XIV.
Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla. Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä, kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessä kerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoin kuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, silti oli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa. Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaa hänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hän suuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihin Natashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä, useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Alesha usein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashalle jotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka piti tämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneesti kertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksi Natashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloin nähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsä soimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljon rahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalle uskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; ja kumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa, ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena ja levottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, että hän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntä eikä ansaitse hänen rakkauttansa.
Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellinen eroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi ja lapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulle tuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minä puhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellen toisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minun kanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hän nyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vain voin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut, arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntä kyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet. Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaa arasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoen hänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, mutta ei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utele mitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä, enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, — eikä se ollut häneltä mitään leikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oli armahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa; niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessa löytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä, että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta. Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hän voinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilman mitään kyselemisiä, — keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensa entisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän, vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli ja syleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoi lapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdat lempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehui Natashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.
Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä. Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankan varrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydä vaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämän kuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä, huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaan koettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkin tulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitä oli mitättömän pieni.
Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsä kanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittären tytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vasta alussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän vei Aleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa, että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudella ja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittären syystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteesta Natashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansa häälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. Että Alesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikana paljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niin lykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isän kanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muuten saattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi. Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsä tuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntä ilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaan Ichmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansa käytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienen rahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipa kokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinas matkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita, ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha oli kylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovin rikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään. Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhuna kuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle. Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannut Pietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämän yhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti. Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hän noiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremman keinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuoli oli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta, hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oli iloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuoden aika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalle uutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaan tulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen. Hän arvasi vain osiksi… Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisään tähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansa kohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Alesha aavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumaton päätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin, kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minä tiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashan luona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin, mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänen ikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus, että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyy välttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltä kulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minä tuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minua odotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useasti asettanut palavan kynttilän ikkunalle…