vanhaa, korkeaa ja tuuheaa puuta, muutamia nuoria koivuja, muutamia syreenipensaita, kuusaimia, ryhmä vadelmapensaita, kaksi penkkiä tarhamansikoita ja kaiken tuon lisäksi oli tarhassa vielä kaksi kaitaista käytävää, pitkin ja poikin tarhaa. Nikolai Sergeitsh on siitä hyvin mielissään ja vakuuttaa, että siinä alkaa kohta tatteja kasvaa. Mutta tärkeintä kumminkin on se, että Nelly mieltyi kovin siihen, hänet viedään usein tuolissa tarhaan, ja Nellyhän on nyt koko perheen jumaloima.

Tuolla on Natasha; hän tulee iloisesti minua vastaan ja ojentaa kätensä tervehdykseksi. Kuinka laihtunut, kuinka kalpea hän onkaan! Hänkin on tuskin taudistaan toipunut.

— Saitko jo ihan loppuun, Vanja? — kysäsee hän minulta.

— Kokonaan, ja nyt olen koko illan vapaa.

— Luojan kiitos! Kiiruhditko, pilasitko taas työsi?

— Mitäpä sille voi! Muuten en luule nyt pahasti pilanneeni. Työ sujuu jotenkin ja tämmöisessä jännittävässä työssä tunnen hermojen kiihoitusta; silloin aina on ajatusjuoksu selvempi, vilkkaampi ja syvällisempi on tunteiden juoksu, lausetapakin on täydellisesti vallassa, joten siis jännittävä työ tulee paremmaksi, kuin muuten. Kaikki hyvin…

— Ah, Vanja, Vanja!…

Olin pannut merkille, että Natasha oli viime aikana tullut hyvin innostuneeksi kirjallisesta menestyksestäni ja maineestani. Hän oli lukenut kaikki viime vuonna painetut teokseni, lakkaamatta tiedusteli vastaisista suunnitteluistani, seurasi jokaista arvostelua, mitä kirjoistani kirjoitettiin, vihastui muutamiin arvosteluihin ja vaati välttämättömästi, että minä asettaisin itseni kirjallisuudessa korkealle. Hän ilmaisi tahtonsa niin voimakkaasti ja järkähtämättömästi, että minun täytyi ihmetellä hänen nykyistä mielentilaansa.

— Sinä kirjoitat itsesi tyhjäksi, — sanoo hän minulle, — teet vahinkoa itsellesi ja ponnistat yli voimiesi; sitä paitsi hukkaat terveytesi. Muistappas, esim. S:ää — hän valmistaa kappaletta kaksi vuotta, ja N. taas kymmenessä vuodessa kirjoitti ainoastaan yhden romaanin. Mutta sittenpä heillä onkin kaikki kultavaalla punnittua! Et löydä ainoatakaan moitteen syytä.

— Niin kyllä, mutta heidän asemansa on taattu, eivätkä he kirjoita määräpäiväksi, mutta minähän olen — kyytihevonen! No, se on joutavaa! Jättäkäämme se, ystäväiseni. Onko mitään uutta?

— Paljonkin. Ensiksikin häneltä on kirje.

— Taaskin?

— Taas.

Natasha antoi minulle Aleshan kirjeen. Se oli jo kolmas eron jälkeen. Ensimäisen kirjoitti hän jo Moskovasta, ja olikin se kuni houreissa kyhätty. Hän ilmoitti, että asianhaarat johtuivat niin, ettei hän nyt mitenkään voi päästä Moskovasta palaamaan Pietariin, kuten oli puhuttu erotessa. Toisessa kirjeessään hän kiiruhti ilmoittamaan, että hän palaa ennen pitkää, jotta mitä pikemmin viettäisi vihkiäisensä Natashan kanssa, että se on päätetty ja ettei mikään voima voi sitä estää. Kuitenkin voi kirjeestä selvään huomata epätoivon jälkiä, että syrjävaikuttimet kokonaan valtasivat hänet ja ettei hän enää luottanut itseensä. Hän huomautti, että Katja on hänen hyvä henkensä, joka yksin lohduttaa ja pitää hänen rohkeuttaan vireillä. Kiireisesti aukaisin hänen nykyisen, kolmannen kirjeensä.

Se oli kirjoitettu kahdelle lehdelle, sekavasti, hätiköimällä ja epäselvästi, tahrittu musteella ja kyynelillä. Kirjeen alussa Alesha kieltäytyi Natashasta ja pyysi tätä unohtamaan hänet. Hän koetti näyttää toteen, että heidän liittonsa on mahdoton, että syrjäiset, vihamieliset vaikuttimet ovat kaikkea voimakkaammat ja viimein, että niin tuli käydäkin — sillä heidän liittonsa ei tulisi olemaan onnellinen, he kun eivät ole samanvertaisia. Mutta pitemmältä hän ei voinut jatkaa tähän tapaan ja heitettyään arvioimiset, vertailut ja todistelut sekä repimättä ja pois viskaamatta kirjeen alkuosaa, tunnusti, että hän hän on rikollinen Natashan silmissä, on hukkaan joutunut ihminen, ei voi olla isänsä tahtoa vastaan. Etempänä hän kirjoitti, ettei jaksa kertoa kärsimyksiänsä; tunnusti, että täydellisesti tuntee voivansa tehdä Natashan onnelliseksi; todisteli, että ovat vertaisia keskenään; kiihkon valtaamana, äkäisenä ja itsepäisesti todisteli isänsä perusteet vääriksi. Hurjana hän kuvaili elämän autuutta, joka voisi valmistua heille kummallekin, hänelle sekä Natashalle, jos menisivät naimisiin, syytti itseään pelkuruudesta ja — sanoi hyvästit ijäksi! Kirje oli kirjoitettu tuskamielellä, nähtävästi oli hän kirjoittaissaan kokonaan epätoivon vallassa; silmiin nousi kyyneleitä…

Natasha antoi minulle toisenkin kirjeen. Se oli Katjalta. Se oli ollut samassa kuoressa Aleshan kirjeen kanssa, mutta sinetillä suljettuna. Lyhyesti, muutamilla riveillä hän ilmoitti, että Alesha todella suree kovasti, itkee usein ja tuntuu olevan epätoivoinen, eipä ole kokonaan tervekään, mutta hän on Aleshan seurassa ja Alesha tulee onnelliseksi.

Muun muassa koetti Katja selittää Natashalle, ettei Natasha luulisi Aleshan niin pian tyytyvän oloonsa sekä ettei muka hänen surunsa olisi todellista. "Hän ei unohda teitä koskaan," lisäsi Katja, "eikä voikaan unohtaa milloinkaan, sillä sydämmensä ei ole sitä lajia; hän rakastaa teitä äärettömästi, tulee aina rakastamaan, ja jos hän jolloinkin lakkaisi teitä rakastamasta, jos tuo joskus saattaisi tapahtua, tai jos vaikka milloin teitä muistellessaan ei enää surisi, niin minä samassa lakkaan häntä rakastamasta…"

Annoin kummankin kirjeen takasin Natashalle, — katsahdimme toisiimme, mutta emme lausuneet kumpikaan sanaakaan. Niin tapahtui kahden ensimäisenkin kirjeen luettuamme, ja yleensä me vältimme puhua menneestä, aivan kuin olisimme keskenämme siitä sopineet. Hän kärsi äärettömästi, minä huomasin sen, mutta hän ei tahtonut siitä minullekaan puhua. Isänkotiin palaamisensa jälkeen makasi hän kolme viikkoa kuumeessa ja nyt vasta oli hiukan toipunut. Emmepä paljoa puhelleet pian tapahtuvasta keskinäisestä muutoksestammekaan, vaikka hän tiesikin, että isänsä saa toimen ja että meidän on kohta eroaminen. Huolimatta siitä, että hän oli minua kohtaan niin hellä ja huomaavainen, niin suuresti otti kaiken aikaa osaa kaikkiin rientoihini ja pyrintöihini, niin järkkymättömällä, hellittämättömällä tarkkaavaisuudella kuunteli kaikkea, mitä minun tuli hänelle kertoa itsestäni, että se ensi alussa tuntui minusta vaikealta, sillä minusta tuntui, että hän tahtoo antaa minulle menneisyydestä korvauksen. Mutta pian tuo vaikea tunteeni katosi, sillä minä ymmärsin, että tuohon kaikkeen pakottaa häntä kokonaan toinen syy, että se tulee vain siitä, että hän rakastaa minua, rakastaa äärettömästi, ei voi minutta elää, ei olla huolehtimatta siitä, mikä koskee minua; ja minä luulen, ettei sisar ole koskaan rakastanut veljeään siinä määrin, kuin Natasha minua rakasti. Tiesin hyvin, että tuleva eromme painoi hänen mieltänsä; Natasha kärsi siitä paljon; hän tiesi myöskin, että minun on melkein mahdoton olla hänen seurattaan; kuitenkaan emme siitä puhuneet, vaikka tarkkaan juttelimmekin tulevista tapahtumista… Kysyin Nikolai Sergeitshiä.

— Luulen, että hän pian palajaa, — vastasi Natasha. — Lupasi tulla teelle.

— Puuhaako hän yhä vielä paikkaa?

— Niin; muuten paikan hän nyt jo epäilemättä saa; eipä hänen oikeastaan tänään olisi tarvinnut lähteäkään kotoa, lisäsi Natasha mietteissään. — Olisi voinut tehdä sen huomennakin.

— Miksikä hän meni?

— No, kun minä sain kirjeen…

Hän on niin kiintynyt minuun, lisäsi Natasha hiukan vaiti oltuaan, — että minun on vaikeata sitä nähdä, Vanja. Hän varmaan minua vain yksin unissaankin näkee. Olen vakuutettu, ettei hän nykyään mitään muuta ajattelekkaan kuin siitä, miten on minun laitani, kuinka minä elän ja mitä nykyään ajattelen. Kaikkeen kaihooni ottaa hän osaa. Huomaanhan minä, kun hän jotenkin onnistumattomasti toisinaan koettaa voittaa itsensä ja tekeytyä, ettei muka huolehdi minun tähteni, tekeytyy iloiseksi, koettaa nauraa ja meitä huvittaa. Äitikään ei silloin ole kaltaisensa eikä myöskään usko hänen iloisuuttansa, mutta huokailee… Hän on niin kömpelö… Hän on niin suora, äiti parka! — lisäsi Natasha naurahtaen. — Niin, kun minä tänään sain kirjeen, tuli isälle heti kiire lähteä, ettei katseensa kohtaisi minun silmiäni… Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään maailmassa, vieläpä enemmän kuin sinuakaan, lisäsi hän painaen alas päänsä ja puristaen kättäni…

Astuimme kaksi kertaa edestakaisin puistossa, kun hän alkoi taas puhua.

— Tänään meillä kävi Maslobojey, kävipä eilenkin, — sanoi Natasha.

— Niin, viime aikoina on hän hyvin tiheään teillä käynyt.

— Ja tiedätkös, miksikä hän kävi? Äiti luottaa häneen, en osaa sanoa, kuinka suuresti luottaakaan. Hän luulee, että Maslobojev tuntee kaikki lait ja muut semmoiset, ja voi ajaa vaikka millaisen asian. Arvaappas, mitä tuumia äiti nyt hautoo? Hän on itsekseen kovasti pahoillaan siitä, ettei minusta tullut ruhtinatarta. Tuo ajatus ei suo hänelle hetken rauhaa ja luullakseni hän on huolensa ilmaissut Maslobojeville. Isälle ei hän uskalla siitä hiiskua mitään, mutta ajattelee, että eikö Maslobojev voi auttaa jollain tapaa, eikö voisi jotenkin lain avulla? Maslobojev ei pane vastaan, ja äiti tarjoelee hänelle viiniä, pitkitti naurahtaen Natasha.

— Kyllähän Maslobojev osaa ilvehtiä? Mistä sinä tiedät Anna
Andrejevnan hänelle niin puhuneen?

— Äiti itse minulle siitä kautta rantain puhui.

— Entäs Nelly, kuinka on hänen laitansa? kysäsin minä?

— Minä jo kummastelin sinua, Vanja — tähän saakka voit olla tiedustamatta hänestä, — sanoi Natasha nuhtelevasti.

Nelly oli koko perheen epäjumala. Natasha rakasti kovin Nellyä ja Nellykin puolestaan kiintyi Natashaan mitä hellimmillä siteillä. Lapsi parka! Hän ei osannut odottaakaan löytävänsä kerran tämmöisiä ihmisiä, ei osannut aavistaakaan saavansa osakseen näin paljon rakkautta, ja ilokseni minä huomasin, että vihan kovettama sydämmensä pehmeni ja avautui meille kaikille. Jonkinlaisella sairaloisella lämmöllä vastasi hän meidän yhteiseen rakkauteemme, joka häntä nyt ympäröi, sen sijaan kun ennen hänen sydämmessään oli vallinnut luottamattomuus, viha ja niskottelu. Ja olihan Nelly nytkin kauan ollut itsepäinen, kauan salannut meiltä leppymisen kyyneleensä, jotka esille pyrkivät, kunnes viimeinkin antoi itsensä puolellemme voittaa. Ensin hän kiintyi Natashaan, sitten Nikolai Sergeitshiin. Ja minä tulin hänelle niin välttämättömäksi, että hänen tautinsa yltyi pahemmaksi, jos minä kauemman aikaa olin talossa käymättä. Kun viime kerralla käydessäni sanoin, etten kahteen päivään tule käymään, jotta vihdoin viimeinkin saisin työni loppuun, sain kauan aikaa suostutella häntä — tietysti kautta rantain. Nelly yhä vieläkin kainosteli ilmaista tunteitansa suoraan, peittelemättä…

Hänen sairautensa huolestutti meitä kovin. Meidän kesken oli syntynyt äänetön suostumus siitä, että Nelly jää olemaan Nikolai Sergeitshin perheen jäsenenä; muuttopäivä läheni, mutta Nellyn tauti yhä paheni. Hän sairastui samana päivänä, kun minä hänen kanssaan menin vanhusten luo, tuona Natashan sovintopäivänä. Ja mitä minä nyt puhun? Hänhän oli ollutkin kipeä aina. Tautinsa oli jo ennen vähitellen yltynyt, nyt se lisääntyi erittäin nopeaan. Minä en tunne enkä osaa tarkoin määritellä hänen tautinsa laatua. Kaatuvataudin kohtaukset kylläkin kävivät entistä tiheämmiksi; mutta nyt etupäässä jonkinlainen kuihtuminen ja yleinen heikkous, alituiset vilunpuistatukset ja hermojen jännitys saattoivat hänet viime päivinä niin heikoksi, ettei hän enää jaksanut nousta vuoteesta. Ja mikä kummallisinta: mitä pahemmaksi tautinsa yltyi, sitä lempeämmäksi ja avomielisemmäksi Nelly muuttui. Kolme päivää sitten tarttui hän käteeni, kun kulin vuoteensa ohi, ja veti minua luoksensa. Huoneessa ei ollut muita ketään. Taudin kuume poltti kasvojansa — hän oli hyvin paljon laihtunut — silmänsä kiiluivat kuni tuliliekit. Innostuksesta vavisten kurkotti hän puoleeni, ja kun minä kumarruin lähemmäksi, kietoi hän luunlaihat kätensä kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sen jälkeen käski hän heti kutsua Natashaa; kun olin hänen pyyntönsä täyttänyt, sanoi hän välttämättömästi tahtovansa, että Natasha istuisi hänen luokseen vuoteelle ja katsoisi häneen… — Minäkin tahdon nähdä teitä, sanoi Nelly. — Minä näin viime yönä teitä unessa ja näen ensi yönäkin … teistä minä usein uneksin … joka yö…

Nähtävästi halusi hän jotain ilmaista, jokin tunne ahdisti häntä, mutta hän ei ymmärtänyt omia tunteitansa eikä tietänyt, millä tapaa ne ilmaisisi…

Paitsi minua rakasti hän Nikolai Sergeitshia melkein kaikkein enimmän. Ja tuleepa sanoa, että Nikolai Sergeitsh puolestaan rakasti häntä melkein yhtä paljon, kuin Natashaakin. Nikolai Sergeitshilla oli erikoinen tapa saada Nelly iloisaksi. Kun hän vain astui Nellyn luo, alkoi samassa kuulua naurua ja ilvehtimistä. Sairas tyttönen iloitsi kuni lapsi, veikisteli ukolle, ilveili hänelle, kertoi hänelle uniansa ja keksi aina juttuja, pakotti ukon kertomaan. Nikolai Sergeitsh olikin niin iloinen, niin tyytyväinen nähdessään "oman pienen Nelly tyttärensä", että päivä päivältä yhä enemmän riemastui hänestä.

— Jumala on lähettänyt hänet meille kärsimystemme korvaukseksi, sanoi Nikolai Sergeitsh minulle kerran tultuaan Nellyn luota ja tapansa mukaan hänet yöksi siunattuaan.

Kun me iltasin tulimme kaikki yhteen (Maslobojev tuli niinikään melkein joka ilta), tuli usein vanha lääkärikin, joka koko sydämmellään oli kiintynyt Ichmenevin perheeseen; tällöin aina tuotiin Nellykin tuolissaan luoksemme ympyräisen pöydän luo. Verannan ovi avattiin auki. Laskeuvan auringon valaisema puutarha oli silmäimme edessä. Sieltä tuli huoneeseen lehtien raikas tuoksu ja sen muassa vasta puhjenneiden syreenikukkien lemu. Tuolissaan istuen katsoi Nelly meihin lempeästi ja kuunteli keskusteluamme. Joskus innostui itsekin puhumaan ja alkoi jotain kertoa… Tosin me tällöin tavallisesti kuuntelimme häntä levottomuudella, sillä hänen kertomuksissaan oli aiheita, joita ei olisi sopinut kosketella. Minä, Natasha ja Ichmenev-vanhukset tunsimme ja tunnustimme syyllisyytemme hänen suhteensa tuona päivänä, kun hän, vavisten ja kärsien, oli pakotettu kertomaan meille elämänsä tarinan. Varsinkin lääkäri oli noita muistelmia vastaan; ja jokainen puolestaan koettikin johtaa puhetta muihin asioihin. Tällöin Nelly aina koetti tekeytyä, ettei muka huomaakaan juontamme, ja alkoi ilvehtiä lääkärille tai Nikolai Sergeitshille.

Ja terveytensä yhä vain huononi. Hän muuttui erittäin herkkätuntoiseksi. Sydämmen lyönti oli säännötön. Lääkäri sanoi meille, että tyttö saattaa kuolla hyvinkin kohta.

En ilmoittanut sitä Ichmenev-vanhuksille, sillä se olisi heihin kovin koskenut. Nikolai Sergeitsh oli täysin vakuutettu, että Nelly paranee siksi, kun tulee matkalle lähteä…

— Kas, isäkin jo on tullut kotiin, — sanoi Natasha, kuultuaan huoneesta isänsä äänen. — Mennään sisälle, Vanja.

Kun Nikolai Sergeitsh vain oli astunut huoneeseen, alkoi hän tapansa mukaan puhua kovalla äänellä. Anna Andrejevna alkoi samassa huitoa käsillään. Ukko heti hiljeni ja huomattuaan Natashan ja minun alkoi kuiskaten ja kiireisesti kertoa matkojensa tuloksista; hakemansa paikan oli hän saanut ja siitä oli hän hyvin mielissään.

— Kahden viikon kuluttua voidaan jo lähteä matkalle — sanoi hän käsiään hykertäen, huolella katsahtaen syrjästä Natashaan.

Tähän vastasi Natasha hymyillen ja syleillen isäänsä, ja tämä karkoitti kaiken epäilyksen vanhuksen mielestä.

— Lähdemme matkaan, ystäväni, lähdemme! lausui vanhus iloisena. — Sinusta, Vanja, on meidän vaikea erota… (Tahdon tässä huomauttaa, ettei hän kertaakaan ehdotellut minulle, jotta lähtisin heidän kanssaan, jonka ehdotuksen, katsoen luonteensa laatuun, hän olisi tehnyt … jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, s.t.s., jollei hän olisi tietänyt minun rakastavan Natashaa).

— Vaan eihän sille mitään voi. Kipeätä se tekee minulle, mutta paikan muutto tuo meille jokaiselle uutta eloa… Paikan muutossa — kaikki muuttuu! lisäsi hän katsahdettuaan taas tyttäreensä. Hän uskoi siihen ja iloitsi tästä uskostaan.

— Entäs Nelly? — kysäsi Anna Andrejevna.

— Nellykö? Mitäs … hän, kyyhkyläiseni on nyt hiukan sairas, mutta kyllä hän varmaan siksi jo paranee. Onhan hän nyt jo hiukan paranemaan päin — vai kuinka sinä luulet, Vanja? — kysäsi ukko ikäänkuin säikähtäen ja katsoi levottomasti minuun, aivan kuin minun olisi tullut päästää hänet epätietoisuudestaan.

— Kuinka hän nyt voi? Mitenkä on nukkunut? Eikö hänelle ole jotain tapahtunut? Eikö hän jo ole herännyt? Kuules, Anna Andrejevna: siirrämme nyt heti pöydän verannalle, tuodaan sinne teekeittiö, perheemme kokoontuu sinne ja Nellykin tulee kanssamme. Se on mainiosti. Kaiketi hän lienee jo herännyt? Lähdenpä luoksensa. Minä vain katson … en minä herätä, ole huoleti siitä! lisäsi ukko, kun Anna Andrejevna teki käsillään kielteisiä liikkeitä.

Nelly olikin jo herännyt. Neljänneksen kuluttua istuimme tapamme mukaan pöydän ympärillä, jolla teekeittiö porisi.

Nelly kannettiin tuolissa Lääkäri ja Maslobojev saapuivat myöskin. Maslobojev toi Nellylle ison kimpun syreeninkukkia; Maslobojev tuntui olevan jostain huolissaan sekä ikäänkuin harmissaan.

Maslobojev kävi Ichmenevillä miltei joka päivä. Olen jo sanonut, että jokainen piti hänestä ja varsinkin Anna Andrejevna, mutta kenkään meistä ei sanallakaan koskaan maininnut Aleksandra Semenovnasta, eikä hänestä Maslobojev itsekään maininnut. Anna Andrejevna kuultuaan minulta, ettei Aleksandra Semenovna ole vielä laillinen vaimo, päätti itsekseen, ettei häntä sovi talossa vastaan ottaa eikä puhuakaan hänestä ole soveliasta. Tähän mukaannuttiin ja siinä parhaiten ilmeni Anna Andrejevnan luonne. Vaikka, jos hän ei olisi saanut takaisin Natashaansa ja pääasiallisesti, jos ei olisi tapahtunut sitä, joka oli tapahtunut, mummo ehkä ei olisi ollutkaan niin vaativainen.

Nelly oli tänä iltana jostain syystä erittäin suruinen, vieläpä jostain huolestunutkin. Oli, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta ja nyt sitä ajattelisi. Maslobojevin lahjasta hän kumminkin tuli hyvin iloiseksi ja suurella mielihyvällä katseli hän kukkia, jotka olivat asetetut vesilasiin hänen eteensä.

— Sinä siis rakastat kukkia Nelly? kysyi Nikolai Sergeitsh. —
Maltapas huomenna … no sittenhän näet! lisäsi ukko innostuneesti.

— Rakastan, vastasi Nelly — ja minä muistan, kuinka me kukilla äitiä tervehdimme. Ollessamme vielä siellä (tällä sanalla hän nyt määritteli ulkomailla oloansa) oli äiti kerran koko kuukauden sairaana. Minä ja Henrik teimme sopimuksen, että kun äiti tulee ensi kerran makuuhuoneestaan, josta hän ei kuukauteen ollut poistunut, koristamme kaikki huoneet kukilla. Niin teimmekin. Illalla sanoi äiti, että hän huomenna tulee meidän kanssamme aamiaiselle. Nousimme ylös hyvin varhain. Henrik toi paljon kukkia ja me koristimme huoneen viheriäisillä lehdillä ja kukkaseppeleillä. Siinä oli monenlaisia köynnöskasveja, suuria, valkeita kukkia, narsisseja, joista minä eniten pidän, kauniita ruusuja ja paljon paljon muita kukkasia. Seppeleet ripustimme seinille, ruukkuihin panimme kukkavihkoja, suuret kukat, jotka olivat kuin oikeita puita asetimme äidin tuolin luo sekä huoneen nurkkiin; ja kun sitten äiti tuli, ihmetteli hän ja tuli hyvin iloiseksi. Henrik oli myöskin iloinen… Minä muistan sen nyt…

Nelly oli tänä iltana erittäin heikko ja hermostunut. Lääkäri katsoi häneen hyvin huolestuneena. Mutta hän kovin halusi puhella. Kauan hämäriin saakka hän jutteli meille entisestä elämästään siellä; emme keskeyttäneet hänen puhettansa. Siellä hän äidin ja Henrikin kanssa paljon matkusteli, ja entiset muistot astuivat selvinä hänen muistoonsa. Heltynein mielin puhui hän sinisestä taivaasta, korkeista vuorista, joilla on lunta ja jäätä, vuorilta syöksyvistä vesiputouksista, joita kaikkia hän matkoillaan näki. Samoin kertoi hän Italian järvistä ja laaksoista, kukista ja puista, maaseudun asukkaista, niiden puvuista, tummista kasvoista ja mustista silmistä; kertoi useista hänelle tapahtuneista seikoista. Sen jälkeen kertoi suurista kaupungeista ja linnoista, korkeasta kirkosta, jonka kupooli äkkiä valaistiin monen värisillä tulilla, sitten eteläisestä kaupungista, jossa ilma oli kuuma, taivas ja meri sininen…

Ei vielä koskaan Nelly ollut kertonut muistelmiansa näin tarkkaan. Kuuntelimme häntä jännitetyin mielin. Jokainen meistä tunsi vain hänen toiset muistelmansa, — ne, jotka häneltä oli saatu synkässä kaupungissa, jossa ilma on painostavaa, pyörryttävää ja myrkyllistä, kalliit ja komeat palatsit lian tahrimat, aurinko on vaalea ja vihainen, ihmiset puolihupsuja, joilta hän ja äitinsä olivat niin paljon kärsimyksiä saaneet. Kuvittelin mielessäni, kuinka hän ja äitinsä yhdessä istuivat jossain likaisessa kellarikerroksessa, kosteana, pimeänä iltana syleilivät toisiansa vaatimattomalla vuoteellaan, muistelivat mennyttä aikaansa, edesmennyttä Henrikkiä ja muiden maiden ihmeitä… Kuvittelin sitten mielessäni Nellyä yksinäisenä, kun äitinsä jo oli kuollut, ja kun Bubnova lyönneillä ja petomaisella kovuudella koetti häntä taivuttaa huonoon asiaan…

Mutta siinä kerrottuansa alkoi Nelly voida pahoin, ja hänet vietiin takaisin huoneeseen. Nikolai Sergeitsh säikähti kovin ja harmitteli, että sallittiin tytön niin paljon puhua. Jokin outo taudin puuska saattoi hänet melkein tajuttomaan tilaan. Tämä taudin puuska oli häntä jo useamman kerran kohdannut. Taudinpuuskan ohi mentyä pyysi Nelly minua tavata. Hän tahtoi jotain sanoa minulle yksin. Hän pyysi sitä niin hartaasti, että lääkäri pyysi täyttämään hänen pyyntönsä, jonka tähden kaikki muut poistuivat huoneesta.

— Kuules, Vanja, — sanoi Nelly, kun jäimme kahden, — minä tiedän, he ajattelevat, että minä matkustan heidän kanssaan; mutta minä en matkusta, sillä minä en voi, vaan minä jään alussa sinun luoksesi, ja sen minä tahdoin sanoa sinulle.

Minä aloin kehoittaa häntä suostumaan; sanoin hänelle, että Ichmenevit kaikki rakastavat ja pitävät häntä kuni omaa tytärtänsä konsanaan. Jokainen tulee kaipaamaan, jos hän ei lähde. Minun luonani sitä vastoin tulee olonsa vaikeaksi, ja vaikka minä rakastankin häntä, niin sittenkin — ei muu auta, kuin erota.

— En voi! — vastasi Nelly päättävästi, — sillä minä usein näen äitini unissani, ja hän sanoo minulle, etten matkustaisi heidän kanssansa, vaan jäisin tänne; hän sanoo, että minä tein suuren synnin, kun jätin iso-isän yksin, aina vaan itkee, kun tuota puhuu. Minä tahdon jäädä tänne ja hoitaa iso-isää, Vanja.

— Mutta johan iso-isäsi on kuollut, Nelly, — sanoin minä kuunnellen kummastellen puhettansa.

Nelly alkoi mietiskellä ja katsoi minuun tarkasti.

— Kerro minulle, Vanja, vielä kerran, kuinka iso-isä kuoli, — sanoi hän. — Kerro kaikki äläkä mitään jätä pois.

Kummastelin hänen pyyntöänsä, mutta kumminkin aloin kertoa asiaa mitä tarkimmin. Arvelin hänen hourailevan, tai että hän ei ollut taudin kohtauksesta vielä kokonaan toipunut.

Hän kuunteli tarkkaan kertomustani ja muistan vieläkin, kuinka hänen mustat, kuumeisesti sädehtivät silmänsä kaiken kertomukseni ajan katsoivat minuun tarkkaan ja hellittämättä. Huoneessa oli jo pimeä.

— Ei, Vanja, iso-isä ei ole kuollut! sanoi Nelly päättävästi kertomukseni kuultuansa ja sen johdosta vielä kerran mietittyänsä. — Äitini puhuu minulle usein iso-isästä, ja kun minä eilen sanoin hänelle: "onhan iso-isä kuollut", tuli hän hyvin pahoilleen, alkoi itkeä ja sanoi minulle, ettei iso-isä ole kuollut, että minulle on vain suotta niin sanottu, ja että hän nytkin käy almua pyytämässä "samoin, kuin me sinun kanssasi pyysimme", sanoi äiti; "hän yhä käy siinä paikassa, jossa me hänet ensi kerran kohtasimme, kun minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja Asorka minut tunsi".

— Se oli unta, Nelly, sairaan unta, olethan sairas, sanoin hänelle.

— Niin minäkin ajattelin, että se on vain unta, sanoi Nelly, — enkä puhunut kellenkään. Tahdoin sen yksin sinulle sanoa. Ja tänään kun nukuin sen jälkeen, kun sinä et tullut, näin unessa iso-isän. Hän istui kotonaan, odotti minua ja oli niin julma, laiha ja sanoi, ettei ole kahteen päivään mitään syönyt, eikä Asorkakaan ole mitään syönyt. Sanoi myöskin, ettei hänellä ole nuuskaa ollenkaan ja ettei hän nuuskatta voi elääkään. Kerran hän todellakin sanoi niin minulle, se oli silloin, kun minä äidin kuoleman jälkeen kävin hänen luonansa. Silloin hän oli jo melkein kokonaan sairas eikä enää paljon mitään ymmärtänyt. Kas, kun minä nyt tänään kuulin hänen tuon sanovan, ajattelin: lähdenpä, asetun sillalle ja pyydän almua, saatuani rahaa ostan iso-isälle leipää, keitetyitä perunoita ja nuuskaa. Olen siis seisovinani, anovinani ja näen, että iso-isä astuskelee siinä lähellä, odottaa hiukan ja tulee luokseni, katsoo, paljonko olen saanut ja ottaa rahat itselleen. Sanoo: tämä on leiväksi, pyydä nyt nuuskaksi. Minä taas anon ja hän taas ottaa minulta rahat. Minä sanon, että minä kumminkin annan hänelle kaikki enkä piiloita yhtään itselleni. "Ei," sanoo, "sinä et saa minulta varastaa; Bubnovakin sanoi minulle, että sinä olet varas ja sen vuoksi minä en koskaan otakaan sinua luokseni. Mihin sinä yhden viiskopekkaisen olet pannut?" Minä aloin itkeä, miksikä hän ei luota minuun, hän ei ota kuullakseenkaan, kiljuu vain: "sinä varastit viiskopekkaisen!" Hän alkoi siinä sillalla minua piestä, kipeästi loikin. Minä itkin paljon… Nyt minä ajattelin, Vanja, että hän varmasti on elossa ja jossain kävelee yksin ja odottaa minua luoksensa.

Aloin taaskin pyytää ja kehoittaa häntä luopumaan niistä ajatuksista ja lienen lopulta onnistunutkin. Nyt hän sanoi pelkäävänsä nukkua, sillä sanoi näkevänsä iso-isänsä. Sitten hän syleili minua kiihkeästi…

— En minä sittenkään voi jättää sinua, Vanja! sanoi hän painaen pikku päänsä kasvoihini. — Jos vaikka ei iso-isääkään olisi, en sittenkään sinusta eroa.

Nellyä kohdannut taudin puuska säikähdytti jokaista. Minä kerroin lääkärille Nellyn äskeisen kertomuksen ja kysyin, mitä lääkäri taudista arveli.

— En voi vielä mitään varmaa sanoa, vastasi lääkäri vähän aikaa ajateltuaan. — Minä vielä aprikoin, mietin, teen havaintoja, — mutta … varmaa ei ole vielä mitään. Yleensä saattaa sanoa, että paraneminen on mahdotonta. Hän kuolee. En heille sitä sano, te kun pyysitte sen salaamaan heiltä, mutta minun on sääli tyttöä ja minä ehdottelen huomiseksi lääkärien neuvottelun kokoon kutsumista. Ehkä neuvottelun jälkeen tauti saa toisen käänteen. Minä kovin säälin tyttöä, säälin kuni omaa tytärtäni. — Lempeä, rakastettava tyttö! Ja niin leikillinen luonne!

Nikolai Sergeitsh oli erittäin levoton. — Kuules, Vanja, mitä minä ajattelin, lausui ukko, — Nelly rakastaa kukkia. Tiedätkös? Valmistakaamme hänelle huomiseksi, kun hän nousee ylös, samanlainen vastaanotto kukkineen, kuin hän tuon Henrikin kanssa valmisti äidillensä, kuten hän tänään kertoi… Hän oli kertoissaan niin kovin liikutettu…

— Sepä se, liikutettu, ja se on nyt hänelle vahingollista, sanoin minä.

— Niin, no, vastenmieliset muistot — sehän on kokonaan eri asia. Usko pois, ystäväiseni, usko kokemukseeni: mieluisten asiain synnyttämät mielenliikutukset eivät ole vaarallisia; niistä saattaa taudin voimakin lannistua, ne vaikuttavat terveellisesti…

Sanalla sanoen, ukko oli aatteestaan niin viehättynyt, että oikein riemastui siitä. Mahdotonta oli häntä vastustaa. Kysyin lääkärin neuvoa, mutta ennen kun lääkäri ehti mitään päättää, otti Nikolai Sergeitsh lakkinsa ja läksi suorittamaan asiaa.

— Kuules, tässä on lähellä hyvin suuri kasvilämpiö, sanoi ukko minulle lähtiessään. — Tarhurit myyvät loppuun kukkia, sieltä voi saada hyvin huokealla. Oikein ihmeellistä, kuinka huokealla!… Puhu siitä Anna Andrejevnalle, muuten hän taas ehkä suuttuu menojen tähden… No, niin siis…

Niin! Kuules sitten, ystäväiseni: eihän sinulla ole mihinkään kiirettä? Olethan työstäsi päässyt, olet saanut sen loppuun, miksikä siis kotiin kiirehtisit? Jää meille yöksi, makaat yläkamarissa, kuten muinoin, muistathan. Siellä on vuoteesi, tyynysi — kaikki on koskematta paikallaan. Nukut kuin Ranskan kuningas. Mitä, jääthän? Heräät huomenna varemmin, tuodaan kukkaset ja kello kahdeksaan saamme huoneen koristetuksi. Natasha auttaa: hänellä on näissä asioissa enemmän kauneusaistia, kuin meillä kummallakin yhteensä… No, suostutko? Jäätkö yöksi?

Päätimme, että jään heille yöksi. Ukko sovitti niin asiat. Lääkäri ja Maslobojev sanoivat hyvästin ja läksivät. Ichmenevien oli tapana mennä varhain nukkumaan, jo kello yksitoista. Pois lähtiessä oli Maslobojev hyvin miettivän näköinen ja aikoi jotain sanoa minulle, mutta jätti toiseen kertaan. Kun minä vanhuksille hyvää yötä toivotettuani nousin ylös huoneeseeni, kummakseni kohtasin siellä Maslobojevin. Hän istui pöydän luona odottamassa minua selaillen jotain kirjaa.

— Käännyin takaisin, Vanja, sillä paras on puhua asia nyt. Istuppas.
Näes, asia on kokonaan tyhmä, oikein harmittaa.

— Mitä niin?

— Näes, tuo sinun lurjus ruhtinaasi pari viikkoa sitten sapetti niin, että vieläkin sappi kiehuu.

— Mitä, mikä asia se on? Oletko sinä vielä ruhtinaan kanssa tekemisissä?

— Kas, sinä jo heti kohta "mitä, mikä on asia?" ikäänkuin ties mitä olisi tapahtunut. Sinä, Vanja veliseni, olet aivan kuin minun Aleksandra Semenovnani, tai yleensä koko hameväki… En voi sietää heitä!… Jos vaikka varis huusi — heti "mitä, mikä se oli?"

— Älähän suutu.

— En minä suutukaan, mutta kaikkia asioita on katsottava omilla silmillä, eikä suurennettava… Siinä se.

Hän oli jonkun aikaa vaiti, ikäänkuin yhä olisi ollut minulle äkeissään. En häirinnyt hänen äänettömyyttänsä.

— Näes, veliseni, — alkoi hän taas, — minä pääsin jo jäljille … se on, itse asiassa en ensinkään päässyt, eikä ollut millaisiakaan jälkiä, mutta minusta vain siltä näytti … se on, muutamista otaksumisista minä jo aloin arvella, että Nelly … ehkäpä… No, sanalla sanoen on ruhtinaan laillinen tytär.

— Jokohan!

— Niin, tietysti sinä jo heti huutamaan: "jokohan"! Eihän näiden ihmisten kanssa saa mitään puhella! — huudahti hän harmissaan viitaten kädellään. — Sanoinko minä sinulle mitään päättävää, sinä tuulihattu? Sanoinko minä, että on toteennäytetty, jotta hän on ruhtinaan laillinen tytär? Sanoinko, vai en?

— Kuules, ystäväiseni, — keskeytin hänet innostuneesti — älä nyt Herran tähden huuda, mutta selitä asia tarkkaan ja selkeästi. Toden totta minä ymmärrän sinut. Ymmärräthän, kuinka tärkeä on asia ja millaiset seuraukset…

— Sepä se, seuraukset, mutta minkä? Missä ovat todisteet? Ei semmoisia asioita niin vaan tehdä, ja minä puhun sinulle asian salaisuutena. Miksi minä nyt asiasta sinulle puhun, selitän sittemmin. Siis, niin tuli tehdä. Ole hiljaa ja kuuntele ja muista, että tämä on salaisuus… Kas, näin oli asia. Jo talvella, ennen Smithin kuolemaa, kun ruhtinas palasi Varsovasta, alkoi hän heti tämän asian. Se on, se oli alettu jo paljoa ennemmin, jo viime vuonna. Silloin haki hän yhtä, nyt alkoi etsiä toista. Pääasia on se, että hän kadotti johtolangan. On kulunut kolmetoista vuotta siitä, kun hän Pariisissa erosi Smithin tyttärestä ja hylkäsi hänet; mutta kaiken aikaa näinä kolmenatoista vuonna hän lakkaamatta piti häntä silmällä, tiesi, että hän asuu Henrikin kanssa, josta tänään oli puhe, tiesi, että tällä on Nelly, tiesi hänen olevan sairaan; sanalla sanoen, tiesi kaikki, mutta sitte äkkiä kadotti johtolangan. Ja tämä lienee tapahtunut kohta Henrikin kuoleman jälkeen, kun Smithin tytär läksi Pietariin.

Pietarissa hän tietysti olisi pian hänet löytänyt, millä nimellä tahansa vaimo olisikaan ulkomailta Venäjälle matkustanut; mutta asia on semmoinen, että hänen ulkomaiset urkkijansa pettivät hänet väärällä todistuksella; ne vakuuttivat, että vaimo asuu jossain vähäpätöisessä pikkukaupungissa etelä Saksassa. Urkkijat olivat itsekkin pettyneet, olivat vaihtaneet henkilöt. Asia oli niin vuoden, tai yli. Vuoden kuluttua alkoi ruhtinas epäillä. Muutamista tosiasioista päättäen alkoi hän jo aikaisemmin epäillä, ettei ulkomailla asuva ole se oikea. Nyt oli kysymys: missä on oikea Smithin tytär? Pälkähtipä päähänsä (tietysti ilman mitään todisteita): eiköhän hän ole Pietarissa? Sillä aikaa, kun ulkomailla pitkitettiin tiedusteluja, alkoi hän täälläkin tiedustella, mutta ei liene halunnut käyttää kovin virallista tietä ja tutustui minuun… Minut oli hänelle esitetty: niin ja niin muka, hoitaa asioita, on harrastaja — no ja niin pois päin, ja niin pois päin…

— No niin, hän siis selitti minulle asian; mutta sen hän teki jotenkin hämärästi, senkin paholainen, hämärästi ja kaksimielisesti. Erehdyksiä oli paljon ja usean kerran; tosiasiat kertoi samalla kertaa monella eri tavalla. Mutta tietysti, miten olisikaan viekastellut, kaikkia lankoja ei voinut salata. Minä tietysti kävin asiaan käsin innolla ja sydämmen yksinkertaisuudella, sanalla sanoen, orjan uskollisuudella; mutta kerta kaikkiaan säännöksi ottamieni ohjeiden mukaan, kuin myöskin luonnon lain mukaan (sillä se on luonnonlaki), arvostelin ensiksi: ilmoitettiinko minulle oikea varsinainen syy? Toiseksi: eikö ilmaistun syyn takana piile joku toinen, jota ei ole ilmaistu? Sillä viimeisessä tapauksessa, kuten sinäkin, rakas poikani, runollisella ymmärrykselläsi älyät, on hän minua petkuttanut, sillä, näes, yksi syy, sanokaamme, maksaa ruplan, mutta toinen maksaa neljä kertaa enemmän; ja hupsuhan minä olisin, jos minä ruplasta antaisin neljän ruplan arvoisen. Minä aloin syventyä asian menoon, osan panin arvaamalla ja niin vähittäin aloin päästä oikeille jäljille; minkä seikan häneltä urkin, minkä muilta syrjäisiltä kuulin ja loput selvitin omalla älylläni. Sinä ehkä kysyt: miksikä minä päätin asiaa ajaa juuri tällä tapaa? Siihen vastaan: vaikkapa vain sen tähden, että ruhtinas jostain syystä alkoi puuhailla, jostain syystä säikähti pahanpäiväisesti. Mutta miksikäpä todella säikähtyä? Jos nyt vei isältä rakastettunsa, tämä tuli kuormalliseksi, hän hylkäsi tämän. Mitä kummaa siinä? Mieluinen vallattomuus eikä sen enempää. Eipä ruhtinaan tapainen mies moisesta säikähtäisi. Mutta hän säikähti… Se herätti epäluuloni. Minä, veliseni, pääsin hyvin huvittaville jälille muun muassa Henrikin avulla. Hän kylläkin on kuollut, mutta erään hänen serkkunsa avulla, joka nyt on naimisissa eräällä vehnäskauppiaalla täällä Pietarissa ja joka ennen äärettömästi rakasti Henrikkiä ja rakastaa vuotta viisitoista yhtämittaa, huolimatta ukko kauppiaasta, jonka kanssa hänellä on kahdeksan lasta, niin, tuon serkun avulla, sanon minä, onnistuin kaikenlaisten temppujen kautta saada selville tärkeän asian. Saksalaisen tavan mukaan kirjoitti Henrik hänelle kirjeitä ja muistiinpanoja ja vähä ennen kuolemaansa lähetti hänelle muutamia papereitansa. Tuo serkku, tyhmyri, ei ymmärtänyt noissa papereissa ja kirjeissä olevan tärkeintä, mutta ymmärsi ainoastaan ne kohdat, joissa puhutaan kuusta, mein lieber Augustista ja kenties vielä Villandista. Mutta minä sain tarvittavat tiedot ja noiden kirjeiden avulla pääsin uusille jälille. Sain esimerkiksi tietää herra Smithistä, hänen tyttärensä häneltä varastamista rahoista, ruhtinaasta, joka otti nuo rahat itselleen; sen lisäksi huomasin kaikkien noiden huudahduksien, syytöksien ja vertausten keskeltä pilkistävän kirjeissä asian oikean laidan, s.t.s, Vanja! Ei mitään varmaa. Hullu-Heikki tahallansa salasi sen, antoi vain viittauksia, ja noista viittauksista ja kaikista muista tiedoista yhteensä alkoi minulle valmistua taivaallinen sopusointu: ruhtinas ja Smithin tytär olivat olleet vihityt! Missä, kuinka, milloin, ulkomaillako, vaiko täällä, missä asiapaperit? — se pysyi salaisuutena. Se tahtoo sanoa, Vanja veliseni, harmistuneena tukkaani revin, etsin ja puuhasin, se on yöt ja päivät etsin asiapapereita.

— Viimein löysin minä Smithinkin, mutta tämä ota ja kuole äkkiä. En ehtinyt häntä elävänä nähdäkkään. Sitten erään sattuman johdolla saan äkkiä tietää, että eräs minua epäilevä nainen kuolee Hirvisaarelle, kuulustelen — ja pääsenkin jäljille. Kiiruhdan Hirvisaarelle ja, muistathan, siellä kohtasin sinut. Sain silloin paljon tietooni. Sanalla sanoen, Nelly oli minulle suurena apuna…

— Kuules, — keskeytin minä, — luuletko todellakin, että Nelly tietää…

— Mitä?

— Että hän on ruhtinaan tytär?

— Tiedäthän sinä itse, että hän on ruhtinaan tytär, — vastasi hän katsoen minuun äkäisenä ja moittivana.

— No, miksikä tehdä moisia joutavia kysymyksiä, sinä tyhjä ihminen? Se ei ole pääasia, mutta tämä, että hän ei ainoastaan ole ruhtinaan tytär, mutta on ruhtinaan laillinen tytär, — ymmärrätkö sen?

— Se ei ole mahdollista! — huudahdin minä.

— Niin minäkin alussa sanoin "se ei ole mahdollista", vielä nytkin joskus ajattelen niin. Mutta sepä se onkin, että se voi olla mahdollista, ja kaiken todennäköisyyden mukaan onkin niin.

— Ei, Maslobojev, se ei ole niin, sinä jouduit harhaan! — huudahdin minä. — Nelly ei ole tietämättä sitä, mutta onpa kuin onkin laiton lapsi. Olisikohan äiti, jolla olisi hallussaan ollut edes jonkinlaisia todistuksia, voinut sietää niin kurjaa oloa, kuin heillä täällä Pietarissa oli, ja sitä paitsi jättää lapsensa moiseen orpouteen? Ei se ole mahdollista!

— Niin minäkin ajattelin, s.t.s., se on vielä yhäti nyt minulle arvoitus. Mutta asia on se, että Smithin tytär oli kummallisin nainen maailmassa. Hän ei ollut tavallinen ihminen. Muistahan vain kaikkia asianhaaroja: sehän on romantillinen seikka, — mitä järjettömimmässä ja hulluimmassa muodossa koko taivaankannen alla. Tämä esimerkiksi: ensi alussa hän uneksi jostain maallisesta paratiisista ja enkeleistä, rakastui silmittömästi, luotti rajattomasti ja, ollen siitä vakuutettu, menetti järkensä — ei sen vuoksi, että ruhtinas lakkasi rakastamasta ja hylkäsi hänet, mutta sen tähden, että hän pettyi ruhtinaan suhteen, että ruhtinas saattoi pettää ja hyljätä; sen vuoksi, että hänen enkelinsä muuttui loaksi, häpäisi ja solvaisi hänet. Hänen romantillinen ja mieletön sydämmensä ei kestänyt tuollaista muutosta. Kaiken muun lisäksi vielä loukkaus — ajatteles, millainen loukkaus! Kauhuissaan ja pääasiallisesti ylpeydessään hän luopui ruhtinaasta rajattomalla ylenkatseella. Hän repi rikki kaikki siteet, kaikki kirjalliset todistukset; oli välittämättä rahoista, vieläpä kokonaan unehutti, etteivät ne olleet hänen, mutta isän rahoja, kieltäytyi niistä kuni loasta, kuni tomusta, näin sydämmensä jaloudella musertaakseen pettäjänsä, saadakseen pitää hänet varkaanansa, ja saadakseen oikeuden koko ikänsä halveksia häntä ja silloin ehkä sanoi pitävänsä sen suurimpana häpeänänsä, jos tulisi itseään nimittämään tuollaisen vaimoksi. Avioeroa meillä ei ole olemassa, mutta de facto he ottivat avioeron, ja kaiken tämän jälkeenkö hän olisi tuolta mieheltä apua pyytänyt! Muistappas, mitä tuo mieletön kuolinvuoteellaan sanoi Nellylle: älä mene noiden luo!… Tee työtä, joudu häviöön, mutta älä mene noiden luo, älä sittenkään, vaikka sinua pyytäisi (s.o. hän vielä silloinkin haaveksi, että tyttöä pyydetään, joten siis vielä kerran tulee tilaisuus kostoon, halveksimisella musertaa pyytäjä, sanalla sanoen, leivän asemesta ravitsi itseänsä vihan haaveilla). Hyvin paljon minä, veliseni, urkin Nellyltä; vieläpä nytkin joskus urkin. Tietysti tytön äiti oli sairas, keuhkotautinen; tuo tauti erittäin kehittää kiukkuisuutta ja kaikkea vihamielisyyttä; mutta sittenkin minä tiedän, eräältä tutulta Bubnovan luona sain tietää, että Nellyn äiti kirjoitti ruhtinaalle, niin, ruhtinaalle, hänelle itselleen…

— Kirjoitti! Ja menikö kirje perille? — huudahdin minä kärsimättömänä.

— Sepä juuri onkin, en tiedä, joutuiko se perille. Kerran Smithin tytär yhtyi tuohon ystävään Bubnovan luona (muistatko, Bubnovan luona se maalattu nainen? Nyt on ojennuslaitoksessa), ja hänen kauttansa lähetti tuon kirjeen, jo oli sen kirjoittanut valmiiksi, mutta ei antanut viedä, otti takaisin; se tapahtui kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Se on paljon merkitsevä seikka, sillä jos hän kerran päätti lähettää, niin sama se, jos ottikin takaisin, saattoi sen toisella kertaa lähettää.

— Lähettikö hän kirjeen, vai ei — sitä en tiedä; on syytä luulla, ettei lähettänyt sillä ruhtinas sai varman tiedon hänen olostaan Pietarissa ja vieläpä paikastakin täällä, nähtävästi vasta sitten, kun vaimo oli jo kuollut. Uskonpa, että ruhtinas ihastui ikihyväksi siitä tiedosta!

— Todellakin, minä muistan Aleshan puhuneen jostain kirjeestä, josta ruhtinas oli kovin ilostunut, mutta se oli joku aika sitten, jotain pari kuukautta takasin. Mutta mitä sitten etemmäksi, etemmäksi; miten sinä menettelit ruhtinaan suhteen?

— Mitäpäs minä ruhtinaalle? Ymmärräthän: täysi siveellinen vakuutus eikä ainoatakaan varmaa todistetta — ei ainoatakaan, jos kuinka olisinkaan puuhaillut. Se oli kriitillinen asema! Tuli tehdä tiedusteluja ulkomailla, mutta missä maassa? — ei yhtään selkoa. Tietysti minä älysin, että täytyy alkaa taistelu, että minä voin vain viittauksella hänet pelottaa, näyttää tietävän enemmän, kuin oikeastaan tiesinkään…

— No, mitäs hän?

— Ei mennyt loukkuun, vaikka kylläkin säikähti niin, että vielä on säikähdyksissään. Meillä oli muutamia kokouksia, ja tiedäpäs, millaiseksi vaivaiseksi viheliäiseksi hän koetti heittäytyä! Kerran alkoi kaikessa ystävyydessä minulle kertoa kaikki. Se oli silloin, kun luuli minun tietävän koko asian. Mainiosti kertoi, tunteellisesti, avomielisesti ja tietysti — mitä julkeimmin valehteli. Silloin minä huomasinkin, kuinka suuresti hän minua pelkää. Yhteen aikaan heittäysin hänen kuullensa suureksi hölmöksi, samalla olin näyttävinäni, että viekastelen. Tahallani häntä kömpelösti säikyttelin; tahallani olin hänelle törkeä, koetin uhkailla — ja kaikki vain siksi, että hän luulisi minua hölmöksi ja jotenkin olisi varomaton sanoissaan. Huomasi vehkeen, ryökäle! Toisella kerralla tekeydyin juopuneeksi, ei sekään auttanut, — viekas on, pahuus! Voitko, veliseni sen käsittää, Vanja: minun tuli saada tietää, kuinka suuresti hän minua pelkää, ja toiseksi: osottaa hänelle tietäväni enemmän, kuin tiesinkään…

— Ja mitenkä sitten lopulta kävi?

— Ei tullut mitään. Tuli olla varmat todisteet, ja niitä minulla ei ollut. Yhden seikan hän älysi, sen, että minä voin saada aikaan häväistysjutun. Tätä hän vain yksistään pelkäsikin ja sitäkin enemmän, kun alkoi täällä sukulaisuuksia solmia. Tiedätkös, että hän aikoo naida?

— En…

— Tulevana vuonna jo! Jo viime vuonna valikoi itselleen morsiamen, joka silloin oli vasta neljätoista vuotta vanha, nyt on jo viisitoista, vielä käynee lyhyissä hameissa, tyttö parka. Vanhemmat ovat iloissaan! Ymmärräthän, mitenkä hän odotti ja toivoi vaimonsa kuolemaa. Nykyinen on kenraalin tytär, rikas tyttö — — paljon rahaa! Vanja, veliseni, me emme sinun kanssasi koskaan semmoista morsianta saa… Eräs asia on, jota minä en elämässäni itselleni anteeksi anna, huudahti Maslobojev ja iski nyrkkinsä pöytään, — se on se, että hän puijasi minut, se tapahtui pari viikkoa takaisin … ryökäle!

— Miten niin?

— Niin vaan. Huomaan, että hän ymmärtää, ettei minulla ole mitään sitovia todisteita, ja sitten huomattuani, että mitä kauemmin asiaa pitkitän, sen pikemmin hän huomaa voimattomuuteni. No, niinpä suostuin ottamaan häneltä kaksituhatta.

— Sinä otit kaksituhatta?

— Hopeassa, Vanja; sydän sylissä otin. Mutta oliko tuommoinen asia kahdentuhannen veroinen. Nöyryytettynä otin. Seison hänen edessään kuni kasvoille syljeksitty; hän sanoo: "minä en ole teille, Maslobojev, teidän entisistä töistänne maksanut (entisistä oli hän kauan sitten suostumuksemme mukaan sataviisikymmentä ruplaa maksanut), niin, nyt minä matkustan kaupungista; tässä on kaksituhatta, toivon, että meidän asiamme kokonaan on nyt lopussa." Minä vastaan: "kokonaan lopussa, ruhtinas", ja itse katson häntä vasten naamaa ja nauran; ajattelen: tuossa on selvään kirjoitettuna: "mitä, paljonko sait? Niin vain, hyvästä tahdostani vain sinulle hupsulle annan!" En muista, kuinka hänen luotaan pois tulin!

— Sehän on halpamaista, Maslobojev! huudahdin minä, — mitä sinä teit Nellylle?

— Ei se ole halpamaista, se on pakkotyöläismäistä, se on ruokotonta… Se on … se on … ei, siihen ei löydy sanoja sitä oikein määritelläkseen!

— Jumalani! Olisihan hänen pitänyt turvata edes Nellyn toimeentulo!

— Niin olisi pitänytkin. Mutta mitenkä pakottaa? Säikyttääkö? Ei säiky — minähän otin häneltä rahat. Itse, itse hänelle tunnustin, että koko hirmua minulla on vain kahteentuhanteen ruplaan hopeassa, itse itseni siihen hintaan hinnoitin! Millä hänet nyt säikytät?

— Onko todellakin Nellyn tulevaisuus kokonaan hukkaan mennyt? — huudahdin minä epätoivoisena.

— Ei ollenkaan! — huudahti Maslobojev innolla, oikeinpa muutti ryhtinsä. — Ei, minä en sitä hänelle salli! Minä alan asian uudelleen, Vanja; minä olen jo niin päättänyt! Vähät siitä, jos otinkin kaksituhatta? Hölynpölyä. Minä sen otin loukkauksestaan, sillä hän, tyhjäntoimittaja, petti minut, siis piti minua pilkkanaan! Ei, minä en salli itseäni pilkattavan… Nyt minä alan asian Nellyn itsensä kera, Vanja. Muutamien huomioitteni perusteella olen minä varmaan vakuutettu, että Nelly on koko tämän arvoituksen selittävä. Hän tietää kaikki, kaikki… Äiti on hänelle kertonut. Houreissaan, kaihossaan hän tytölle on kertonut. Ei ollut muita, kelle kertoa, kertoi Nellylle. Ehkäpä löydämme joitakin kirjallisia todisteita, lisäsi Maslobojev imelästi hykertäen käsiään. — Ymmärrätkös nyt, Vanja, miksi minä täällä maleksin? Ensiksikin ystävyydestä sinua kohtaan, se seuraa itsestään; mutta pääasia on se, että pidän vaaria Nellystä ja kolmanneksi, — Vanja, ystäväni, tahdot tai et, mutta sinun tulee auttaa minua, sillä sinä voit vaikuttaa Nellyyn!…

— Välttämättömästi, sen vannon sinulle, — huudahdin minä, — ja minä uskon, Maslobojev, että sinä pääasiallisesti teet kaiken voitavasi Nellyn tähden, tuon hyljätyn, kovaosaisen orvon tähden, etkä vain oman etusi vuoksi…

— Mitäpäs se sinuun kuuluu, kenen edun vuoksi minä puuhaan, sinä autuas sielu? Kunhan teen — se on pääasia! Tietysti pääasiallisesti orvon tähden, siihenhän velvoittaa meitä ihmisrakkauskin. Mutta sinä, Vanja, älä minua tuomitse ylen ankarasti, jos pidän huolen itsestänikin. Minä olen köyhä ihminen, ja hän älköön uskaltako köyhiä sortaa. Hän riistää minulta minun omani, ja kaiken lisäksi vielä petti, ryökäle. Tuleeko minun mokoman ryövärin hampaita katsoa? Morgen-fri!

* * * * *

Mutta eipä seuraavaksi päiväksi aikomastamme kukkaisjuhlasta tullutkaan mitään. Nellyn sairaus yhä yltyi, eikä hän enää voinut lähteä huoneestaan.

Hän ei enää koskaan lähtenyt siitä huoneesta.

Hän kuoli kahden viikon kuluttua. Näinä kahtena viimeisenä viikkona kuoleman kanssa kamppaillessaan ei hän kertaakaan tullut täyteen tuntoonsa eikä voinut vapautua kummallisista mielikuvistaan. Kuolemaansa saakka oli hän siinä vahvassa vakuutuksessa, että iso-isä kutsuu häntä luoksensa, on hänelle vihainen, kun hän ei mene, uhkailee kepillään ja käskee hänen mennä hyviltä ihmisiltä pyytämään hänelle leiväksi ja nuuskaksi. Usein alkoi hän unissaan itkeä ja sitten herättyään kertoi, että oli nähnyt äitinsä.

Joskus näytti siltä, että hän ymmärsi asiat täydellisesti.

Kerran olimme jääneet kahden; hän kurkotti puoleeni ja otti käteni laihaan, kuumeen polttoisaan käteensä.

— Vanja, kun minä olen kuollut, ota Natasha silloin vaimoksesi, — sanoi hän minulle.

Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan aikaa ollut hänellä mielessä. Ääneti hymyilin hänelle. Huomattuaan minun hymyilevän hymyili hänkin, veitikkamaisesti uhkasi minua laihalla sormellaan ja alkoi samassa minua suudella.

Kolme päivää ennen kuolemaansa, kauniina kesäiltana, hän pyysi nostamaan ylös ikkunaverhon ja aukaisemaan ikkunan. Se oli puistoon; Nelly katsoi pitkään tuuheaa, viheriöivää puistoa, laskeutuvaa aurinkoa ja äkkiä pyysi, että saisin jäädä hänen kanssaan kahden.

— Vanja, — sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, sillä hän oli hyvin heikko, — minä kohta kuolen, hyvin kohta. Ja minä tahdon sinulle sanoa, että sinä minua muistaisit. Minä jätän sinulle muistoksi tämän (hän osotti kaulassaan ristin vieressä riippuvaa suurta pyhäin säiliötä). Tämän antoi äiti minulle kuollessaan. No niin, kun olen kuollut, sinä ota tämä säiliö itsellesi ja lue, mitä siinä on kirjoitettu. Tänään minä sanon toisille kaikille, että he antaisivat sinulle tämän säiliön. Kun olet lukenut, mitä siinä on kirjoitettu, niin mene hänen luoksensa ja sano, että minä kuolin, mutta hänelle en anteeksi antanut. Sano hänelle myöskin, että minä äskettäin lu'in Evankeliumia. Siinä sanotaan: antakaa anteeksi kaikille vihamiehillenne. Niin, sen minä lu'in, mutta kumminkaan hänelle en anteeksi antanut, sillä kun äitini vielä ennen kuolemaansa voi puhua, niin viimeiset sanansa olivat: minä kiroan hänet, siis minäkin kiroan hänet, en itseni puolesta, mutta äitini… Kerro hänelle, miten äitini kuoli, miten minä jäin yksin Bubnovan luo; kerro, millaisena sinä näit minut Bubnovalla, — kaikki, kaikki kerro ja sano sitten hänelle, että mieluummin olisin jäänyt vaikka Bubnovan luo, mutta hänen luoksensa en olisi mennyt…

Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säihkyivät ja sydämmensä alkoi lyödä niin rajusti, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen ja hetkisen aikaa hän ei voinut lausua sanaakaan.

— Pyydä kaikki sisälle, Vanja, — sanoi hän viimein heikolla äänellä, — minä tahdon sanoa heille jäähyväiset. Hyvästi, Vanja!…

Hän syleili minua kiihkeästi viimeisen kerran. Toisetkin kaikki astuivat sisään… Ukko ei voinut käsittää, että Nelly kuolisi; hän ei uskaltanut omistaa sitä ajatusta. Viime päivään asti hän väitti vastaan ja vakuutteli, että tyttö varmasti paranee. Ukon oli kokonaan huoli laihduttanut, päivät päästään istuskeli hän Nellyn vuoteen ääressä, usein öilläkin. Viime öinä hän ei nukkunut ollenkaan. Hän koetti arvata Nellyn pienimmätkin toiveet ja tultuaan tytön huoneesta meidän luoksemme itki katkerasti, mutta kohta taas alkoi toivoa ja vakuuttaa, että tyttö paranee. Hän koristi sairaan huoneen kukilla. Kerran hän osti koko kimpun mitä ihanimpia ruusuja, punasia ja valkosia, kävi niitä hakemassa jostain hyvin kaukaa ja toi pikku Nellyllensä… Tämä kaikki kovin liikutti tytön mieltä. Hänen sydämmensä ei jaksanut vastustaa tämmöistä yleistä rakkautta. Tuona jäähyväisiltana ei ukko mitenkään tahtonut sanoa hyvästiä ijäksi. Nelly hymyili hänelle ja kaiken iltaa koetti näyttää iloiselta, laski ukon kanssa leikkiä, vieläpä nauroikin…Tulimme jokainen melkein toivoisina hänen luotaan, mutta seuraavana päivänä ei hän voinut puhua. Kahden päivän kuluttua hän kuoli.

Muistan hyvin, mitenkä ukko koristi hänen ruumisarkkunsa kukkasilla ja lohduttomana tarkasteli tytön laihtuneita, elottomia kasvoja, hänen elotonta hymyänsä, rinnan päällä ristissä olevia käsiänsä. Ukko itki tyttöstä, kuin omaa tytärtänsä. Me kaikki koetimme lohduttaa häntä, mutta hän oli lohduton ja sairastui kovasti Nellyn hautajaisten jälkeen.

Anna Andrejevna antoi minulle säiliön, jonka oli ottanut Nellyn kaulasta. Säiliössä oli Nellyn äidin kirje ruhtinaalle. Minä lu'in sen Nellyn kuolinpäivänä. Hän lausui kirouksensa ruhtinaan yli, sanoi, ettei voinut antaa hänelle anteeksi, kuvaili viimeaikaista eloansa, kaikkia niitä kauhuja, joihin hänen täytyi jättää Nelly, ja rukoili, että ruhtinas edes jotain tekisi Nellyn hyväksi. "Hän on teidän, hän on teidän tyttärenne ja te itse tiedätte, että hän on teidän laillinen tyttärenne. Minä käskin, että hän minun kuoltuani tulee luoksenne ja antaa teidän käteenne tämän kirjeen. Jos te ette aja Nellyä luotanne pois, ette kiellä häneltä tyttären oikeutta, niin ehkä tuolla minä annan teille anteeksi ja tuomiopäivänä astun Jumalan istuimen eteen ja rukoilen Tuomaria, että Hän antaisi teille syntinne anteeksi. Nelly tietää tämän kirjeeni sisällön; minä sen lu'in hänelle; olen kertonut hänelle kaikki, hän tietää kaikki, kaikki…"

Mutta Nelly ei täyttänyt määräystään; hän tiesi kaikki, mutta ei mennyt ruhtinaan luo, vaan kuoli leppymättömänä.

Palattuamme Nellyä hautaamasta menimme Natashan kanssa puistoon. Päivä oli kuuma, loistavan valoisa. Viikon perästä oli määrä heidän matkustaa. Natasha loi minuun pitkän, kummallisen katseen.

— Vanja, — sanoi hän, — Vanja, sehän oli vain unta.

— Mikä oli unta? — kysyin minä.

— Kaikki, kaikki, — vastasi hän, — kaikki, koko kulunut vuosi. —
Vanja, miksikä minä särin sinun onnesi?

Ja hänen silmissään minä luin:

"Mehän olisimme voineet olla yhdessä onnelliset ikuisesti!"

Loppu.