VI.
Lyönnilleen kello seitsemän illalla jouduin Maslobojevin luo. Hän otti minut vastaan äänekkäällä huudolla ja avosylin. Tietysti hän oli puolihumalassa. Mutta eniten minua kummastuttivat ne erinomaiset valmistukset, joita oli tehty minun vastaanottoani varten. Siro tompakkinen teekeittiö kiehua porisi pienellä pyöreällä pöydällä, jolle oli levitetty kaunis ja kallishintainen pöytävaate. Teeastiat olivat kristallia, hopeata ja posliinia. Toisella pöydällä, joka oli peitetty toisenlaisella, yhtä kalliilla liinalla, oli lautasilla oivallisia konvehteja, kijeviläistä hilloa sekä vetelässä että kuivassa muodossa, marmeladia, pastilleja, hyytelöä, ranskalaisia hilloja, apelsiineja, omenia ja useaa eri lajia pähkinöitä, — sanalla sanoen, täydellinen hedelmäkauppa. Kolmannella pöydällä, joka oli katettu lumivalkealla liinalla, oli mitä erilaisimpia ruoka-aineksia: kaviaria, juustoa, pasteijaa, makkaraa, savustettua kinkkua, kalaa ja rivi somia kristallipulloja monenlaisine juomineen, kaikki mitä somimman värisiä — vihertäviä, punertavia, ruskottavia, kullan keltaisia. Kaiken tämän täytteenä syrjempänä eri pöydällä, joka niinikään oli katettu valkoisella liinalla, oli kaksi maljaa täynnä sampanjaa. Sohvan edessä pöydällä seisoi kolme pulloa: soternia, lafiittia ja konjakkia — kaikki oikeata jelisejeviläistä ja hyvin kallista. Teepöydän takana istui Aleksandra Semenovna yksinkertaisessa kylläkin, mutta siltä siistissä ja hyvällä aistilla valitussa puvussa. Hän tiesi, mikä hänelle sopi, ja nähtävästi oli siitä ylpeä; tervehtiessään minua nousi hän joltisen juhlallisesti ylös. Tyytyväisyys ja iloisuus päilyi hänen nuorekkailla kasvoillaan. Maslobojev istui puettuna somiin kiinalaisiin tohveleihin, kalliisen kauhtanaan ja puhtaaseen, komeaan paitaan. Paidassa hänellä oli kaikkialla, mihin vain suinkin sopi, muodinmukaisia nappeja. Tukkansa oli voideltu ja muodin mukaisesti kammattu siloiseksi, sivujakaukselle.
Olin niin hämmästynyt, että seisahduin keskelle lattiaa ja katsoin suu auki vuoroin Maslobojeviin, vuoroin Aleksandra Semenovaan, jonka itsetyytyväisyys nousi korkeimmilleen.
— Mitä, Maslobojev, onko sinulla tänään juhlat? kysäsin minä lopulta levottomasti.
— Eikä, sinä olet ainoa vieraamme, vastasi hän juhlallisesti.
— Entäs nämät (viittasin minä ruokapöytiin), näillähän voi ravita kokonaisen rykmentin!
— Ja juottaakin, — pääseikan unehutit: juottaa! lisäsi Maslobojev.
— Onko tämä kaikki yksin minua varten?
— Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.
— Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti Aleksandra
Semenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. —
Ei saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olen
siihen syypää!
— Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, että sinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa…
— Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilen illasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että he tulevat vieraaksi koko illaksi.
— Senpäs te kuulitte väärin.
— Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaan
valehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?
Elämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.
Nähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.
— Ja mikä on pääasia — tietäkööt, mikä oivallinen emäntä ja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. — Ajatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiin ylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä, tohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani — oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minua valella — krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousin kapinaan, näytin aviovaltaani…
— Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaista hiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehätti Aleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. — Ajatelkaas, Ivan Petrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjottelee vain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun ja kävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimme jo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämään rintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo — yksi toisensa jälkeen, ja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillä vieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloin käskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, on oivallisia kuppeja — kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua. Ruoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejä ostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa — pasteijaa, kinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes joku näkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhan tulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme ja tarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauska olla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitä ansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtana on yllään — sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hän ei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hän teillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.
— Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja, kullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluin käydään käsin muihin juomiin.
— Kas, senhän arvasinkin!
— Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakin kanssa, teidän terveydeksenne.
— Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. — Tee on oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppias lahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelko häntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä … saattepa nähdä, miten mainiota se on!
Hän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiin pidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanut vierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynyt yhteen minun laskujeni kanssa.
— Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, — enhän minä ensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minut kutsuit jotain sanoaksesi…
— No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskin paikallaan.
— Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanon hyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut…
— En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teet Aleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkä vuoksi hän minut rasvasi — olenhan pergamootilla putsattu, ajatteles sitä!
— Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan Aleksandra Semenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulen teille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen, minun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinä aioit minulle ilmoittaa.
— Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti Anna Semenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjoten minulle lasin oivallista teetä.
— Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehätti Maslobojev. — Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja, sanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voiko saada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele…
— Mitä sinä sillä tiedolla teet? Muuten ehkä sanonkin sinulle sittemmin. Mutta selitäppäs sinä, miksi sinä tulit minun luokseni eilen, vaikka minä olin sanonut sinulle, muistathan, etten minä ole silloin kotona?
— Sitten jälkeenpäin muistin, eilen unehutin. Asiasta todella tahdoin kanssasi puhella, mutta ennen kaikkea täytyi saada Aleksandra Semenovna rauhoittumaan. "Näes", sanoo, "on ihminen, löysi ystävän, mikset kutsu meille?" Jopa, veliseni, minua sinun tähtesi on neljä vuorokautta ripitetty. Pergamootin tähden minulle tietysti toisessa maailmassa annetaan neljäkymmentä syntiä anteeksi, niinpä ajattelinkin, miks'ei viettää iltaa ystävyydessä? Tuumasta toimeen: kirjoitin, että, muka on semmoinen asia, että jollet tule, niin kaikki laivamme hukkuvat.
Pyysin, ettei hän vasta niin tekisi, parasta kun edeltäpäin sanoo asian. Eikä tuo hänen selityksensä minua ollenkaan tyydyttänyt.
— No, mutta miksi sinä äsken minua pakenit? kysäsin.
— Taanoin oli minulla todella asiaa, en tuonkaan vertaa valehtele.
— Eikö se ollut ruhtinaan kanssa?
— Miellyttääkö teitä tee? kysäsi sima äänellä Aleksandra Semenovna.
— Erinomaista, Aleksandra Semenovna, mainiota! En ole vielä koskaan juonut tällaista.
Aleksandra Semenovnan kasvot oikein loistivat tyytyväisyydestä ja hän kiiruhti kaatamaan teetä lisään.
— Ruhtinas! huudahti Maslobojev. — Tuo ruhtinaspa on aika kelmi, suuri veijari … no! Kuules, veliseni, mitä minä sanon sinulle: vaikka minä itse olen hyvä veijari, kainostelisin sittenkin olla hänen nahassaan! Se siitä; suu kiinni! Ainoastaan sen verran minä voin hänestä sanoa.
— Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muun muassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minun poissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessään tanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntia puhelit?
— Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha, asuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti Maslobojev Aleksandra Semenovnalle. — Katso, Vanja, katsos tuota, pitkitti Maslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, — kuinka hän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytölle namusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin me olisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet … kas, kas silmäsiään, ne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, Aleksandra Semenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisi selittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukasta kiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!
— Ei se nytkään pelasta!
Tämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasi teepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään, tarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.
— Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minua mustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!
Hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään oli tekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.
— Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisena minulle.
— Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä on välttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellen tukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta Aleksandra Semenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn ja tarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojev ylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisesti joi ryyppynsä.
— Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuen viereeni sohvalle, — Minä ostin ne toissa päivänä hutikassa ollessani vihannespuodista, miksikä — sitä en tiedä. No, ehkäpä vain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voi varmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuin katua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykene mihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuun eiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle. Tanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olin tavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinen kohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielä tuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonut kanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssia ilahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.
— Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja, ja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen, etten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken, jotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänen kanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänen äiti-vainajansa ja jotain kyselit.
Maslobojev siristi silmiänsä ja viekkaasti naurahti.
— Eipäs tuollainen aate olisi ollut hullumpi, sanoi hän. — Ei, Vanja, ei se ollut sitä. Ja, no, miksikäs ei tilaisuuden sattuessa kysyäkin; mutta en minä silloin sitä tarkoittanut. Kuules, vanha ystävä, vaikka minä nyt olenkin hyvässä hutikassa, tapani mukaan, muista kumminkin, että pahassa aikeessa ei Filip sinua koskaan petä, pahassa aikeessa, kuule.
— Entä ilman pahaa aikomusta?
— No … ei ilman pahaakaan aikomusta. Mutta jääköön se hitoille, ryypätään, ja sitte puhumme asiasta! Asiahan on joutavanpäiväinen, pitkitti Maslobojev ryypättyään. — Bubnovalla ei ollut mitään oikeutta pitää tuota tyttöä; olen saanut tietää kaikki. Ei siinä ollut minkäänlaista ottotyttäreksi ottamista, tai muuta semmoista. Tytön äiti oli velkaa Bubnovalle, tämäpä ottikin tytön luokseen. Vaikka Bubnova onkin veijari, julmuri, on hän siltä hupakko naikkonen, kuten naiset yleensä. Vainajalla oli hyvä passi; siis kaikki puhdasta ja selvää. Helena voi elää sinun luonasi, vaikka olisikin hyvin hyvä, jos joku perheellinen ja hyvä ihminen ottaisi hänet kasvattaakseen. Mutta nyt toistaiseksi olkoon tyttö luonasi. Ei se mitään tee. Minä sovittelen kaikki sinulle valmiiksi, niin ettei Bubnova uskalla sormellaankaan liikuttaa. Äiti-vainajasta minä en saanut melkein minkäänlaista varmaa tietoa. Hän on jonkun Salzmanin leski.
— Niin on; niin minulle Nellykin sanoi.
— No, se asia on siis lopussa. Ja nytpä, Vanja, alkoi Maslobojev jonkinlaisella juhlallisella äänellä, — minulla on sinulle eräs pieni pyyntö. Täytäthän sinä sen. Kerro minulle mahdollisimman tarkkaan, mimmoisia asioita sinä toimitat, missä käyt, missä viivyt päiväkausin? Vaikka minä osiksi olen kuullutkin ja tiedän, täytyy minun tietää paljon tarkemmin.
Moinen juhlallisuus minua hämmästytti, saattoipa jonkinlaista rauhattomuuttakin mieleeni.
— Miksikä niin? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Sinä kyselet niin juhlallisesti…
— No niin, Vanja, pitemmittä puheitta: minä tahdon osottaa sinulle palveluksen. Näes, ystäväiseni, jos minä viekastelisin sinulle, osaisin minä urkkia tiedot ilman juhlallisuuttakin. Sinäpä luulet, että minä viekastelen — äsken mainitsit namusista; kyllä minä ymmärrän tarkoituksesi. Mutta kun minä puhun juhlallisesti, en siis etsi omaa etuani, mutta sinun. Sinä älä siis epäile, vaan puhu suoraan, selvä totuus…
— Millaisesta palveluksesta on puhe? Kuules, Maslobojev, miksikä sinä et tahdo kertoa minulle jotain ruhtinaasta? Minä tarvitsen tietoja hänestä. Sillä tapaa sinä tekisit minulle palveluksen.
— Ruhtinaasta? Hm!… No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nyt kuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.
— Mitenkä?
— Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkin sotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta. Mitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se ei kuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaan suhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksi kun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinun tähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkin sinun kertoman, jotta voisin saada selkoa… Ja juuri sen tähden minä tänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeä asia; suoraan sanonkin sinulle.
— No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähden juuri minun tulee varoa ruhtinasta.
— Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävät asioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansa sen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sitten kertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisin piirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen muka heittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.
Ajattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitään Maslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsi sopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietysti muutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta; useissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen, ja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomukseni kesti puolen tuntia.
— Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, — ja vaikkapa hän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakin on se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa oli tekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaasti tehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojev ryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vielä enemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaan vienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsa täytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, — kymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaa ajoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuo kiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään! Ruhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minä olisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, — oh-hoih!
Harmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.
— Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?
— Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpä ole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vain sinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni, varjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuu tekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki; siinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisia pariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että olet romaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus on aina lurjus… Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa, tietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilman kalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensa aikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä, nai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollut kovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niin huomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinotteli moisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille. Siellä…
— Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?
— Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolme kuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältä ja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokin tehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. En osaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen sen omien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinas siis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksi liikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoista tietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspa tahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten me sanomme, — suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin, ja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerin velimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanalla sanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.
— Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?
— No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä se kuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttären suosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneen aivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa: ensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolle antanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimet olivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niin paljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta. Kaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkä voisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukon höperö, englantilainen…
— Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?
— Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi, ja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodan kaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että se oli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeen kirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen? No, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa; mutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakin asiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta! Oh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen, jalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaan ymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesi siihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksen siitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksi tytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan, mutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luo ja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa varoja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni, isä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksi Frauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöön rakastunut.
— Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?
— No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach … ptyh, mokoma: Feferkuchen! No niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatar Hlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siis täytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä liene lyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin, se kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illat pitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli — tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikin asiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävät yhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. No niinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikin ajaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyi hänelle tyttö … no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunen poika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeen läksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja. Matkustivat Sveitsin, Italian … sanalla sanoen, kävivät kaikissa runollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, ja Feferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi. Ruhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha: naimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. "Kunnoton mies sinä olet, sanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, — sinä ryöstit rahani, veit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minä en kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, että tahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäät kirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini". Sanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyi rauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissä niin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja, että heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvät aina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivat käytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuo äitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleen jättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainen ennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistetta asiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainen sylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänen vastuksikseen — entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisi jäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskin rohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivat kumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.
— Tuoko Feferkuchen?
— No, hänpä juuri, hiis hänet! — Nainenpa…
— Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?
— Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpä ei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaan ristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join, viiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku, ja siitä tuli aika sotku … ryypätään, Vanja, veliseni!
— Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaan asioita.
— Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?
— En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!
— Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taas palasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saada tietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, ja kuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, aina loppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyin ihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä: älä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minun luullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin ei hän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista: jos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna, sinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (älä suinkaan unehuta tätä sanaa, viekasteli), — niin tiedä, ettei se ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä. Sen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asian suoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nyt naukata?
— En.
— Entäs haukata?
— En, veli hyvä, suo anteeksi…
— No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vailla yhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.
— Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois! Aina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovna milt'ei kyynelsilmin.
— Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, me jäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä on kenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähän olen — lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olen sinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suo päästää tunteeni…
Hän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.
— Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheli
Aleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?
— Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.
— Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen — humalainen. Älkää katsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitä hän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhä vain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinyt vielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun te tulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meillä on kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhä kuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi se on… Siis hyvästi perjantaihin!