IX.
Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti ja aistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todisti väliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikä varakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisölle kuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niin välttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksi maatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisesti pantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkin kuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kun Katja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vielä puhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin, että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vain oli vaiti ja kärsi yksinään.
Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minulle kätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minua luonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä, jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen, vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehen käytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressa arvossa.
Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vielä ollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissa eikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuota vierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa. Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssa toisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tuli kohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä, ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esitti meidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen, vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hän matalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvin siniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassa merkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, mutta mikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavan soikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea ja todella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti, hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisin mennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; mutta näin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltana tarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoi minulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hän katsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua ja tahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jo kohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär piti häntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuin hätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän. Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutin ajaksi, heti lähden sinne".
"Diplomaatti" — en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntä diplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni — puhui levollisesti ja mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuunteli häntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelun hymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankin pitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä ja jätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minä tarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minua oikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minusta tuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsa olivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessa varmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllin tuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotain huikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin, että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmeni myöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta. Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainen huolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus, joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen, ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, että heidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaan ulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; ja sittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitä yhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokin muukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen, joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun … sanalla sanoen, jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin, että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa, vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloin yhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietysti olivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikin vältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämä todella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksi auttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niin ainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asian ymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshan kertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikin ruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkin jotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut. Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanut kreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänet Simbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaan miehen.
Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisin puhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasi johonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta, alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hän puhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan. Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa oli mitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noiden reformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejä hedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, ja ettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääse valtaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekä silloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja. Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkin oleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaa entisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia; onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiin varomattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilman meitä ei saateta olla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikään yhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoin voitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätä nykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänelle häijysti hyväksyen lausutut mietelmät.
Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä, että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minut pysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hän lähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minulta jotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin, nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samalla kumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisi ensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minua itseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästä vihdoinkin pelasti minut Alesha.
Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parille sanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niin olikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minua perinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinä oletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaa puhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua, niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka. "Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha oli sanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä ja odotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.
— Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoen meihin. — Tulivat yhteen ja ovat vaiti.
— Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet … kohtahan me, sanoi Katja. — Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh, etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme, sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jo kauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata. Ajattelinpa jo kirjoittaa teille…
— Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.
— Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. — Vaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan Natalja Nikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näin pitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas, miksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?
— Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällä vain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaan keskenänne, ja sitten lähden sinne.
— Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, — näitkös? Ja aina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaen Aleshaa sormellaan.
— "Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain", mutta itse asiassa istuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. "Hän ei suutu, hän on niin hyvä", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko se kunniallisesti?
— No, ehkä minä sitten lähden, sanoi Alesha valittavalla äänellä, — mutta minä niin mielelläni olisin teidän seurassanne…
— Mitä sinä meidän seurassamme teet? Meidän päinvastoin tulee monesta asiasta saada kahden puhua. Kuuleppas, sinä älä pahastu; se on välttämätöntä, — ymmärrähän se.
— Jos se on välttämätöntä, niin minä ihan paikalla … mitäpäs tässä olisi pahastumista. Poikkean vain pikkusen Levinkan luo ja sieltä kohta samassa Natashan luo. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, jatkoi hän ottaen hattunsa, — tiedättehän, että isäni aikoo kieltäytyä ottamasta rahoja, jotka hän voitti oikeuden käynnissä Ichmeneviä vastaan.
— Tiedän; hän puhui minulle siitä.
— Kuinka jalomielisesti hän siinä menettelee. Nähkääs, Katja ei usko, että hän tekee jalomielisesti. Puhelkaa siitä Katjan kanssa. Jää hyvästi, Katja, äläkä suinkaan epäile, etten minä rakasta Natashaa. Ja minkäpä vuoksi te kaikki tyrkytätte minulle noita ehtoja, soimaatte minua, pidätte minun toimiani silmällä, — aivan kuin olisin valvonnan-alainen! Natasha tietää, että minä rakastan häntä, luottaa minuun, ja minäkin olen varma, että hän luottaa minuun. Minä rakastan häntä ilman ehtoja, ilman minkäänlaisia sitoumuksia. En voi sanoa, miten häntä rakastan. Rakastan vain. Ei olekaan siis mitään syytä tutkistella minua, niinkuin mitäkin syyllistä. Kysy Ivan Petrovitshilta, nyt on hän jo täällä ja hän todistaa sinulle, että Natasha on luulevainen ja hyvin paljon minua rakastaa, mutta hänen rakkaudessaan on paljon egoismia, sillä hän ei halua mitään uhrata minun tähteni.
— Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.
— Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensä yhteen.
— Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän Ivan Petrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hän vaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitä tahtoo.
— Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan puna kasvoillaan.
— Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet! Minähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hän rakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä, niin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on että hän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan, että se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka ei lupaisikaan.
— Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoen sen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. — Sinun täytyy, Alesha, täytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänään kai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella — minä sen kohta näen? Niinkö vai ei?
— Niin, vastasi Alesha hämillään. — Mitäpäs sitten? Hän puheli tänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhä minulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niin kovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.
— Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, — te, jolle Natasha uhrasi kaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hän levoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokin estäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoi minulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisia uskotuksia! Ettekö te häpeä?
— Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehden kädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttä miestä.
— Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. — Ja aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minusta vain pahaa… En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, etten rakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti. Minä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin että menee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo. Isäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antau hänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sen sanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs, sanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natasha niin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää jo egoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, mutta myöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoi sen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, että hän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashan rakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.
Katja keskeytti hänet, eikä antanut hänen lopettaa. Hän alkoi kiihkeästi moittia Aleshaa, näytti toteen, että hänen isänsä olikin vain siksi alkanut kehua Natashaa, pettääkseen Aleshan teeskennellyllä hyvyydellään ja tämän kaiken vain purkaakseen heidän välinsä, näkymättä ja huomaamatta nostattaakseen Aleshan Natashaa vastaan. Lämmöllä ja viisaasti Katja todisteli, kuinka suuresti Natasha rakastaa Aleshaa, ettei millainenkaan rakkaus anna anteeksi semmoista, jota Alesha on Natashaa kohtaan osottanut, ja että oikea egoisti on juuri Alesha itse. Vähittäin saattoi Katja hänet mitä suurimpaan suruun ja täydelliseen katumukseen; hän istui vieressämme katse luotuna alas, enää mitään vastaamatta, kokonaan lannistuneena, kärsivä ilme kasvoillaan. Mutta Katja oli säälimätön. Suurimmalla uteliaisuudella tarkastelin häntä. Tahdoin mitä pikemmin oppia tuntemaan tämän kummallisen tytön. Hän oli vielä aivan lapsi, mutta jokin kummallinen, täyteen vakuutukseen päässyt lapsi, jolla on järkähtämättömät elämän säännöt ja kiihkeä, synnynnäinen rakkaus hyvään ja oikeaan. Jos häntä todella voi sanoa lapseksi, niin oli hän noita mietiskeleviä lapsia, joita on niin viljalti meidän perheissämme. Kyllä saattoi huomata, että hän oli jo paljon mietiskellyt. Hauskaa olisi ollut kurkistaa tuon mietiskelevän pään sisään ja nähdä, mitenkä siellä aivan kokonaan lapselliset aatteet sekaantuivat elämän todellisuudesta ja havannoista saatuihin kuviin (Katjahan jo eli todellista elämää) kuin myöskin aatteihin, jotka hänelle olivat vielä outoja, kokemattomia, mutta jotka olivat kohdanneet hänet välillisesti, kirjoista lukemalla, joita varmaan oli jo viljalti ja joita hän, nähtävästi, piti elämänsä kokemuksina. Sinä iltana ja sitten myöhemminkin opin tuntemaan hänet. Hänen sydämmensä oli tunteellinen ja herkkä. Joskus hän ikäänkuin halveksi käyttää itsehillitsemistaitoa, antaen etusijan totuudelle; jokaista elämän kohtausta piti hän ehtoperäisenä ennakkoluulona, ja ikäänkuin ylpeili moisesta vakaumuksestaan, kuten kaikkikin kiihkeäluontoiset ihmiset, vaikkapa eivät enää olisikaan kovin nuoria. Mutta juuri se tekikin hänet erikoisen viehättäväksi. Hän hyvin mielellään mietiskeli ja etsi totuutta, mutta oli siihen määrin epäpedanttinen, käytökseltään niin lapsellinen, että jo ensi kerralta teidät saattoi mieltymään kaikkiin hänen omituisuuksiinsa ja mukautumaan niihin. Johtuivat mieleeni Levinka ja Borinka, ja minusta tuntui, että kaikki tämä kuului asioiden luonnolliseen menoon. Ja mikä ihmeellisintä: kasvonsa, joissa minä ensi katsannolla en huomannut mitään erityistä kauneutta, alkoivat tänä iltana minulle näyttää yhäti kauniimmilta ja viehättävämmiltä. Tuo naivinen jakaantuminen lapseksi ja ajattelevaksi naiseksi, tuo lapsellinen, ja suurimmassa määrin todellinen totuuden ja oikeuden janoominen, samoin horjumaton uskonsa pyrintöihinsä — tuo kaikki valasi hänen kasvonsa jollakin kauniilla vilpittömyyden valolla, antoi sille jotain korkeampaa, henkistä kauneutta, jotta saattoi alkaa käsittää, ettei ollutkaan kokonaan helppoa ymmärtää tuon kauneuden koko tarkoitusta, kauneuden, jota ei ensi kerralla tavallisella ylimalkaisella katseella huomaa. Nyt minä käsitin, että Aleshan täytyi olla kovin kiintynyt häneen. Jos ei Alesha itse osannutkaan ajatella ja tehdä johtopäätöksiä, niin hän rakasti semmoisia, jotka hänen puolestansa ajattelivat, jopa niin tahtoivatkin, — ja Katjapa oli ottanut hänet holhontansa alaiseksi. Alesha oli mieleltään ylevä ja herkkä, taipui kohta kaikkeen, mikä oli rehellistä ja hyvää, Katjan oli hän oppinut tuntemaan lapsellisen vilpittömäksi ja miellyttäväksi. Aleshalla ei ollut hituistakaan omaa tahtoa; Katjalla oli vahva, järkyttämätön ja innokas tahdonvoima, ja Alesha voi kiintyä ainoastaan semmoiseen, joka voi hallita ja käskeä häntä. Osaksi juuri tällä tapaa Natashakin sai hänet itseensä kiintymään, heidän suhteittensa alkuaikoina, mutta Katja vei voiton tässä Natashalta siitä syystä, että hän itse oli vielä lapsi ja, kuten näkyi, oli vielä kauan lapsena pysyvä. Tämä hänen lapsellisuutensa, hänen terävä ymmärryksensä, sekä samalla myöskin jokin johdonmukaisuuden puute, kaikki tuo oli ikäänkuin enemmän likeistä Aleshalle. Hän tunsi sen, ja siksi Katja viehätti häntä yhä enemmän. Olen vakuutettu, että kun he kahden puhelivat keskenään, silloin Katjan totisten "propaganda"-puheiden ohella asia ehkä lopulta päättyi leikkiin. Ja vaikka Katja hyvin usein toruskeli Aleshaa ja piti häntä vallassaan niin nähtävästi tuntui Aleshasta olonsa Katjan seurassa paremmalta, kuin Natashan luona. Katja ja Alesha sopivat paremmin toisilleen, ja se oli tärkeintä.
— Riittää jo, Katja, riittää, jo on kyllin; sinä aina jäät olemaan oikeassa, minä väärässä. Se on sen vuoksi, kun sinun sielusi on puhtaampi, kun minun, sanoi Alesha, nousten ylös ja tarjoten kätensä hyvästiksi. — Heti menen Natashan luo, en poikkea Levinkallekaan…
— Ei sinulla ole asiaakaan Levinkalle; ja että sinä nyt tottelet ja menet, niin teet sinä siinä oikein kiltisti.
— Ja sinä olet tuhatta kertaa kaikkia kiltimpi, sanoi Alesha surullisesti. — Ivan Petrovitsh, tahtoisin sanoa teille pari sanaa.
Poistuimme muutaman askeleen päähän.
— Tänään minä käyttäydyin kunnottomasti, kuiskasi Alesha minulle — minä käyttäydyin halpamaisesti, olen syypää koko maailman silmissä, mutta heidän kahden edessään kaikista eniten. Tänään puolen päivän jälkeen esitteli isäni minulle Aleksandrinan (erään ranskattaren) — hän on aivan lumoava nainen… Minä … unehduin ja … no, mitä siitä puhua, minä en ansaitse kunniata olla näiden kahden seurassa… Jääkää hyvästi, Ivan Petrovitsh!
— Hän on hyvä, kelpo ihminen, alkoi Katja kiireesti, heti kun istuin taas luoksensa, — mutta hänestä me tuonnempana tulemme paljon puhumaan, mutta nyt ennen kaikkea tulee meidän päästä yksimielisyyteen siitä, mitä te arvelette Aleshan isästä. Mitä mieltä te olette hänestä?
— Minä pidän häntä hyvin huonona ihmisenä.
— Niin minäkin. Me siis olemme siitä kumpikin yhtä mieltä, sen vuoksi onkin meidän helpompi arvostella asioita. Puhutaan nyt Natalja Nikolajevnasta… Tiedättekö, Ivan Petrovitsh, minä tätä nykyä olen kuin pimeyden ympäröimänä, minä odotin teitä kuni valkeutta. Selitättehän te minulle kaikki, sillä kaikkein tärkeimmässä seikassa voin minä tehdä päätöksiä vain arvelujen mukaan siitä, josta Alesha minulle on kertonut. Muilta keneltäkään en ole voinut asiasta kuulla. Sanokaapas ensiksi (tämä on, tärkeintä), mitä te luulette: tulevatko Alesha ja Natasha yhdessä onnellisiksi, vai eivätkö? Ennen kaikkea tulee minun se saada selville tehdäkseni lopullinen päätökseni, jotta tietäisin, miten tekisin.
— Mitenkä voisi siitä niin varmasti sanoa?
— Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, — mutta miten teistä tuntuu, — sillä te olette hyvin viisas ihminen.
— Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.
— Miksikä ei?
— He eivät sovi toisilleen.
— Niin minä ajattelinkin!
Samassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannut hänen mielensä.
— Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielelläni tahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaa ja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minä yhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas, vakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?
— Niin.
— Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niin mitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon? Selittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.
— Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää, minkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen. Mutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmeni sulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivat minuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). — Ja mitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, — mitä vakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Alesha on totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisen naivi. Kenties Natasha rakastui häneen — kuinka sen sanoisinkaan?… No, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin… Muuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minä pyydän teitä itseänne — rakastattehan te häntä?
Asetin hänelle tuon kysymyksen rohkeasti ja tunsin, etten minä tuolla kysymyksellä voi samentaa hänen kokonaan lapsellisen puhtaan sielunsa selkeyttä.
— Toden totta, en vielä tiedä, vastasi hän hiljaa, luoden silmiini kirkkaan katseensa, — mutta tuntuu, että rakastan kovin…
— No, niin, nähkääs. Mutta voitteko selittää, minkä vuoksi rakastatte?
— Hänessä ei ole valhetta, vastasi Katja mietittyään. — Kun hän katsoo suoraan silmiini ja samassa jotain puhuu minulle, niin se minua hyvin miellyttää… Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tässä puhelen moisesta asiasta, minä olen tyttö, ja te mieshenkilö; teenkö minä nyt oikein vai en?
— Mitäs siinä olisi pahaa?
— Niin, niin. Tietysti, mitäs pahaa siinä olisi? Mutta nuo (Katja loi katseensa teekeittiön ääressä istuvaan ryhmään); nuo varmaan sanoisivat, että se on pahasti tehty. Ovatko he oikeassa vai ei?
— Ei! Ettehän sydämmessänne tunne, että teette pahoin, siispä…
— Niin minä aina teen, keskeytti hän, nähtävästi kiirehtien saadakseen mitä enimmän kanssani puhella. — Kun jostain asiasta joudun hämilleni, kysyn heti sydämmeltäni, ja jos se on rauhallinen, niin olen minäkin rauhallinen. Niin tuleekin aina tehdä. Ja sen vuoksi minä puhun kanssanne niin avomielisesti, kuin itseni kanssa puhelisin, että, ensiksi te olette oikein hyvä ihminen ja minä tunnen teidän entisen suhteenne Natashaan ennen Aleshaa, ja kuinka minä itkinkään sen kuultuani.
— Kuka on sen kertonut teille?
— Tietysti Alesha, oikein kyynelsilmin hän sen kertoi: se oli häneltä kauniisti tehty ja minua se kovin miellyttää. Minun luullakseni Alesha pitää teistä enemmän, kuin te hänestä, Ivan Petrovitsh. Ja juuri tuollaisilla hän minua miellyttää. No, ja toiseksi minä puhun teille siksi näin suoraan, kuin itseni kanssa, että te olette hyvin viisas ihminen ja voitte antaa minulle useita neuvoja ja ohjata minua.
— Mistäpäs te tiedätte, että minä olen niin viisas, että voin teitä opettaa?
— No, mitä te nyt turhia!
Hän vaipui ajatuksiinsa.
— Minä sanoin sen vain muun ohessa; puhelkaamme nyt pääasiasta. Neuvokaa minua, Ivan Petrovitsh, minä huomaan nyt olevani Natashan kilpailija, tiedänhän minä sen; mitä tulee minun tehdä? Minä sen tähden kysyinkin: tulisivatko he kahden onnellisiksi. Minä ajattelen sitä yöt ja päivät, Natashan asema on hirveä, hirveä. Alesha ei enää rakasta häntä ollenkaan, minua taas rakastaa aina enemmän ja enemmän. Niinkö?
— Ehkä niinkin.
— Ja Alesha valehtelee nyt Natashalle. Alesha ei itsekään tiedä, että lakkaa rakastamasta, ja Natasha varmaan sen tietää. Kuinka paljon hän saakaan kärsiä!
— Mitä te aiotte tehdä, Katarina Feodorovna?
— Minulla on useita tuumia, vastasi hän totisena, — mutta kumminkin minä yhä joudun ymmälle. Sen vuoksi minä odotinkin teitä niin malttamattomana, jotta te ratkaisisitte minulle tuon seikan. Te tiedätte asian paljoa paremmin, kuin minä. Olettehan te minulle nyt kuin mikäkin jumala. Kuulkaas, minä ensin ajattelin näin: jos he rakastavat toisiansa, niin tulee tehdä niin, että he tulevat onnellisiksi, ja siksi tulee minun uhrautua ja auttaa heitä. Niinhän?
— Minä tiedän, että te olettekin uhraantunut.
— Niin, minä tein sen; mutta sitten kun hän alkoi käydä luonani ja yhä enemmän ja enemmän minua rakastaa, ajattelen, uhrautuako vai ei? Onhan se hyvin pahoin tehty, eikö niin?
— Se on luonnollista, vastasin, — niin tulee olla … ettekä te ole syyllinen…
— En luule; te sanotte niin siksi, kun olette niin hyvä. Minä taas ajattelen, ettei sydämmeni ole kokonaan puhdas. Jos olisi sydän puhdas, tietäisin minä, mitä tekisin. Mutta jättäkäämme se asia. Sitten sain minä kuulla enemmän heidän suhteistaan ruhtinaalta, äidiltä, Aleshalta itseltään, ja arvasin, etteivät Alesha ja Natasha ole yhdenvertaisia; nyt te vahvistatte sen luuloni. Minäpä aloinkin yhä enemmän miettiä, mitä nyt tekisin? Jos he tulevat onnettomiksi, niin onhan parasta heidän erota; sitten päätin kysyä teiltä tarkemmin kaikesta ja lähteä Natashan luo ja siellä hänen kanssaan päättää asian.
— Mitenkä te päätätte, siinä kysymys?
— Minä sanon hänelle näin: "rakastattehan te Aleshaa enemmän, kuin ketään muuta, siksi tulee teidän rakastaa hänen onneansakin enemmän, kuin mitään muuta: teidän siis tulee hänestä erota".
— Niin, mutta miltä tuntuu hänen kuulla tuota? Ja jos hän on samaa mieltä kanssanne, niin onko hänellä voimia täyttää se?
— Juuri sitä minä ajattelen yötä ja päivää ja … ja…
Samassa puhkesi hän itkemään.
— Ette voi uskoa, kuinka minä säälin Natashaa, sopersi hän itkusta vapisevin huulin.
Siihen ei ollut mitään lisäämistä. Minä vaikenin ja katsoessani häneen minuakin alkoi itkettää, vaikk'en tiennyt, miksikä oli mieleni niin hellä. Kuinka rakastettava lapsi hän olikaan! En enää kysäissyt, minkä vuoksi hän piti itsensä sopivana rakentamaan Aleshan onnen.
— Pidättehän te musiikista? kysäsi hän hiukan rauhoittuneena, yhä vielä mietiskelevänä äskeisen itkunsa vuoksi.
— Pidän, vastasin kummastellen kysymystänsä.
— Jos olisi aikaa, soittaisin teille Bethovenin kolmannen konsertin. Minä nyt soitan sitä. Siinä ovat kaikki ne tunteet … aivan samoin, niinkuin minä nyt tunnen. Niin ainakin luulen. Mutta jääköön se toiseen kertaan; nyt tulee meidän keskustella.
Nyt aloimme sommitella, kuinka hän kohtaisi Natashan ja kuinka sen asian saisi sovitetuksi. Katja sanoi, että hänen toimiaan pidetään silmällä, vaikka äitipuolensa onkin hyvä ja rakastaa häntä, mutta hän ei millään tapaa salli hänen tutustua Natalia Nikolajevnaan; siksipä hän päättikin käyttää viekkautta. Aamusin hän aina käy ajelemassa, mutta melkein aina kreivittären kanssa. Toisinaan ei kreivitär lähde, mutta lähettää sijaansa ranskattaren, joka nyt on sairas. Sattuu usein, että kreivittären päätä kivistää, ja nyt on siis odotettava siksi, kun hänen päätään alkaa kivistää. Sitä ennen saa Katja suostutetuksi ranskattaren (tämä oli vanha, seuranaisen virkaa toimittava), sillä ranskatar on oikein hyvä ihminen. Lopputulos oli se, ettei edeltäkäsin voinut mitenkään määrätä päivää, jolloin Katja voisi mennä Natashan luo.
— Natashaan te tutustutte ettekä tule sitä katumaan, sanoin minä. — Natashakin haluaa samaa, ja sen yksistään jo siitäkin syystä, jotta tietäisi, kelle hän luovuttaa Aleshan. Itse asiasta älkää olko kovin murheissanne. Aika ratkaisee sen teidän avuttannekin. Matkustattehan te maalle?
— Niin, kohta, ehkäpä jo kuukauden kuluttua, vastasi hän, — ja minä tiedän, että sitä vaatii ruhtinas.
— Mitenkä luulette, meneekö Alesha teidän muassanne?
— Juuri sitä minäkin ajattelin! sanoi hän katsoen minuun tarkkaan.
— Luuletteko hänen lähtevän?
— Niin luulen.
— Jumalani, mitä tästä kaikesta tuleekaan — en osaa arvatakaan. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä tahdon tästä lähtien kirjoittaa teille kaikesta, tahdon kirjoittaa usein ja paljon. Nyt minä alan vaivata teitä. Tuletteko meille usein?
— En voi sanoa, Katarina Feodorovna, se riippuu asianhaaroista.
Kenties en voi tulla teille enää ensinkään.
— Miksikä?
— Siihen voi olla monta syytä, mutta pääasiallisesti — se tulee riippumaan minun suhteistani ruhtinaaseen.
— Hän on kunnoton ihminen, sanoi Katja päättävästi. — Mutta tiedättekös, Ivan Petrovitsh, entäs, jos minä tulisin teillä käymään! Olisiko se hyvin vai huonosti tehty?
— Mitäs te itse siitä ajattelette?
— Minä luulen, että se ei olisi pahasti. Niin vaan, käväsisin teillä… lisäsi hän hymyillen. — Minä sanon sen vuoksi näin, että paitsi sitä, että kunnioitin teitä, minä pidän teistä hyvin paljon… Eihän se ole häpeä, että minä kaiken tämän sanon teille?
— Mitäs häpeätä siinä olisi? Olettepa tekin minulle jo rakas, kuni sukulainen.
— Tahdotteko te olla ystäväni?
— Oi, mielelläni! vastasin minä.
— Niin, mutta nuopa sanoisivat, että se on häpeä ja ettei nuoren tytön sovi niin käyttäytyä, lisäsi Katja viitaten taaskin teepöydässä istujoihin.
Tässä tahdon mainita, että ruhtinas nähtävästi tahallaan jätti meidät kahden näin kauaksi puhelemaan.
— Tiedänhän minä hyvin hyvästi että ruhtinas haluaa rahojani, — sanoi Katja. Minua he pitävät kokonaan lapsena vieläpä sen suoraan sanovatkin minulle. Minä en ole enää lapsi. Kummallisia ihmisiä: itse ovat kuni lapset, sanokaas, mitä he puuhailevat?
— Katarina Feodorovna, en muistanut teiltä kysyä: ketä ovat nuo
Levinka ja Borinka, joiden kanssa Alesha niin usein ajelee?
— Ne ovat minulle kaukaista sukua. He ovat hyvin ymmärtäväisiä ja rehellisiä, liian paljon vain puhuvat… Kyllä tunnen heidät…
Hän taaskin naurahti.
— Onko totta, että te aiotte jolloinkin lahjoittaa heille miljonan?
— No niin, näette nyt, no, vaikkapa tuo miljonakin, siitäkin he puhuvat niin paljon, että jo tulee paha olo siitä. Tietysti minä mielelläni uhraan kaikkeen hyödylliseen, mihinkä minä muuten käyttäisin niin äärettömät varat, eikö niin? Mutta milloin minä saan lahjoittaa! Ja he jo niitä nyt jakavat, neuvottelevat, rähisevät, väittelevät, mihinkä lahjoitukseni parhaiten käyttäisivät, vieläpä riitelevät sen tähden, niin että oikein kummastuttaa. Liian paljon hätäilevät. Mutta kumminkin ovat he vilpittömiä, ja … viisaita. Opiskelevat vielä. Onhan tämä kumminkin parempi, eikä niinkuin jotkut toiset elävät. Eikö niin?
Puhelimme vielä monesta seikasta. Hän kertoi minulle melkein koko elämänsä ja innolla kuunteli minun kertomuksiani. Yhä vain pyysi, että minä ennen muuta kertoisin hänelle Natashasta ja Aleshasta. Kello oli jo kaksitoista, kun ruhtinas tuli luokseni ja huomautti, että on aika sanoa hyvästi. Jätin jäähyväiset. Katja puristi innokkaasti kättäni ja katsahti minuun merkitsevästi. Kreivitär pyysi minua heillä käymään. Läksin yhdessä ruhtinaan kanssa talosta.
En saata olla tekemättä kummallista ja, kenties, kokonaan asiasta poikkeavaa huomautusta. Kolme tuntia kestäneestä keskustelustani Katjan kanssa sain muun muassa kummallisen, mutta siltä kumminkin syvän vakuutuksen, että hän on vielä siinä määrin täydelleen lapsi, ettei ollenkaan tiedä miesten ja naisten välisten suhteiden koko salaisuutta. Tämä tietämättömyys tuotti omituisen koomillisuuden muutamille hänen mietelmillensä ja yleensä sille totisuudelle, millä hän puhui useista hyvin tärkeistä asioista.