XIII.
Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hän meihin, synkistyi ja meni pöydän luo.
— Missäs teekeittiö, kysäsi hän, — eikö sitä vieläkään voida pöydälle tuoda?
— Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoi hätäisenä Anna Andrejevna.
Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyi teekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa. Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikista mailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaan järkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsi ja hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan otti hän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka joka askeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikka samalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskin Natashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.
— Hm!… ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä ei tahdota antaa minulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.
Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisia salaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihin katsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän, että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.
— Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. — Huono juttu on käsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa. Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole, tiedustukset ovat epäluotettavia… Hm!…
Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oli yhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshille mitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hän katsahti minuun epäilevästi.
— Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidän äänettömyydestämme, — mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minua eivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minulla on puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa. Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulle aineellisen häviön… Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.
— Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna
Andrejevna voinut olla sanomatta.
— Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisi ilostunut vastaansanomisesta.
— No, kumminkin … ihmisiä on lähellä … alkoi Anna Andrejevna ja katsahti minuun surullisena.
— Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisin vaimoonsa. — Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita, pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään, niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani, niin jää tänne, en minä väkisin pakota.
— Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyi Anna Andrejevna parka. — Eihän minulla, paitsi sinua, ole muuta ket…
Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen, ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttui kiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.
— Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, — ei Siperiassa olekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomasti ja teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshin tuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, ja silloin…
— Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olen ajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.
— No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna ja löi käsiään yhteen. — Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta Ivan Petrovitsh, minä en osannut sitä odottaa… Muistaakseni, ette te saaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt…
— Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään, ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa! Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luo pyytämään häneltä armoa?
Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.
Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.
— Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseään vihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, — kuinka sinä luulet, Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani; Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilön luo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat, ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidän ylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, — vaimo, pienet lapset!… Niinhän, Anna Andrejevna? Sitäkö sinä haluat?
— Isäseni … minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitin sinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.
Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerinta tuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän ei voinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, mutta heikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan ja vihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä, toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät siten aivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljon miehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehet ole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista. Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itse enimmin kärsi.
Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkin ole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevna hänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä ja hän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikka ei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensa myttyyn, — niinkuin hyvin sopi odottaakin, — ja nyt hän palasi kotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansa ja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa oman heikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joita enimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpä hän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvitteli vaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä, tietysti, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.
Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikutti ukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisen ajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomatta häneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinka tahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon se hinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoon vaikka kirouksen.
— Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, — minua säälittää, minä en tahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuoda kaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuin rehellisen ihmisen tuleekin tehdä … ymmärrätkö, Vanja? Olen iloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoa kovasti, niin, että toisetkin sen kuulisivat, että koko tämä joutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuuden vaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkä kivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enää koskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoin ja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puoli vuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! — ja minä puhun siitä niin peittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millään tavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luoden minuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsa säikähtynyttä katsetta. — Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!… Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuin hupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jolla välttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet … luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi… Joutavia! Minä heitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei ole muistoja entisyydestä … niin! niin! niin! ja niin!…
Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupit helisivät.
— Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa! Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enää pidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Mutta minä vain kaasin öljyä tuleen.
— En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, — en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissani tehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotonta elämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen ja rangaistuksen!…
— Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!… Tee muuta mitä vain tahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.
— Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, — sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotun luo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minua piinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä, huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minut heltymään… Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevalla kädellään povitaskustansa papereita, — tässä ovat otteet meidän riita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olen valehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!… Minulta on viety kunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!…
Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisia papereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niiden joukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsä paperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi hän taskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä — jokin raskas ja helähtävä putosi pöydälle… Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli se kadonnut metaljonki.
Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasi hänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteen liittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoilla säteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukon neuvottomuus meidän edessämme … niin, hän ei ollut erehtynyt, hän nyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!
Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuosta löydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisena piilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossain yksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katseli lempilapsensa armaita kasvoja, — katseli, eikä kyllästynyt taas uudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashan oletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili ja suuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa ja siunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana oli kiroavinansa.
— Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti Anna Andrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, joka muutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.
Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassa mieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitä jalallansa.
— Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.
— Ikuisesti, ikuisesti!
— Jumalani! huudahti äiti, — hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko! Hänen kasvojansa … polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!
Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyi kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hän lattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsillään edessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.
Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivat hänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä sen kappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi. Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitä kumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidän nähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken oli jaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikki rakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nyt kiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaalla purkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.
— Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. — Palauta hänet vanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellä tuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!…
— Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneella äänellä.
— En koskaan! En koskaan!