XII.
Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuin myöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomasti toisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vain nyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollut jotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipä toisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana. Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaan jotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisematta rakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmisten aikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielä vähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, mutta silloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitä pitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli Ichmenev Anna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansa hän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämä oli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vain rakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa, avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällä tavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivat he vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensä yksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan oli hyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia olla toisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuin he sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamatta Natashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan. Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkään viittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin. Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut. Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kerta heillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta, unohtumattomasta lapsestansa.
Mummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanut tietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkin yksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella, "huojensi sydäntänsä" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kun kerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairasta katsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa ei hän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, ja melkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikki kysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minun kuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekin tyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt, ettei sitä voi anteeksi antaa. — Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä. Oli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoi minun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerasti valitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hän silloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmalla varovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä, ettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisille anteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöin ukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistynein kulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestä seikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahden ja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisesti kyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hän myöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, ja kun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoa Anna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän teki nytkin.
— Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisään astunut, — lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä. Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa se mummolle. Minä tulen kohta…
Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuin häveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme. Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara, jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvin juonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellut pehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.
— Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jo oli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, — aina hän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvin ymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänen pitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai? Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä, kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee, itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys on hänet piirittänyt… Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missä hän kävi?
— Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.
— Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas, ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankin jollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa, jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä en uskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä. Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremme puolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohan antaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana on Natashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut, mutta mistä hän tiedot saa — sitä en ymmärrä. Kovin oli eilen ikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään! Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuin Herran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. — Mitä, hylkääkö se ilkimys Natashan?
Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin. Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, että näyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisi ja että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensä purkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen, pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minä en nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minut kuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensä on nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoa sitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja on ottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, että Alesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan, jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin, että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanut kovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänä iltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? — sitä ei voi tietää; outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänä iltana, vieläpä määräsi tunninkin — kello yhdeksän. Ja siksipä minun välttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.
— Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, — kun vain tulee ukko juot teetä… Ah, kun eivät tuo teekeittiötä! Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!… No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Mutta huomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jo varhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää, ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitsh tietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpä saan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha on kummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa … no, ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni. Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minulle kiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaa on vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthän sinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoin hänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän ei tiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessä polvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Ei hän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kello kävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään — olisi taas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään, enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noin äkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan. Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, mutta sittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisen tunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. — Missäs on se Natashan kirje, näytäppäs!
Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain, ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloin rosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopulta kuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minulle sanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansa takaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnasta näitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoista hänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain silloin tällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisesti kironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisi saanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.
Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmen halulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, joka olisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se oli anteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon, mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä ja epäämätön.
— Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen, niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. — Ei ole osattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu; jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinka käykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaan löysi, sitä minä ihmettelen!
— Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä — että tuo uusi morsian on lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin…
— Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. — Onpas, muka, lumoava? Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hame liehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vain hyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistä Aleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinka monesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat! Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisen vallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikku kyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisin häntä! Onko hän laihtunut?
— Niin on, Anna Andrejevna.
— Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!
Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin … no niin! kerronpa sitten!
Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme — suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantain puhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa — jos ei suuttuisi enemmän ja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan … siispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isä kiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen. Ja sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahan melkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait, ja nyt — lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Mutta heidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä, kutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meni asioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas, Aleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa. Kreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei ota häntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitär miehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli, matkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisia hänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hän ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta sillä ajalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajan tytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansa loppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin ne kaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänelle pannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolme miljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Ei ole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva, korkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet — hänkin suostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaa siitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa. Tuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan — mokomakin, sanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enää joka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista. Ei, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli ei koskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaan miltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä ja kaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu! Ruhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: "sinä, kreivitär, ole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovat semmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesi tulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösi ja minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinun kanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitä siitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?" Semmoinen viekas mies! Juupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt, kerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoin minä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihan tarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siis näet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä että tyttö olisi lumoava!
Anna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleen yhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshalta kuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nai rahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet. Aleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikka nyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisi kreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä, ihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.
— Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoava neitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulin kehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. — Olisihan Natasha paljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär, mutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti. Ukkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisi oman kirstusensa, sen raudoitetun, — tiedättehän? ja koko illan istui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinä hyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään. Näkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minua sekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpä näkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikana aatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa Aleksei Michailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitä mainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomata voi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuota ukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä. Varmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaan vain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, Pjotr Aleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta — tunteepa hänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hän olisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?
— Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihen kiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.
Tieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hän ei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.
— Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. —
Mitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun on
aika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; Onko
Natashaa solvattu? Puhuhan Vanja.
Mitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin, mikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.
— Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista, näyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty! Muistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinen metaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuva lapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikku enkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet, mutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija oli oivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä oli silloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänet harsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinen on hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysin silloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, mutta taiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohta noiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta ja ripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin, vaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käski silloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa, ettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapa hänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, — olihan siitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitä kiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitä kaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkillä siunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotain ja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh, Vanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani, ettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä ole huomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkia ollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kului poikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea; etsin, etsin, — ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäs olisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin sen ylös alaisin, — ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisi jonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi; mutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena. Matrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulle uskollinen… (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No, ajattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niin itsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää. Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuun katsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksi minä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä hän tietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heitti sen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasi sen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jo minä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, — en vain mitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaa jäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, Ivan Petrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta. Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teille huoleni haastaakseni…
Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.
— Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen, että muisti asian, — kertoiko mieheni teille jotain orvosta?
— Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te olette yhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne. Onko se totta?
— En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketään orpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaa kohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksi olkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytön ottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minun lohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän oman tyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen? Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti — oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotte minulle, sitten!… Muistakin huomenna tulla…