Sorrettuja ja solvaistuja: Romaani

by Fyodor Dostoyevsky

X.

— Tiedättekös mitä? sanoi minulle ruhtinas, kun nousimme vaunuihin. — Mitäs, jos menisimme yhdessä ottamaan illallisen, häh? Mitä luulette?

— Todellakin, en tiedä, ruhtinas, vastasin epäröiden. — Minä en koskaan syö illallista…

— No, tietysti puhelemmekin illastaessamme, liitti hän luoden silmiini terävän ja viekkaan katseen.

Mahdoton oli olla ymmärtämättä! "Hän haluaa ilmaista ajatuksensa asioista, ja sitähän minä tahdonkin", ajattelin. Minä suostuin.

— Tuumasta toimeen. Suurelle Merikadulle B:hen.

— Ravintolaanko? kysäsin vähän hämilläni.

— Niin. Entäs sitten. Minähän harvoin illastan kotona. Ettekö te todellakaan tahtoisi, että tarjoaisin teille?

— Minähän jo sanoin teille, etten koskaan syö illallista.

— Mutta jos nyt yhden kerran. Sitä paitsi minähän teitä pyydän…

Se on — maksan puolestasi; olen varma, että hän tahallaan tuon lisäsi. Suostuin lähtemään, mutta päätin ravintolassa itse maksaa puolestani. Saavuimme ravintolaan. Ruhtinas otti erityisen kamarin ja valikoi hyvällä maulla ja asiantuntemisella pari, kolme ruokalajia. Ruoat olivat kalliita, samoin myöskin pullo hienoa pöytäviiniä, jonka hän käski tuoda. Katsoin ruokalistaan ja käskin itselleni puoli pyytä ja ryypyn lafiittia: Ruhtinas nosti suuren kapinan. — Te ette tahdo syödä kanssani! Sehän on jo naurettavaa. Pardon, mon ami, sehän on … ylenmääräistä pikkumaisuutta. Se on alhaisinta itserakkautta. Tähän tulivat väliin jo miltei säätyedut ja, lyön vetoa, että asia on niin. Minä vakuutan teille, että te loukkaatte minua.

Minä vain pysyin päätöksessäni.

— No, kuinka vain haluatte, sanoi hän sitten. — En tahdo pakottaa teitä… Sanokaapas, Ivan Petrovitsh, saanko kanssanne puhella täydellä ystävyydellä?

— Sitä minä pyydän teiltä.

— No, niin mielestäni tuommoinen pikkumaisuus vahingoittaa juuri teitä. Samoin vahingoittavat itseänsä juuri tällä kaikki muutkin teikäläiset. Te olette kirjailija, teidän tulee tuntea ylimyspiirejä, ja te vierotte kaikkea. Minä en puhu nyt pyistä, mutta tehän olette valmis kieltäymään kaikesta yhteydestä meidän seurapiirimme kanssa, ja sehän on suoranainen vahinko. Paitsi sitä, että te paljon menetätte, — no, sanalla sanoen tulevaisuutenne, — niin jo yksistään sen tähden, että teidän itsenne tulee tuntea, mitä te kuvailette, teillähän on novelleissa kreivejä, on ruhtinaita, on vastaanottohuoneita… Mutta ah, mitäs minä nyt! Teillähän onkin niissä nyt vain köyhyyttä, kadotettuja sinellejä, tarkastajia, äreitä upseereita, virkailijoita, vanhoja vuosia ja lahkolaisten elämää, tiedän, tiedän…

— Nyt erehdytte, ruhtinas; jos minä en käy nimittämässänne "ylemmissä piireissä", niin on se siksi, että siellä ensiksikin on ikävä, ja toiseksi ei ole mitään tekemistä! Ja sitten, minä sittenkin käyn…

— Tiedän, ruhtinas R:n luona kerran vuodessa; siellähän minä teidät ensiksi kohtasinkin. Koko muun ajan vuotta te kangistutte kansanvaltaisessa kopeudessanne ja kidutte vinnillänne, vaikkeivät kaikki teikäläiset niin teekkään. Löytyy semmoisiakin seikkailujen hakijoita, että minuakin ilettää…

— Minä pyytäisin teitä, ruhtinas, jättämään tämän puheen aiheen ja olemaan palaamatta luoksemme vinnillemme.

— Ah, Jumalani, nyt te jo pahastuitte. Mutta toisekseen, itsehän annoitte minulle luvan puhua kanssanne tuttavanomaisesti. Mutta anteeksi, en ole vielä millään ansainnut ystävyyttänne. Viini on jotenkin hyvää. Maistakaapas.

Hän kaatoi minulle puoli lasillista pullostaan.

— Näette nyt, rakas Ivan Petrovitshini, minä hyvin hyvästi ymmärrän, mitä nimitetään ystävyydelle sopimattomaksi. Emmehän me kaikki ole törkeitä ja julkeita teitä kohtaan, kuten te meistä kuvittelette, no, minäkin hyvin hyvästi käsitän, ettette tekään nyt istu tässä myötätuntoisuudesta minua kohtaan mutta sen tähden, että minä lupasin kerallanne puhella. Eikö niin?

Hän nauroi taas.

— Ja kun te valvotte erään tunnetun henkilön etuja, niin te haluattekin kuulla mitä minä tulen puhumaan. Niinhän? lisäsi hän häijysti hymyillen.

— Ette erehtynyt, keskeytin hänet kiivaasti. (Huomasin, että tämä mies oli niitä, jotka huomattuaan jonkun ihmisen hiukankin olevan vallassaan kohta antavat tämän tuntea tätä valtaansa. Minähän olin hänen vallassaan; en voinut lähteä pois kuulematta kaikkea sitä, mitä hän oli aikeessa minulle sanoa, ja tuon hän tiesi hyvin hyvästi. Hänen käytöstapansa äkkiä muuttui yhä enemmän ja enemmän julkean röyhkeäksi ja ivalliseksi.) — Ette erehtynyt, ruhtinas, juuri sen tähden minä tänne tulinkin, muuten todellakaan en istuisi … näin myöhään.

Teki mieleni sanoa: muuten en mistään hinnasta olisi jäänyt teidän seuraanne; en kumminkaan sanonut sitä, muutin lauseeni, en pelosta, mutta kirotun heikkouteni ja kohteliaisuuteni vuoksi. Kuinka todellakin voi sanoa ihmiselle solvauksen vasten silmiä, vaikka hän sen olisi ansainnutkin ja vaikka juuri aioinkin sanoa hänelle solvauksen. Olin huomaavinani, että ruhtinas huomasi sen silmistäni, sen vuoksi hän ivallisesti katsoikin minuun kaiken aikaa, kun puhuin, ikäänkuin olisi nauttinut pelkuruudestani ja härsytellyt minua katseellaan: "Mitä, et uskaltanut, jänistit, sepäs, veliseni". Aivan varmaan oli asia näin, sillä kun minä olin lopettanut sanomiseni, purskahti hän nauruun ja jotenkin ylhäisen hyväilevästi taputti polveani.

"Hauskaa on seurassasi, veliseni", luin hänen katseessaan.
"Odotahan", ajattelin itsekseni.

— Tänään olen erittäin iloinen! huudahti hän, — ja totta sanoen en voi sanoa syytä siihen. Niin, niin, ystäväiseni, niin! Juuri hänestä minä tahdoinkin puhua. Täytyyhän lopultakin sanoa ajatuksensa; tulla johonkin päätökseen, ja toivoakseni te tällä kertaa täydelleen käsitätte minut. Äsken minä puhuin teille niistä rahoista ja tuosta myssy-isästä, kuusikymmen vuotiaasta lapsesta… No! Ei maksa vaivaa nyt muistellakaan. Minähän kaiketta tarkoituksetta puhuin siitä! Ha-ha-haa, tehän olette kirjailija, täytyihän teidän huomata…

Katsoin kummastellen häneen. Eihän hän nähtävästi vielä ollut humalassa.

— No, ja mitä tulee tuohon tyttöön, niin todella minä kunnioitan, oikeinpa rakastan häntä, uskokaa pois; hän on hiukan oikullinen, mutta "ei piikitöntä ruusua", kuten sanottiin viisikymmentä vuotta tätä ennen, ja kauniisti sanottiinkin: piikit pistelevät; mutta sehän onkin viekottelevaa, ja vaikka minun poikani onkin hupakko, olen hänelle osiksi anteeksi antanut — hänen hyvän valinta-makunsa tähden. Lyhyesti, tuollaisista tytöistä minä pidän, ja minulla — (hän puristi huuliansa paljon merkitsevästi) — on erityisiä asioita mielessä … mutta niistä sitten myöhemmin…

— Ruhtinas! Kuulkaapas, ruhtinas! huudahdin minä, — en ymmärrä tätä pikaista muutosta teissä, mutta … muuttakaa puhetta, sitä pyydän teiltä.

— Taaskin te tulistutte! No olkoon menneeksi … muutan, muutan! Yhtä minä vain tahtoisin teiltä kysyä: kunnioitatteko paljonkin tuota tyttöä?

— Tietysti, vastasin jyrkästi ja ärtyisästi.

— No, no ja rakastatte myöskin? pitkitti hän, irvistäen inhoittavasti, sulkien puoliksi silmänsä.

— Muistakaa, mitä puhutte! huudahdin minä.

— No, jo lakkaan! jo lakkaan! Rauhoittukaa! Olen tänään kummallisimmalla päällä. Tunnen iloa, jota en kaukaan aikaan tuntenut. Emmekö juo samppanjaa? Mitä sanotte, runoilijani?

— Minä en tahdo juoda, en tahdo!

— Älkää puhukokaan! teidän täytyy välttämättömästi pitää tänään minulle seuraa. Olen niin hyvällä tuulella, ja kun minä olen hyvä jopa sentimentaalisuuteen asti, niin en voikaan olla onnellinen yksinäni. Ken voi sanoa, ehkä me vielä pääsemme siihen, että juomme "sinun maljat", ha, ha, haa! Ei, nuori ystäväiseni, te ette vielä minua tunne! Minä olen vakuutettu, että te vielä tulette rakastamaan minua. Minä tahdon, että te jaatte tänään kanssani surun sekä riemun, ilon ja kyyneleet, vaikka luulen, etten minä ainakaan maksa samalla mitalla. No, mitä sanotte, Ivan Petrovitsh? Ajatelkaas vain, että jos ei käy niin, kuten minä tahdon, niin koko minun hyvä innostukseni menee ohi, katoaa, haihtuu, ja te ette kuule mitään; niin, tehän olette täällä ainoastaan kuullaksenne jotain. Niinhän? lisäsi hän luoden minuun julkean katseen. — No, niinpä siis valitkaa.

Uhkaus oli suuri. Minä suostuin. Tahtoisikohan hän juottaa minut humalaan? ajattelin. Sivumennen olkoon tässä mainittu eräs huhu ruhtinaasta, huhu, jonka olin jo kauan sitten kuullut. Hänestä puhuttiin, että hän, joka aina oli säädyllinen ja moitteeton seurassa, toisinaan öisin juopottelee, juoden itsensä sikahumalaan, salassa viettää siveetöntä elämää, ilettävästi ja salaa renttuilee… Kuulin hänestä hirvittäviä huhuja. Kerrottiin, että Alesha tiesi isänsä toisinaan juovan ja koetti salata sen kaikilta ja erittäin Natashalta. Kerran oli Alesha minulle jo sanomaisillaan, mutta samassa sotki puheen eikä vastannut kysymyksiini. Mutta minä en noita huhuja Aleshalta kuullutkaan ja, totta sanoakseni, en tätä ennen uskonut; nyt odotin, mitä oli tuleva.

Viini tuotiin pöytään; ruhtinas kaatoi kahteen lasiin, itselleen ja minulle.

— Suloinen, perin suloinen tyttö, vaikka toruikin minua! pitkitti ruhtinas maistellen viiniä, — nähkääs, nuo suloiset olennot ovatkin juuri tällöin suloisia, juuri tällaisina hetkinä… Ja hän kun varmaan luuli minut häväisneensä, muistattehan, tuona iltana, musersi tomuksi. Ha, ha haa! Mitenkä hyvin sopiikaan hänelle puna kasvoillaan! Oletteko naisten tuntija? Toisinaan äkillinen punastuminen sopii erinomaisesti vaaleille poskille, oletteko sen huomannut? Ah, Jumalani! Tehän nähtävästi taas vihastutte?

— Niin vihastunkin! huudahdin minä pidättämättä enää itseäni, — enkä tahdo, että te nyt puhuisitte Natalia Nikolajevnasta … se on, ette puhuisi moisella tavalla. Minä … minä en sitä salli!

— Ohoo! No, olkoon menneeksi, teen teille mieliksi, vaihdan aihetta.
Minähän olen myöntyvä ja pehmyt kuin taikina. Puhukaamme teistä.
Minä rakastan teitä, Ivan Petrovitsh, jospa vain tietäisitte, kuinka
ystävällistä, kuinka totista on osanottoni.

— Ruhtinas, eikö ole parasta puhua asiasta? keskeytin hänet.

— Se on: meidän asiastamme, tahdotte sanoa. Minä ymmärrän teitä puolesta sanastakin, mon ami, mutta te ette aavistakaan, kuinka likeltä me kosketamme asiaa, jos puhumme nyt teistä ja, tietysti, jos te ette keskeytä minua. Siis minä jatkan: minä aioin sanoa teille, kallein Ivan Petrovitshini, että niin elää, kuten te elätte, on samaa kuin saattaa itsensä turmioon. Sallikaa minun kosketella tätä arkatuntoista aihetta; sen teen ystävyyden vuoksi. Te olette köyhä, otatte kustantajaltanne etukäteen, maksatte velkojanne, lopuilla elätte puoli vuotta ainoastaan teetä juoden ja värisette vinnillänne odottaen, milloinka saatte valmiiksi romaaninne kustantajanne lehteen; niinhän?

— Vaikka niinkin, mutta se sittenkin…

— On kunniallisempaa, kuin varastaminen, mairitteleminen, lahjusten ottaminen, juonien keksiminen, j.n.e. j.n.e. Tiedän, tiedän, mitä aiotte sanoa, tuo kaikki on jo kauan ollut painettuna.

— Älkää siis puhukokaan mitään minun asioistani. Jokohan minun tulee teille, ruhtinas, neuvoa kohteliaisuutta.

— Niin, tietysti teidän ei sitä tarvitse. Mutta, mikäs auttaa, jos me kosketamme juuri tuota säädyllistä kieltä. Eihän sitä sovi kiertää tai karttaa. No, toisekseen, jättäkäämme vinnit rauhaan. En minäkään niitä mielelläni suosi, ehkä visseissä tapauksissa (ja taas hän nauroi ilkeästi). — Mutta kuulkaas, mikä minua kummastuttaa: mikä halu teillä on pelata toisen henkilön osaa? Kyllähän eräs teidän kirjailijanne muistaakseni sanoo jossain paikassa, että ehkä ihmisen suurin urotyö on se, jos hän osaa elämässä tyytyä toisen henkilön osaa näyttelemään… Muistaakseni jotain sellaista se oli! Siitä samasta minä kuulin myöskin jossain puhuttavan. — Onhan Alesha vallannut teiltä morsiamen, tiedänhän minä sen, mutta te, kuni mikäkin Schiller, heidän puolestansa naulitsette itsenne, heitä palvelette, olette miltei heidän juoksupoikanaan… Suokaa minulle anteeksi, rakkaani, mutta tämähän on jonkinlaista häijyä jalomielisillä tunteilla leikkimistä…

Ja ettei tuo kyllästytäkään teitä, todellakin! Oikein hävettää! Minäpä teidän asemassanne luulisin kuolevani harmista, ja pääasia: mikä häpeä, häpeä!

— Ruhtinas! Te nähtävästi tahallanne toitte minut tänne solvataksenne minua! huudahdin minä täynnä kiukkua.

— O, ei, ystäväiseni, ei suinkaan, minä olen tällä hetkellä paljaastansa vaan käytännön mies ja tahdon edistää onneanne. Sanalla sanoen, tahdon hyvin sovittaa koko tämän asian. Mutta jättäkäämme toistaiseksi koko asia, ja te kuunnelkaa loppuun, koettakaa olla tulistumatta vaikka muutaman parin minutin ajan. No, kuinka te luulette, mitäs jos te ottaisitte vaimon? Näettekös, minähän nyt puhun kokonaan syrjä asiasta; miksikäs te niin kummastellen minuun katsotte?

— Minä odotan, milloinka te lopetatte sanottavanne, vastasin minä, katsoen häneen todellakin kummastellen.

— Eihän tässä ole sen enempää lisättävää. Minä juuri tahdoin tietää, mitä te sanoisitte, jos teille joku ystävistänne, joka suo teille perusteellista, todellista onnea, eikä mitään utuista onnea, tarjoisi teille nuoren, kauniin tytön, no … ja jo jotain kokeneen; minä puhun teille allegorisesti, mutta ymmärrättehän minua, no, vaikkapa Natalia Nikolajevnan kaltaisen, tietysti kunnollisen korvauksen kera… (Huomatkaa, minä puhun syrjä asiasta, enkä meidän); no, mitäs te siihen sanoisitte?

— Minä sanon teille, että te … menetitte järkenne.

— Ha, ha, haa. Häh! Ettehän vain aio lyödä minua!

Minä todellakin olin valmis hyökkäämään hänen päällensä. Pitemmältä en voinut sietää. Hän oli silmissäni kuin kyy, kuni jättiläis-hämähäkki, jonka minä niin mielelläni olisin tahtonut polkea mäsäksi. Hän nautti pilanteostaan; hän leikki kanssani, kuni kissa hiirellä, ajatellen, että minä olen kokonaan hänen vallassaan. Minusta näytti (minä sen muistinkin), että hän löysi jotain huvia, ehkä jotain hekumaa tuosta julkeudestaan, tuosta hävyttömyydestään, tuosta kyynillisyydestään, millä hän vihdoin viimeinkin repäsi edessäni naamarin kasvoiltaan. Hän halusi nauttia kummastuksestani, kauhustani. Hän halveksi minua täydellisesti ja piti minua pilkkanaan.

Jo ihan alussa minä aavistin, että tämä kaikki oli edellä mietittyä ja johonkin johtaa; mutta minä olin semmoisessa asemassa, että kävi miten kävikin, minun täytyi kuulla hänen sanottavansa loppuun. Se koski Natashan kohtaloa, ja minun täytyi olla valmis kaikkeen ja kestää kaikki, sillä ehkäpä juuri tällä kerralla sai asia ratkaisun. Mutta mitenkä jaksaisi kuunnella noita kyynillisiä, hävyttömiä viittauksia Natashasta, kuinka saattoi välinpitämättömänä niitä kestää? Kaiken lisäksi ruhtinas hyvin hyvästi ymmärsi sen, etten minä voi olla häntä kuulematta, ja se teki harmini kahdenkertaiseksi. "Mutta, tarvitseehan hänkin minua", ajattelin ja aloin vastailla hänelle jyrkästi ja kursailematta. Hän huomasi sen.

— Kuulkaapas, nuori ystäväiseni, alkoi hän nyt katsoen totisena minuun, — näin meidän ei sovi jatkaa, siis on parasta, että teemme sovinnon. Minä, nähkääs, aion teille jotain ilmaista, ja teidän tulee olla niin ystävällinen ja kuunnella loppuun, mitä tahansa sanoisinkaan. Minä tahdon puhua mieleni mukaisesti ja kuten minua huvittaa, kuten oikeastaan pitääkin. No, mitäs sanotte, nuori ystäväiseni, tahdotteko olla kärsivällinen?

Pidätin itseäni ja vaikenin huolimatta siitä, että hän katsoi minuun niin purevalla ivalla, ikäänkuin olisi vaatinut minua mitä jyrkimpään vastustamiseen. Hän huomasi, että olin suostunut jäämään, siispä jatkoikin:

— Älkää vihastuko minulle, ystäväiseni. Mistäpäs te nyt suutuittekaan? Ulkomuodosta yksistään, eikö niin? Ettehän te itse asiassa minulta mitään muuta odottanutkaan, joskin olisin kanssanne kuinka tahansa puhunut — joko mairittelevimmalla hellyydellä, tai kuten nyt, ajatushan olisi aina ollut sama, mikä nytkin. Te halveksitte minua, eikö niin? Nähkääs, miten paljon minussa on tuota mieluista teeskentelemättömyyttä, avomielisyyttä, tuota bonhomie. Minä virkan teille kaikki, yksinpä lapsenoikkunikin. Niin, mon cher, siispä enemmän bonhomie teidänkin puoleltanne, ja me pääsemme sovintoon, teemme täydellisen sopimuksen ja loppujen lopuksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. Minua älkää kummeksiko; minua lopultakin jo kyllästyttää kaikki nuo viattomuudet, kaikki nuo Aleshan saarnat, kaikki tuo schillerimäisyys, kaikki nuo ylemmät näkökannat tuossa kirotussa liitossa tuon Natashan kanssa (joka, muuten on hyvin sievä tyttö), että minä niin sanoen vasten tahtoanikin olen mielissäni sattumasta saada kerran laskea pilaa kaikesta tuosta. No, nyt sattui tilaisuus. Samassa minä tahdoin purkaa teille sydämmeni. Ha, ha, haa!

— Te kummastutatte minua, ruhtinas, enkä minä käsitä tarkoitustanne. Te alatte näytellä ilveilijän osaa, teidän odottamaton avomielisyytenne…

— Ha, ha, haa! Onhan tuo osaksi oikein! Mitä herttaisin vertailu! Ha, ha, haa! Minä mellastan, ystäväiseni, minä mellastan, olen iloinen ja tyytyväinen, niin, ja te, armas runoilijani, teidän tulee osottaa minulle kaikkea suopeutta. Eiköhän ole parasta, että ryyppäämme, sanoi hän hyvin itsetyytyväisenä ja kaatoi lasiinsa.

— Tietäkääs, ystäväiseni, yksin tuo tyhmä ilta, muistattehan Natashan luona, sapetti minut kokonaan. Tosi, että hän itse oli hyvin kiltti, mutta minä läksin sieltä hirmuisen vihaisena enkä voi sitä unhottaa. Tietysti tuleehan se meidänkin aika, jopa kiireesti lähestyykin, mutta nyt ei puhuta siitä. Muun ohella minä tahdoin selittää teille, että minulla on eräs luonteen ominaisuus, jota te ette vielä tunteneet, — se on: viha kaikkia noita typeriä ja kokonaan arvottomia naivisuuksia ja paimenlauluja kohtaan; ja yksi mieluisimpia nautintojani on aina ollut, että alussa itse tekeyn samanlaiseksi, yhdyn samaan ääneen, hyväillä, rohkaista jotakuta alati nuorta Schilleriä ja sitten äkkiä kerrassaan ällistyttää hänet; nostaa äkkiä hänen edessään naamari ja riemastunut naama, vääntää irvistykseen, näyttää hänelle kieltä juuri samalla hetkellä, kun hän kaikista vähimmin odottaa moista surpriisia. Mitä? Te ette sitä ymmärrä, tuntuuko se teistä rumalta, mielettömältä, alentavalta, niinkö?

— Tietysti niin.

— Te olette suorapuheinen. Vaan minkäs sille voi, jos minua itseäni piinataan. Minäkin olen tyhmän avomielinen, mutta kun luonteeni on nyt semmoinen. Muuten minua haluttaa kertoa teille muutamia piirteitä elämästäni. Te ymmärrätte minua parhaiten, ja se on oleva hyvin huvittava. Niin, ehkä minä tänään olen ilveilijän kaltainen, mutta onhan ilveilijä avomielinen, eikö niin?

— Kuulkaas, ruhtinas, nyt on jo myöhäinen ja totta sanoen…

— Mitä? Jumalani, mikä kärsimättömyys! Ja mihinkäs on kiire? No, istutaan, jutellaan ystävyydessä, sydämmellisesti, ymmärrättehän, näin tässä viinimaljan ääressä, kuni hyvät ystävät konsanaan. Te luulette, että minä olen humalassa: ei siitä haittaa, näin on parempi. Ha, ha, haa! Todellakin, nämät ystävälliset seurustelut aina pysyvät niin kauan mielessä, ja kuinka mielellään niitä muisteleekaan. Te olette paha ihminen, Ivan Petrovitsh. Luonnostanne ette ole surkeilija, ette tuntehikas. No, mitä merkitsee teille pari kolme tuntia uhrata tämmöiselle ystävälle, kuin minä olen? Sitä paitsi koskeehan tämä asiatamme… No, voiko olla tätä ymmärtämättä? Olettehan kirjailija; teidän tulisi siunata tätä tilaisuutta. Voittehan tehdä minusta luonnekuvauksen kertomukseenne, ha, ha, haa! Jumalani, kuinka rakastettavan avomielinen minä tänään olenkaan!

Ruhtinas nähtävästi humaltui. Hänen kasvonsa muuttuivat, niille ilmaantui jokin vihainen, ilkeä ilme. Voi huomata, että hän halusi pilkata, pistää, purra, ivata. "Voihan se olla hyväksikin, että hän on humalassa, humalainen ei punnitse sanojansa" ajattelin. Mutta hänpä säilyttikin muistinsa.

— Ystäväiseni, pitkitti hän nähtävästi nauttien käytöksestänsä, — tein teille äskettäin erään tunnustuksen, kenties sopimattoman; sen, että minulle toisinaan tulee vastustamaton halu vississä tapauksessa näyttää jollekin kieltä. Tämän lapsellisen ja rehellisen avomielisyyteni vuoksi te vertasitte minut ilveilijään, ja se minua totisesti huvitti. Mutta jos te moititte minua tai kummeksitte, että olen teille nyt törkeä, ja ehkäpä myöskin säädytön, kuni raaka kylänmies, sanalla sanoen äkkiä muutin käytökseni teitä kohtaan, niin siinä suhteessa olette te kokonaan väärässä. Ensiksi minua se nyt miellyttää, toiseksi minä en ole kotonani, vaan teidän kanssanne… Se on, minä tarkoitan, että me nyt ryypiskelemme, kuten hyvät ystävät, ja kolmanneksi — minä erittäin paljon pidän oikullisuudesta. Tietäkääs, että minä oikullisuudesta vain olen ollut metafysiikko, ja filantroopi ja hellin miltei samoja aatteita, kuin tekin. Siitä tosin on jo hyvin pitkä aika, se oli nuoruuteni kultapäivinä. Muistan, miten minä silloin humaanisissa tarkoituksissa tulin tiluksilleni ja tietysti olin ikävään kuolla, ja uskotteko, mitä minulle silloin tapahtui? Ikävissäni minä aloin tutustua kaunisten neitosten kanssa… Tehän taas jo rypistätte kulmianne? O, nuori ystäväni! Mehän nyt olemme ystävällisessä seurustelussa. Aikansa on seikkailuilla, aikansa on lemmen leikeillä! Olenhan puhtaasti venäläinen luonne, väärentämätön venäläinen, oikea patriootti, rakastan elää reilusti, ja sen lisäksi täytyyhän pitää kiinni ajasta ja nauttia elämästä. Kerran kuolemme ja — mitäpä siellä enää! No, siispä minä armastelin. Muistan, eräälläkin paimenella oli mies, soma nuori mies. Tätä miestä minä ankarasti kuritin ja aioin antaa hänet sotamieheksi (entisiä vallattomuuksia, hyvä runoilijani!), mutta en antanutkaan sotamieheksi. Hän kuoli sairashuoneessani… Nähkääs, tilallani oli sairaala, siinä kaksitoista sairasvuodetta, — sairaala oli oivallisessa kunnossa; puhtaus, parkettilattiat. Nyt tosin jo kauan sitten olen sen hävittänyt, mutta silloin minä siitä ylpeilin; niin, ja miehen minä vähältä olin kuoliaaksi lyöttää vaimonsa tähden… No, miksi te taaskin murjotatte? Onko se teistä ilettävää kuulla? Saattaako se kuohuksiin teidän jalot tunteenne? No, no, rauhoittukaa! Tuo kaikki on jo ohi. Sen tein silloin, kun olin romaanimainen, halusin olla ihmiskunnan hyväntekijä, filantroopiyhdistyksen perustaa … kun satuin sellaiselle uralle. Silloin pieksätinkin. Nyt en pieksä; nyt täytyy ilvehtiä; nyt me jokainen ilvehdimme, — semmoinen aika tuli… Kaikista eniten minua nyt naurattaa tuo hupsu Ichmenev. Olen vakuutettu, että hän tunsi koko tuon pieksämishistorian … ja mitäs? Hän hyvän sydämmensä vuoksi, joka kaiketi lienee siirapista luotu, sekä sen vuoksi, että rakastui silloin minuun, vieläpä itse kiitti minua minun kuulteni, — päätti olla mitään uskomatta eikä uskonutkaan; se on, tosiasiaa ei uskonut, ja kaksitoista vuotta vankkana vuorena minua puolusti siihen asti, kun ei asia häneen itseensä koskenut. Ha, ha, haa! No, tuohan on kaikki joutavanpäivästä! Ryypätään, nuori ystäväni! Kuulkaas: rakastatteko te naisia?

En vastannut mitään. Kuuntelin vain puhettansa. Hän alotti jo toisen pullon.

— Minäpä mielelläni juttelen heistä illallispöydässä. Esittelenkö teille illallisen jälkeen erään m:lle Philiberte'n, — häh? Mitä luulette? No, mikä teille taas tuli? Tehän ette huoli katsoakaan minuun … hm!

Hän oli vaipua mietteisiinsä. Mutta äkisti hän nosti päänsä, katsahti merkitsevästi minuun ja pitkitti:

— Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille erään luonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon. Olen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi, ehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas, mitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikä muuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisi mahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä, vieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitä joskus pelkää itselleenkään tunnustaa, — niin tulisi maailmaan semmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi, sulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienon ylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, — en sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuutta edistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itse asiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksitty yksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana, minä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin. Päätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta, siveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, että olen avomielisempi toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä, minkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin… Siinä minä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti, lisäsi hän ivallisesti hymyillen, — minä sanoin "olen syyllinen", mutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi… Huomatkaa myöskin: minä en tahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänne ole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksiani puolustaa… Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minä aina käyttäydyn säädyllisesti…

— Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneen halveksien.

— Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette? Te ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suotta ilmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?

— Niin?

— No sen te saatte kohta kuulla.

— Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloa ja … humalluitte.

— Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. "Humalluitte"! se kuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaan oleva ihminen! Mutta … emmeköhän me taaskin alkaneet torailla, vaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakas runoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista, niin on se naiset.

— Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuri minut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.

— Hm!… Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla. Olkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilman minkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut, ja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarin kasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaisee sisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkään syytä hävetä tämän edessä — siinä piilee erinomainen hekumallisuus. Kerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänet sittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hän oli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs, mitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensa aina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensä leveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä ja mahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot, — ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansa ratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessä paikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hän ääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan, pysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensä kaikessa … siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hän kääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaan kasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohi mahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille, miehille, naisille, lapsille — ja siinä oli koko hänen huvinsa. Nähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämällä jotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista, kaikkein vähimmin osaa odottaa. "Ällistyttää" — se on mainio sana? Sen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!

— Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te…

— Täydessä järjessä?

— Niin.

Ruhtinas purskahti nauruun.

— Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilme kasvoillaan.

— Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, — te vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nyt minulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teette mitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen, pikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja, ehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti te ette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti, kuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edes tavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselle osoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edes hävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne ja näyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä…

— Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hän ra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. — Tahdotteko osottaa tarkkanäköisyyttänne?

— Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni sen teille suoraan.

— Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaen äänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. — Te eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minun kaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitä herttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vain yleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollut ensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, — kahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sievä astunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen ja ankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestä kävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikki luoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään. Todellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niin ankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta, mutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsa oli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretön merkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkin kunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän piti silmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisen luostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan, arvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä, yksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, — semmoinen oli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä. Lopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen, vaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan… Ja mitä luulette? Ei löytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onni saavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen — minä olin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme oli sovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänen talonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksi hänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsa pyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkin otti osaa asiaan… Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itse markiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin — voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sen salaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.

Kaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasi korkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja sen lisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudella kaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä — ja kaikki tämä aivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, ettei rikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksi ajatella, — kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnon selvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, mutta vastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemulla muistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraa kuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun ja nauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurinta nautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuoden kuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikka olisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestä luonteesta sanotte, nuori ystäväni?

— Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydellä kuunnellen tuota tunnustusta.

— Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minä tiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte ja tulette ymmärtämään, mutta nyt, — nyt te vielä kaipaatte namusia. Ei, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasi sitä käyttää hyväkseen.

— Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?

— Mimmoiseksi eläimeksi?

— Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.

— Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä, että te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa. Tietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaan päinvastaisessakin, mutta … puhukaamme, suoremmin, mon ami … täytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa, joutavanpäiväistä!

— Mikäs sitten ei ole turhaa?

— Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja koko maailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskon vielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkin parhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää — täytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hän filosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpä kaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnolliset laillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänyt mitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, että elämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet, se oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoista suurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan. Mutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, sen vuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta, käytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sitten vapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin. Minä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiasta on jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltä kannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te juttelette asioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minä olen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minä sille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisen hyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää, sitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi — siinä on ainoa sääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkää suotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten te täytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, — siinä minun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla, vaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamatta lähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi. Ihanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaan ole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niin iloisesti, niin suloisesti … ja en somme, minä olen hyvin iloinen, että voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankin hyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kuten tuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä on vielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli, suuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Mutta pääasia on - naiset … naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisesta pimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisinta ja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa… Ha, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisella halveksumisella te nyt minuun katsotte!

— Olette oikeassa, vastasin hänelle.

— No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa on likaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?

— Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.

— Minä tahallani kysyin teiltä: "niinkö?" voidakseni nauttia teidän vastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, jos te olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisaille ihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkin kanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitään tehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkos näiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuilla on onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin elää hupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa — se on edullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvon ennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa; näenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan, kuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevani kokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmis ensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudet aatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi, eikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaan mistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyvä ollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän on hyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emme koskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin on ollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemme pinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikka yksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset, kuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisen sitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämme kahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itse luontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elää yhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkään sitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhua siitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan! Hiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneista tytöistä… Mihinkäs te nyt?

— Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä…

— No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko
sydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta.
He, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani.
Odottakaapa, minä tahdon vielä pullon…

— Kolmannen?

— Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsua teitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vielä kelpaakin…). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille: "mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia". Tahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerran rakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hän minun tähteni suuria uhrauksiakin…

— Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsin jyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.

Ruhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivän katseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.

— Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, — malttakaas, antakaa minun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskin ajatukseni saada kokoon…

Hän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäen kättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olin varma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minä tiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässä kaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilme näkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.

— Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olin hänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vasten silmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hän silloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonen ja … ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikin minä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hän itse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun. No, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne (tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkin kuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäli Ivan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannan sitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaaditte sen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki… Se ei ole jalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimatta siitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut ne takaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saada semmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnoja ja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, — ja siinäpä olikin koko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, että lahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta, silloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs, kun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänelle rahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltä suloisuuden olla onneton minun tähteni ja saada kirota minua kaiken ikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessa on jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaan olevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydellä oikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoa tietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä sen jälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, että hän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkä siis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleen todistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempi ihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintä egoismia… Etteköhän te tuota käsitä… Mutta … tehän aiotte saada minut kiinni, ha, ha, haa!… Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehan saada kiinni…? O, mimmoinen Talleyrand!

— Hyvästi, sanoin minä ja nousin ylös.

— Hetkinen vain! Pari sanaa vain lopuksi! huudahti hän muuttaen äkkiä ilettävän lörpötyksensä totiseksi puheeksi. — Kuulkaas viimeiseni: kaikesta siitä, mitä teille sanoin, on selvä ja selkeä seuraus (luulen, että itsekin olette sen huomanneet), etten minä koskaan enkä kellenkään tahdo jättää hyötyäni. Minä rakastan rahaa ja sitä minä tarvitsen. Katarina Feodorovnalla on sitä paljon; hänen isänsä piti kymmenen vuotta viini-arentia. Tyttärellä on kolme miljonaa, ja nuo kolme miljonaa minulle hyvin kelpaavat. Alesha ja Katja on oivallinen pari; kumpikin ovat ensiluokan hupsuja; sitä minä haluankin. Sen vuoksi minä välttämättömästi toivon ja tahdon, että heistä tulisi pariskunta, mitä pikemmin, sen parempi. Parin, kolmen viikon kuluttua matkustavat kreivitär ja Katja maalle. Aleshan täytyy päästä heidän muassaan. Varottakaa Natalia Nikolajevnaa, ettei laittaisi saarnoja eikä schillerimäisyyksiä, ettei noustaisi minua vastaan. Minä olen äkäinen ja kostonhaluinen; tahtoni minä saatan perille. Häntä minä en pelkää: epäilemättä kaikki käy tahtoni mukaan, ja jos nyt edeltä jo varotan, niin tapahtuu se melkein hänen hyväkseen. Muistakaa, ettei tapahtuisi tyhmyyksiä ja että hän käyttäytyisi ymmärtäväisesti. Muuten käy hänelle huonosti, hyvin huonosti. Jo yksistään sen vuoksi tulisi hänen olla minulle kiitollinen, etten minä tehnyt hänelle, kuten olisi pitänyt tehdä, s.o. lain mukaan. Tietäkää, runoilijani, että laki turvaa perhe-rauhan; se takaa isälle pojan kuuliaisuuden ja että ne, jotka viekottelevat lapsia pyhistä velvollisuuksistansa vanhempiansa kohtaan, niitä laki ei hellittele. Muistakaa myös se, että minulla on tuttavuuksia, ja hänellä ei melkein mitään ja … tottakai te ymmärrätte, mitä minä olisin voinut hänelle tehdä? Minä en kuitenkaan tehnyt, sillä hän tähän saakka käyttäytyi ymmärtäväisesti. Olkaa huoleti: joka hetki jokaista heidän tekoaan valvoivat terävät silmät tänä puolen vuoden aikana, ja minä tiesin kaikki pienimpään yksityistapaukseen saakka. Sen vuoksi minä levollisena odotin, milloin Alesha itse hänet hylkää, mikä jo onkin alkanut; olihan tuo hänelle mieluinen ajanviete. Minä pysyin hänen silmissään humaanisena isänä ja minä tarvitsen, että hän ajattelisi minusta niin. Ha, ha, haa! Kun muistelen, että milten lausunut hänelle kohteliaisuuksia silloin illalla, hän kun oli niin jalomielinen ja vaatimaton, että kieltäytyi tulemasta pojalleni vaimoksi; haluaisinpa minä tietää, millä tavoin hän olisi siksi tullut! Mitä tulee minun silloiseen käyntiini hänen luonaan, niin se yksinomaan tapahtui vain siksi, että jo oli aika katkaista tuo side. Minun täytyi vain saada kaikesta vakuutus omin silmin, omasta kokemuksestani… No, onko tässä teille kyllin? Vai ehkä te vielä tahdotte kuulla, miksi minä toin teidät tänne, miksi minä edessänne ilveilin ja olin niin avopuheinen, kun tämän kaiken olisin saattanut sanoa suoraan kaiketta avopuheisuudetta, niinkö?

— Niin.

Pidätin vihaani ja tarkkaan kuuntelin. En voinut hänelle muuta vastata.

— Ainoastaan sen vuoksi, ystäväiseni, että olen huomannut teillä olevan hiukan enemmän ymmärtäväisyyttä ja asioiden arvostelukykyä, kuin kummallakaan hupsuistamme. Te ehkä jo ennenkin tiesitte, kuka olen, ehkä arvailitte, teitte päätöksiänne minusta, ja minä päätin säästää teiltä tuon vaivan ja havainnollisesti näyttää teille, kenen kanssa olette tekemisissä. Todellisuuden saattama vaikutus — se on suuri asia! Ymmärtäkää minua, mon ami. Te tiedätte, kenen kanssa olette tekemisissä, tyttöä te rakastatte, ja siksipä minä luotan siihen, että te käytätte kaiken vaikutusvaltanne (teillähän on häneen semmoinen valta) säästääksenne hänet muutamilta puuhilta. Muuten tulee puuhia, ja voitte uskoa, ei ollenkaan turhanpäiväisiä. Ja sitten, kolmas syy avopuheisuuteni oli … (johan, te sen arvasitte, rakkaani), niin, minä todellakin halusin syleksiä koko tuolle asialle ja tehdä sen juuri teidän nähtenne…

— Ja te saavutittekin tarkoituksenne, sanoin minä vavisten mielenkuohusta. — Olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettette millään muulla tavoin olisi voineet minulle ilmaista kaikkea kiukkuanne ja kaikkea halveksumistanne minua ja kaikkia meikäläisiä kohtaan, kuin tuolla suorapuheisuudellanne. Te ette vain olleet välittämättä, että tuo suorapuheisuutenne voi saattaa teidät silmissäni kehnoon valoon, tepä ette edes hävenneet minua… Te todella olitte tuon viittaan pukeuneen hullun kaltainen. Te ette pitäneet minua ihmisenä.

— Oikein arvasitte, nuori ystäväni, sanoi hän nousten ylös, — te arvasitte kaikki — ettepä suotta olekkaan kirjailija. Toivon, että me erkanemme sovinnossa. Juommeko veljenmaljan?

— Te olette humalassa ja vain sen tähden en vastaa teille, kuten ansaitsette…

— Taaskin pysähdys, — ette sanoneet, kuinka olisi tullut vastata, ha, ha, haa! Sallitteko minun maksaa puolestanne?

— Olkaa huoleti, minä maksan itse.

— No, epäilemättä. Eihän teillä ole kanssani sama matka?

— En lähde kanssanne.

— Hyvästi, runoilijani. Toivon, että ymmärsitte minut…

Hän läksi hiukan horjuvin askelin, katsomattakaan minuun. Palvelija auttoi hänet vaunuihin. Minä läksin omaa tietäni. Oli jo kolmas tunti aamulla. Sateli, yö oli pimeä…