XV.
Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla; kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunut syviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydällä minua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minulle kätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme. Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset, kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansa ikäänkuin tuuheammaksi, — tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa ja kivulloisuutensa syynä.
— Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaan minulle kättä, — ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta; luulin, etkö liene taas sairastunut?
— En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Mutta kuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?
— Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. —
Kuinka niin?
— Sinähän kirjoitit … eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpä määräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enää tavalliselta.
— Ah, niin! Häntähän minä eilen odotin.
— Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?
— Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinun kanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.
— Odotitkos sinä häntä tänä iltana?
— En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän siellä.
— Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?
— Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.
Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimme taas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.
— Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, — ja tiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runoja ulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Jo teekeittiö pöydällä poristen soi"… kun me yhdessä sinun kanssasi lausuimme:
Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on,
Lukemattomin silmin jo katsovi yö…
— Ja sitten:
Väliin kuuluvi — intoisa laulu jo soi,
Kera kulkusen helkkyelee:
"Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, —
Sua sieluni kaihoelee!
Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi
Sua kaihoan kohta, mun kultaseni;
Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,
Valon hehkua uunista valkea loi
Väriverhoille vuoteheni"…
— Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinen fantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvion kaava sommiteltu — saat ommella siihen minkälaisilla väreillä vain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuo teekeittiö, värillinen vuodeverho — se on niin kotoista… Niin on todellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minä olen näkevinäni sen talonkin, — se on uusi, hirsistä rakennettu, eikä vielä ole laudoilla vuorattu… Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:
Väliin kuuluvi taas — sama laulu jo soi
Kera kulkusen kaihoa vaan:
"Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?
Milloin taaskin sun nähdä mä saan?
Elo lohdutta on! Asunnossani nyt
On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain…
Alla akkunan surkastui ruususeni,
Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli —
Huolen haikean siitäkin sain.
Väri verhojen kaunis on hälventynyt;
Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;
Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy…
Mulle mummo vain kiukuttelee"…
— "Kuljen sairasna nyt" … tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu! "Kenpä lohtua tuo" — kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossa runossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoista kärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkin ihaelee… Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässä usein tapahtuukin.
Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.
— Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiä taas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoi sanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta, jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.
Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksen kuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhä jumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.
— Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. — Sinulla on tuli pyhimyksen kuvan edessä.
— Ei ole … mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotko teetä? Ethän vielä ole juonut?
— Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.
— Mistä sinä läksit tänne?
— Heidän luotaan.
Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.
— Heiltäkö tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vai kutsuttiinko?
Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohu teki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaan kohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekä metaljonki-kohtauksen, — kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. En koskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättä huomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.
— Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, — kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerro oikein tarkkaan!…
Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänen tekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.
— Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?
— En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän suree sinua ja rakastaa sinua — se on selvä; mutta että hän olisi käynyt luonasi, se … se…
— Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. — Mitä hän suudellessaan sanoi?
— Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitä hellimmillä nimillä, kutsui sinua…
— Kutsuiko?
— Niin.
Natasha alkoi hiljaa itkeä
— Vanhusparkani! sanoi hän. — Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoi Natasha taas jonkun ajan kuluttua, — niin eihän se ole kumma. Onhan hänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.
— Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.
— Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?
Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.
— Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni ja suruisesti hymyillen, — ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein, mutta … parempi on, ettet siitä puhu.
— Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita? huudahdin minä suruissani. — Oletko sinä todellakin niin ylpeä, ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinun on se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensa sinulle anteeksi… Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnusta oikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy se tehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisia ehtoja.
— Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan. Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltä läksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä en olisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitä puhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!
— Koetapas!
— Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niin sillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voi palauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin? Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minä heidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niin ei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurta lasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessään minua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minä olin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelin hänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseen iltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vielä kuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat, tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsi kuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sitten suuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla, että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolme päivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassa tuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja — ajatteleppas! — saadakseen minut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti, hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että hän tunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkin joskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullut mieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaan minua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nyt kohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jo paljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä — tulee hän sittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaan ole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessani rakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää! Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys, Vanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäen itsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsä pääsi ilmi.
— Tuo kaikki, — mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.
— Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.
Pääasia on — oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.
Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja
rakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!
— Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussa olisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös, asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntä harmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänen myötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Hän tietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetonta seurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän" salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asian alulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettä aina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minä piilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässä sielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuin rakkauteni seuraukset, — se, että minä läksin heidän luotaan ja antausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hän isän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, mutta vihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, tai ylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset. Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkin sydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntä solvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikka se tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinka kalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olen saanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestän kaiken, — mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativa minulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisin entisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hän vaatii mahdottomia — menneen palauttamista ja elämämme viimeisen puolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään, en voi katua mitään. Sen piti niin olla … niin se tapahtui… Ei, Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.
— Milloinka tulee se aika?
— En tiedä… Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaa se joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken… Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!
Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.
— Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota — Vanja? kysäsi hän hymyillen nimen erehdykselleen.
— Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?
Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.
— Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?
— Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on… Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipu sydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasi näyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen… Mikä puku sinun päälläsi on? Onko se vielä kotona tehtyjä?
— Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi, luoden minuun lempeän katseen. — No, mitenkä sinä, mitä sinä nyt teet? Mitenkä on asiasi?
— Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vain tuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kyllä kirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvää aihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisi saada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaanin kirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoa ja suuremmoista, mutta ei vain synkkää… Semmoista ei suinkaan… Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!
— Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?
— Hänhän kuoli.
— Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethan sairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroit minulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloin huomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?
— Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka… Mutta — kerronpahan siitä sitten.
Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.
— En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois heidän luotaan; olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle en odottanut vastausta.
Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.
— Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, — minä pyysin sinua tänne asiassa.
— Mikä se on?
— Minä eroan hänestä.
— Erositko jo, vai aiotko erota?
— Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut, sanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minä olen sinulta salanut tähän saakka.
Tällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikki salaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudet minä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.
— Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa! Tietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside on jotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta … riittääkö sinulla voimia?
— Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minä lopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta, kuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa; minä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet. Vaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdä isänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Ja sentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen, jota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minun täytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni… Kun minä rakastan häntä, niin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinen hänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eikö niin?
— Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.
— Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kuten tähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Mutta minun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsa siitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Auta minua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?
— Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, — unohtaa hänet kokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethan sinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi. Otaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vain kirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättä luoksesi.
— Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?
— Minäkö?
— Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekä julki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsi haudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työ sinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saada mustata, minä puhun totta!
— Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,
Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.
— Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaa vaitioltuamme. — Älä sinä, Vanja, suutu minulle…
— Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä, jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.
— Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet. Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinka luulet?
— Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattoman omituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinua rakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.
— Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista, tekisin minä päätökseni… Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkö sinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?
Hän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.
— Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitään semmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules, mitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunut kreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoista viehätystä vain…
— Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin sen varmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällä hetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänen kasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!
— Odotatko sinä häntä, Natasha?
— En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetin tiedustamaan häntä.
Voi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minä ehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuota toista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?
Hän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.
— Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.
— Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin. Kuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä, aina yksin, aina yksin, — yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuin vihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisi tutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunut sinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R:n illatsuissa; hän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että siellä sinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät. Sittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.
— Natasha, ystäväni, jääköön se asia tuonnemmaksi. Mutta — oikeinko todella sinä luulet riittävän itselläsi voimia erotaksesi Aleshasta? Tarkastelepas itseäsi, oletko sinä nyt levollisella mielellä?
— Riittää! vastasi hän tuskin kuuluvasti. — Kaikki hänen tähtensä. Koko elämäni olkoon hänelle! Mutta, tiedäs, Vanja, minä en jaksa kestää sitä, että hän nyt on tuon toisen luona, minut unohti, istuu hänen vierellään, juttelee, nauraa, muistathan, niinkuin hän tuonnoin täällä istui… Katsoo suoraan tuon silmiin; aina hän niin katsoo, — eikä mieleensäkään johdu nyt, että minä olen täällä — sinun kanssasi.
Hän ei lopettanut lausettansa, katsahti minuun epätoivoisena.
— Ja sinähän, Natasha, vasta äsken, juuri nyt puhuit…
— Erotkaamme, erotkaamme kaikki samalla! keskeytti hän minut säihkyvin katsein. — Minä annan siihen suostumukseni… Mutta vaikeata on, Vanja, jos hän itse ensiksi hylkää minut! Ah, Vanja, tätä tuskaani! En ymmärrä itseäni: järki sanoo näin, ja itse asiassa käy toisin. Kuinka onkaan kanssani käyvä!
— Rauhoitu, Natasha, rauhoitu!
— Ja näin on ollut jo viisi päivää, lakkaamatta, joka hetki… Unissani, nukkuissani — yhä vain häntä ajattelen! Tiedäs, Vanja, lähdetään sinne, saata minua sinne!
— Älä nyt turhia, Natasha.
— Lähdetään vaan! Sinua minä odotinkin, Vanja! Kolme päivää olen sitä jo ajatellut. Siitä minä sinulle kirjoitinkin… Sinun pitää saattaa minua; sinä et saa sitä minulta kieltää… Minä odotin sinua… kolme päivää… Siellä on tänään illatsu … hän on siellä … lähdetään!
Hän oli kuni kuumeen houreissa. Eteisessä kuului ääniä; kuului, niinkuin Mavra olisi kinastellut jonkun kanssa.
— Maltappas, Natasha, ken siellä on? kysäsin. — Kuunteleppas!
Hän alkoi kuunnella, epäilevästi hymyillen, ja äkkiä vaaleni kovin.
— Jumalani! Ken siellä? lausui hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Hän aikoi pidättää minua, mutta minä menin eteiseen Mavran luo. Aivan oikein! Se olikin Alesha. Hän kyseli jotain Mavralta, tämä taas alussa ei päästänyt häntä.
— Mistä mokoma ilmaantui? sanoi Mavra valtansa tuntevan äänellä. — Mitä? Missä maleksit? No, mene mene! Minua sinä et vain petä! Mene vaan; mitähän vastaat!
— Minä en pelkää ketään! Minä menen sisälle! sanoi Alesha, hiukan hämillään.
— No, mene! Olet liian kerkeä!
— Kyllä menenkin! Kas! Tekin täällä! sanoi hän minut nähtyänsä, — kuinka mainio asia, että tekin olette täällä! Tässäpä minäkin, näettehän, mitenkä minä nyt…
— Astukaa vain sisään, mitä te pelkäätte? vastasin hänelle.
— Minä en pelkää mitään, sen voin vakuuttaa, sillä, jumaliste, se ei ole minun syyni. Te kai luulette, että minä olen syyllinen? Saattepa nähdä, minä kohta todistan syyttömyyteni. Natasha, saako tulla? huudahti hän jonkinlaisella teeskennellyllä urhoudella, pysähtyen suljetun oven taa.
Ei kuulunut vastausta.
— Mitäs tämä? kysäsi hän levottomasti.
— Ei mitään, Natasha oli juuri siellä, vastasin, — ehkäpä jotain?…
Alesha aukaisi varovasti oven ja arkana tarkasteli huonetta. Sisällä ei ollut ketään.
Äkkiä hän huomasi Natashan ikkunan ja kaapin välisessä nurkassa. Hän seisoi siinä, ikäänkuin joltakin piiloutuen, kalman kalpeana. Tuota muistellessani en voi nytkään olla hymyilemättä. Varovasti ja hiljaa lähestyi Alesha häntä.
— Natasha, miksikä piilousit? Terve, Natasha, lausui Alesha arasti, jonkinlaisella pelolla katsellen häntä.
— No, mitäs, no … ei mitään! vastasi Natasha hämillään, niinkuin hän olisikin ollut syyllinen. — Sinä … tahdotko teetä?
— Natasha, kuule … lausui Alesha kokonaan hämillään. — Sinä ehkä pidät minua syyllisenä… Mutta minä en ole syyllinen, en hituistakaan! Kuules, minä heti kerron sinulle.
— Mitäpäs siitä? kuiskasi Natasha. — Ei, ei, ei huoli … anna kätesi ja … siinä kaikki … niinkuin ennenkin… Hän tuli pois piilostaan; puna alkoi palata poskillensa. Hän katsoi maahan, niinkuin ei olisi uskaltanut katsoa Aleshaan.
— Oi, Jumalani! huudahti Alesha riemuissaan, — jos minä olisin syyllinen, en minä, varmaankaan, uskaltaisi nyt enää katsoakaan häneen! Katsokaas, katsokaas! huudahti hän minulle, — nyt näette: hän pitää minua syyllisenä; kaikki ovat minua vastaan, kaikki seikat ovat minua vastaan! Viiteen päivään en käy! Huhu käy, että minä olen uuden morsiamen luona — ja mitä? Hän jo antaa minulle anteeksi! Hän heti sanoo: "anna kätesi ja siihen jääköön kaikki!" Natasha, kyyhkyläiseni, enkelini! Minä en ole syyllinen, tiedä se! Ei ole minussa hituistakaan syytä! Päinvastoin! Päinvastoin!
— Mutta … siellähän sinun nyt piti olla… Sinnehän sinut kutsuttiin… Mitenkäs sinä tänne? Pal… Paljonko kello on?
— Puoli yksitoista! Minä olinkin siellä… Mutta minä tekeysin sairaaksi ja läksin pois ja — tämä on ensimäinen, ihan ensimäinen kerta näinä viitenä päivänä, kun minä olen vapaa, kun sain tilaisuuden irtautua heistä tullakseni sinun luoksesi, Natasha. Se on, minä olisin ennenkin voinut tulla, mutta tahallani jätin tulematta! Miksi? Sinä heti kuulet sen, minä selitän sen; sen vuoksi minä nyt tulinkin, jotta selittäisin; mutta, jumaliste, tällä kerralla minä en ole yhtään syyllinen, en yhtään! En yhtään!
Natasha kohotti päätänsä ja katsahti häneen. Mutta hän katsoi vastaan niin avonaisesti, niin totuuden mukaisesti, kasvonsa olivat niin iloiset, niin rehelliset, niin riemuisat, että oli aivan mahdotonta olla uskomatta sanojansa. Minä luulin, että he huudahtavat ja kiiruhtavat syleilemään toisiansa, kuten usein ennen moisissa sovintotilaisuuksissa. Mutta Natasha, ikäänkuin onnen painostamana, painoi päänsä alas ja äkkiä … alkoi hiljaan itkeä… Nyt ei Alesha voinut pidättää itseänsä. Hän heittäytyi Natashan jalkoihin. Hän suuteli Natashan käsiä, jalkoja; hän oli kuni mielipuoli. Minä tarjosin Natashalle tuolin. Hän istuutui. Jalkansa eivät enää voineet häntä kannattaa.