V.
Aamulla kertoi Nelly minulle Maslobojevin eilisestä käynnistä jotenkin kummallisia asioita. Ja olihan jo se kumma, että Maslobojev tuli sinä iltana, sillä tiesihän hän aivan varmaan, etten minä silloin ole kotona; minä olin viime kerralla toisemme kohdatessamme sen hänelle sanonut, ja nyt hyvin muistinkin sen. Nelly kertoi, ettei hän ensin tahtonut aukaista ovea, sillä hän pelkäsi — kello oli jo kahdeksan illalla. Mutta Maslobojev oli pyytänyt oven takaa vakuuttaen, että jos hän ei saa nyt jättää minulle kirjettä, niin käy muka huomenna minulle hyvin pahasti. Kun Nelly hänet päästi sisään, kirjoitti Maslobojev heti kirjeen, lähestyi Nellyä ja istui hänen luokseen sohvalle. "Minä nousin pois enkä tahtonut hänen kanssaan puhella", — kertoi Nelly — "minä pelkäsin häntä kovin; hän alkoi puhua Bubnovasta, mitenkä hän oli vihainen, ettei hän enää uskalla minua ottaa, ja alkoi kehua teitä; sanoi, että on teidän hyvä ystävänne ja tunsi teidät jo pikku poikana. Silloin aloin minä hänen kanssaan puhella. Hän tarjosi namusia, kehoitti niitä ottamaan; minä en huolinut niitä; silloin alkoi hän uskotella minulle, että hän on hyvä ihminen, osaa laulaa ja tanssia; hyppäsi ylös ja alkoi tanssia. Minua nauratti. Sitten sanoi, että hän istuu vielä vähän aikaa, — odotan Vanjaa, ehkä tulee kohta, — ja yhä pyysi, etten pelkäisi häntä ja istuisin viereensä. Minä istuin, mutta en tahtonut mitään puhua. Silloin hän sanoi minulle, että hän tunsi äitini ja vaarini ja … silloin minä aloin puhella. Hän istui kauan aikaa"…
— Mistä asiasta te puhelitte?
— Puhelimme äidistä … Bubnovasta … vaarista. Hän viipyi kaksi tuntia.
Näytti, ikäänkuin Nelly ei olisi tahtonut sanoa, mistä he olivat puhelleet. Minä en kysellyt, sillä toivoin saavani tietää sen Maslobojeviltä. Minusta vain tuntui, että Maslobojev tahallaan tuli minun poissa ollessani tavatakseen Nellyn yksin. "Miksikä hän niin teki?" ajattelin.
Nelly näytti minulle kolmea konvehtia, jotka Maslobojev oli hänelle antanut. Ne olivat polttosokerisia, viheriän ja punaisen paperin sisässä, mitä huonointa lajia ja varmaankin ostetut joltain pikkukauppiaalta. Nelly nauroi niitä minulle näyttäessään.
— Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.
— En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. — En minä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle…
Tänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.
— Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.
— On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.
Tätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hän katsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niin lempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin, ikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulle harmia, kadottavansa mieltymykseni ja … liiaksi ilmaisevansa tunteensa, ikäänkuin häveten sitä.
— Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla "on ikävä sekä ei ole?" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, — siksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.
— Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotain taas kainosteli.
Puhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmät maahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisella nyppien takkini hihaa.
— Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.
— Ei … ei ollenkaan … minä … minä aloin poissa ollessanne lukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuun hellän, tutkivan katseen punastui kovasti.
— Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?
Tunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään, mutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinut tällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sen sopimattomana. Nelly oli vaiti.
— Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä, hätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.
— Kuka niin?
— Tuo nuori, keuhkotautinen … siinä kirjassa?
— Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.
— Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla, ja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielä tuikeammin katsoi maahan.
Kului siten hetkisen aikaa.
— Mutta hän … no, nuo toisetpa … tyttö ja ukko, kuiskasi Nelly jatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, — tulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?
— Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelään tilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani, todellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakin lohdullista.
— No, niin… Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!… Minä en huoli nyt enää lukeakaan!
Samassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä pois minusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin, katse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengitti säännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.
— Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. — Eihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä; miksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!
— En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan, rakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni, painoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.
Mutta samassa hän jo nauroikin — itki ja nauroi vuoroon. Minuakin sekä nauratti, että myöskin — tuntui suloiselta. Hän ei vain millään kurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoin nostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani ja nauroi yhä kovemmin.
Lopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästit toisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana ja ikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhti jäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemmin kotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle ja mahdollisesti ehkä ennemminkin.
Ensin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. Anna Andrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseen työhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän, tapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseen meille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaa levottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässä muodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkin todellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin, tuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisesta eroamisesta.
— No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. — Kun te silloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulin siihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneet Herralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitä hyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia — ottaa meiltä suotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa, ja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltä myydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Ja tiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään, — miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten. Ajatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin, että hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapa silloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan. No, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?
Tällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan, voihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi, että hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan. Jokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkytti hänen sekä mielensä että terveytensä.
Ukko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valitti vilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaiken aikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika, katsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaan oli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta, tunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.
Viivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssani eteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaa Nelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinka saisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudella kyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uutta saanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneen vaikutuksen.
— Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, — mutta nyt kunnes … no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässä vain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.
Kello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo. Suurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oli ruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojev ahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojev oli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, mutta sittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.
Ruhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.
— Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. — Ajatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sain herra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen, erinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusin nähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille; sallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkää meidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhun eilisestä… Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut koko asian kulkua; te voitte vaikuttaa… Kovin on sääli, etten voi kanssanne nyt jo… On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkin kohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.
Hän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevin kanssa ja läksi.
— Sanoppas sinä minulle Herran nimessä … aloin puhua, astuen kamariin.
— Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev, ottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, — asiat vaativat! Minä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!…
— Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.
— Mitäs siitä, jos kirjoitinkin? Minä kirjoitin eilen sinulle, mutta tänään kirjoitettiin minulle, vieläpä niin, että otsa rutisi, — semmoiset ovat asiat! Minua odotetaan. Suo anteeksi Vanja. Ainoa, mitä voin sinulle tyydytykseksi tarjota, on se, että pieksät minua siitä, kun sinua suotta vaivasin. Jos tahdot saada tyydytystä, niin lyö päälle, mutta tee se Herran tähden pikemmin! Älä pidätä, on asioita, minua odotetaan.
— Mistäpäs syystä minä sinua löisin? Jos on asiaa, niin mene vaan, sattuuhan jokaiselle odottamattomia asioita. Mutta…
— Ei, siitä "muttasta" minä sitten sinulle sanon, keskeytti hän, kiirehtien eteiseen ja pannen päällysnuttua ylleen; hänen muassaan aloin minäkin pukea nuttua ylleni. — On minulla asiaa sinullekin; hyvin tärkeä asia onkin, sen vuoksi minä sinua kutsuinkin; se suorastaan koskee sinua ja sinun etujasi. Mutta kun nyt yhdeksässä minutissa sitä on mahdoton kertoa, niin, Jumalan tähden, sinä lupaa, että tulet luokseni tänään juuri kello seitsemän, ei ennen, eikä myöhempään. Silloin olen kotona.
— Tänään, sanoin epäröiden, — veliseni, minä arvelin tänä iltana pistäytyä…
— Pistäy, veliseni, nyt heti sinne, minne aioit illalla mennä, ja tule illalla minun luokseni. Sillä, Vanja, sinä et osaa aavistaakaan, mimmoisia asioita minä sinulle kerron.
— No, olkoon menneeksi; mitähän tuo olisi? Voinpa sanoa, sinä herätit uteliaisuuteni.
Nyt olimme jo astuneet tulos portista ja seisoimme käytävällä.
— Tuletko siis? kysäsi hän päättävästi.
— Sanoinhan, että tulen.
— Ei, mutta annappas kunniasanasi.
— Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.
— — Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?
— Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.
— No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. —
Hyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!
"Kummallista", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.
Illalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasin Maslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olin vakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin oli siellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.
Hän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, ja oikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koetti näyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänen voimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hän nukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.
Vaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästi tahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa, jotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti vältti hän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinen sovitusyrityksensä onnistunut.
— Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä, mutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha meni jotain Mavralle sanomaan. — Minä pelkään itse hänelle sanoa, että hän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, mutta enin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaan kylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?
— Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Ja mitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikös olisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämä voi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.
— Mitäpäs minun on tehtävä? huudahti Natasha säikähtyneenä.
— Odotahan, minä sovitan teille tämän asian… Minä pistäyn keittiöön, pyytääkseni muka Mavran pyyhkimään lian päällyskengistäni.
— Ole varovampi, Vanja! sanoi Natasha jälkeeni.
Kun vaan ehdin Mavran luo, kiiruhti Alesha heti luokseni, ikäänkuin olisi minua odottanut.
— Ivan Petrovitsh, kyyhkyläiseni, mitä on minun tehtävä? Neuvokaapas minulle: jo eilen lupasin, että tänään, juuri tähän aikaan menen Katjan luo. Enhän minä saata jättää menemättä! Minä rakastan Natashaa äärettömästi, olen valmis vaikka tuleen hänen tähtensä, mutta pitäähän teidän myöntää, että on aivan mahdotonta jättää Katjan luona käynti kokonaan…
— Mitäs, menkää siis sinne…
— Entäs Natasha? Sitenhän pahoitan hänen mielensä. Ivan Petrovitsh, keksikää jokin keino avukseni…
— Minun luullakseni on parasta teidän mennä. Tiedättehän, miten paljon Natasha rakastaa teitä — hänestä alkaa tuntua, että teillä on ikävä hänen seurassaan ja että te pakoitatte itsenne olemaan hänen kanssaan. Paras on olla niin, ettei tunne mitään pakkoa. Muuten, lähtekää kanssani, minä autan teitä.
— Kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh! Kuinka hyvä te olette!
Menimme kamariin; hetkisen kuluttua sanoin Aleshalle:
— Minä juuri kohtasin teidän isänne.
— Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.
— Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan kanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minä tietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavata teitä, jotain sanoakseen teille.
— Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvaten tarkoitukseni.
— Mutta … missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?
— Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.
— No, mitä nyt tekisin … lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoen surullisesti Natashaan.
— Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. — Oikeinko sinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesi minua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, ja toiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehan ystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Ja sitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niin luulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tulee rauhallisemmalle mielelle.
— Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan! huudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. — Sinä olet niin hyvä, mutta minä … minä … no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössä pyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi. Hän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha, enkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinua tuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksi keksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoa hänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illalla tapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestä sydämmestään uskollinen…
— No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen — ja kuules, ystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan. Mitenkä, se kävisi päinsä?
Aleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia, miten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvin helposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä, innostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunnin kuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.
— Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.
— Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani, — ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minä huomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä rakastan teitä — miksi me emme ole keskenämme sinuja? Olkaamme sinuja.
— Olkaamme vaan.
— Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minä en vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin: teille. On, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstoin teoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivat puhutella toisiaan sinuksi, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdä ja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttää asemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan "Lapsuus ja nuoruus" kertomusta; onhan se niin kaunis!
— No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, — iloissaan unohtui tänne puhelemaan.
Alesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.
— Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.
Viivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänet vakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikki pelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelin hänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäs neuvoksi?
Minä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtä paljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteen valtaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusi rakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, — sitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemään Katjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.
Näytti, ikäänkuin Natasha olisi viimein muuttunut iloiseksi: Muun muassa kerroin hänelle kaikki Nellystä, Maslobojevista, Bubnovasta, kuinka tänään Maslobojevin luona kohtasin ruhtinaan, ja määrätystä yhtymisestämme seitsemän aikaan. Tuo kaikki huvitti häntä sanomattomasti. Vanhuksista minä puhuin hänelle vain vähän ja Ichmenev-ukon käynnistä luonani en toistaiseksi virkkanut mitään; Nikolai Sergeitshin aikoma kaksintaistelu ehkä olisi pelästyttänyt Natashaa. Hänestäkin tuntui kummalliselta ruhtinaan suhde Maslobojeviin ja ruhtinaan erinomainen halu tutustua kanssani, vaikka nykyinen asema antoikin kaikkeen tuohon riittävän selityksen…
Kello kolmen aikaan minä palasin kotiin. Nelly otti minut vastaan iloisin kasvoin…