VII.
Kiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herra ties, mitä tuumia, tulikaan päähäni… Aivan kuin kaiken uhalla odotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneesta lähtenyt sähkövirran isku.
Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olin päässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olento niin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento, pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni. Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!
— Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, — rauhoituhan toki!
— Siellä, ylhäällä … hän istuu … meillä.
— Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.
— En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois … odotan porstuassa … en tahdo.
Nousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasin oven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania. Siltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.
— Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. — Kuinka iloinen olenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteä pois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittären suurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltana hänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hän niin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulle luvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuin ehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaas suruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette ole kotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, että tulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen, että odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes — aukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan. Ivan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voi ymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minä en itke usein…
— Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa … vaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta…
— Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähän odotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin, niin kovin paljon teille puhumista, — ymmärrättehän, mistä asiasta? Te tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä… Kenties me voimme jotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herran tähden, älkää kieltäykö.
Ajattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natasha kylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itse pyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaa Aleshakin olla siellä… Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa, ennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Mutta minua epäilytti Nellyn vuoksi.
— Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille.
Nelly seisoi siellä pimeässä loukossa.
— Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki?
Mitä hän sinulle puhui?
— Ei mitään… Minä en tule, en tule … hoki Nelly, — minä pelkään…
Jos miten häntä pyytelinkään — ei mikään auttanut. Sovimme lopulta siten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nelly menisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.
— Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.
— Menettekö te hänen kanssaan?
— Menen.
Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää, etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätin kuulustella häntä huomenna tarkemmin.
Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteli minulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja ja laitoksia.
— Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minua inkvisiittorin katseella ylhäältä alas, — ymmärrättehän, säätymme ei ole kokonaan vapaa tapain orjuudesta … eihän niistä sovi kokonaan olla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kaualla aikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksi mielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.
Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasin huoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänelle hyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsin pahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.
— Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappuja alas mennessämme. — Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?
— Ei … hän … asuu luonani jonkun aikaa.
— Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö. Ajatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näki minut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttui minuun kiinni … jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minun tunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalan kiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tulla toimeen hänen kanssaan?
— Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.
— Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma … jos hän on kaatuvatautinen.
Samassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. Että Maslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minun olevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevin luona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hän jutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsa luokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa olla uskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odotti minua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olen Maslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, — että näillä kaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllin ajatella näitä.
Portin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin ja läksimme ajamaan.