VIII.
Överstin haava parani pian. Monta sanaa oli kulkenut hänen ja Ruotsin armeijan välillä, joka nyt oli Venäjällä. Mutta jokaisen sieltä tulleen ratsumiehen otti Överstin väki kohta vastaan ja vei päällikön luokse, niin että monta päivää kului, ennenkun vanhan rovastin kiihkeä uteliaisuus saada tietää vieraansa nimen tuli tyydytetyksi. Överstin tätä ennen kalpeat kasvot kävivät sillä välin eloisammiksi ja nuorekkaammiksi. Hän näyttikin nyt menestyvän niin hyvästi, ettei hänen väkensä enään kuullut poislähdöstä mainittavankaan.
Heleena liehueli kun hempeä hengetär hänen ympärillään. Koko hänen olentonsa oli käynyt varmemmaksi, kaino sydämensä ei vavahtanut enään jokaisesta liikutuksesta. Hänen sielunsa, joka sitä ennen oli niinkun joku noita harppuja, joilla tuuli soittelee epämääräisiä, ihmeellisen ihania, katkonaisia, pikaan raukeavia säveliä, oli nyt saanut mielialansa. Viisitoista vuotta oli astunut askeleen lapsuuden ajattelemattomista iloista ja suruista vaurastuneen nuorukaisen ylevämpään tuntoon tarkoituksensa perästä.
Sillä ihmeellisellä ja monesti itsensä kanssa riitaisella voimalla, joka on omituista herkkätuntoisen sydämen intohimoissa, oli Heleenan sydän kiintynyt tähän ylhäiseen, ensiksi kuolon enkelinä hänelle ilmestyneehen vieraasen. Yksin vieraan ensimäinen hirmuinen uhkauskin oli salaisen pelvon eriskummaisella voimalla temmannut hänen sydämensä hänen puoleensa. Se hellyys, se jalo tunne, joka juhlallisilla hetkillä puhkeili Överstin suljetusta rinnasta, ja joka kohteli häntä hehkuvalla lämpöisyydellä, sytytti, syvällä neitosen sydämessä, vastaavan tunteen, jonka mahtava tuli läpivirtaili häntä, niinkun uudella elämällä yläilmoissa.
Oli myrskyinen, pilkkopimeä ilta, kahdeksan päivää Överstin pappilaan tulosta. Vilkas tulehma levitti liekkuvaa valoaan tupaan. Översti istui pää kättä vasten nojattuna ja katseli noita vilkkaita liekkiä, jotka ikäänkun osoittivat olemisensa lyhyestä hetkisestä. Kirkkoherra istui jakkaralla, käyttäen valkean valoa mieluiseen kreikkaisen kirjan lukemiseen. Molemmat naiset olivat huoneessaan.
Äkkiä käännähti Översti vanhuksen puoleen. "Olen jo kauan ajatellut kysyä teiltä, kunnian arvoinen Isä Hattulaneus", sanoi hän, "millaisten suhteiden johdosta tuo nuori aatelisneito on tullut teidän taloonne. Koska nyt olemme yksinämme, niin pyydän teitä käyttämään tilaisuutta, kertoaksenne sitä minulle."
"Ah! ankara herra ja ritari ja Översti tahi kenraali!" alkoi pappi, kiireesti kirjansa sulkien, ja huokauksella keventäen kauan puhepakkoista mieltään. "Suokaa anteeksi, etten tiedä kunnianimitystänne, enkä muutakaan nimeänne…"
"Sanokaa minua vaan Överstiksi!" keskeytti häntä vieras: "nimestä vähän lukua, kun ette kumminkaan ymmärrä sitä, tahi ette osaa sitä ääntää. Mutta asiaan."
"Ankara herra Översti!" jatkoi pappi, taas huoaten, nähtyään toivonsa saada tietää vieraansa nimen menneeksi. "Tapaus on surullinen. Jos Teidän Armollanne on jotakin moitetta Anjalan leskirouva vainajaa vastaan, jota me kohdaltamme rakastimme ja kunnioitimme…"
"Jättäkää pois mitä ette tiedä, Herra Saarnamies!" keskeytti häntä
Översti.
"Ankara armonne antakoon anteeksi palvelijanne tuhmuuden!" rukoili kirkkoherra, kovin säikähtyneenä katsahduksesta, mikä Överstin sysimustista silmistä oli välähtänyt häntä kohti. "Olen, jos Jumala suo, summittaisin selittävä asian, sillä kielen lahjalla, joka minulle annettu on. Jalomielinen leskirouva Kerttu, joka omaa puoltaan lienee ollut ylistettyä Ungern von Sternbergin sukua — Armollinen Herra! Pyydän kaikesta sydämestäni Teidän Armoanne olemaan armollinen. Mutta en voi olla mainitsematta hänen nimeään. Kyllä ymmärrän Teidän Armonne vihjauksen ja olen heti kohta jatkava. Mainittu leskirouva asui Anjalassa, tässä Elimäen pitäjäässä, jossa minä mahdotoin Antti Hattulanius olen pastorina ja kirkkoherran viran toimittajana. Hän, sanon minä, asui täällä, sanon minä, aina siitä ajasta, kun autuain Kaarlo Yhdeksäs lahjoitti hänelle muutamia taloja täällä Elimäessä, hänen miehensä, urhoollisen herra Heikki Wreden, miehekkäästä teosta Kerkholman luona, kun tämä riensi kuninkaalleen apuun, ja auttoi hänen pulasta, antaen hänelle hevosensa, niin että hänen Majesteettinsä sen selässä pelasti itsensä omalla kädellään ja miekallaan, lähinnä Jumalan apua. Mutta urhoollisen Heikki-herran täytyi kumminkin surkeasti heittää henkensä Puolalaisten veristen miekkain alla. — Mutta näenpä Teidän Armonne käyvän malttamattomaksi: tahdon siis vaan lyhykäisesti mainita, että leskirouva Kerttu on kuollut, ja että nuori neiti Heleena asuu minun ja vanhan vaimoni luona."
Översti kavahti kiivaasti tuolilta, mutta myhähtäen poisti malttamattomuutensa ja sanoi varsin lempeästi, ett'ei yhä pahemmin tyrmistyttäisi vapisevaa kertojaa: "Tiesinhän sen jo ennestäänkin, arvokas Antti Isä! Mutta miksi tuli Heleena juuri teidän taloonne, sitä tahdoin tietää."
"Ankara Armonne!" pitkitti kirkkoherra. "Minä olin autuaan leskirouvan rippi-isä, ja kun hän kuoli ja talo poltettiin ja poika kuoli, niin otimme tytön luoksemme, siksi kun ehtisimme saada tietää Kuninkaan armollisen tahdon tässä asiassa. Minä kirjoitin Hänen Majesteetilleen jo viime kevännä, mutta emme ole vähintäkään vastausta saaneet. Kenties on tällä viattomalla suvulla vihollisia…"
Hän kävi äkisti äänettömäksi Överstin silmäyksestä, mutta sai taas rohkeutensa jälleen ja lisäsi omituisella hurskauden innolla. "Mutta olenpa varma, ettei Herra ole orpoa hylkäävä. Kuninkaan sydän on Herran kädessä, niinkun vesiojat, ja hän kääntää sen minne tahtoo. Hän on kääntävä tytön vihollisten hankkeet hyväksi. Hurskas neiti Heleena on rippilapseni ja niin kauan kun minulla on rauha huoneessani, ja muru leipää pöydälläni, olen hänen kanssansa sen jakava. Kaikesta isänsä tavarasta ei hänellä ole muuta jälellä, kun tuo uudinsänky, jossa nukkuu. Mutta Herra antaa ystävilleen heidän nukkuissaankin mitä tarvitsevat: Päivä on tuleva, jolloin hän saa takaisin, mitä häneltä vääryydellä otettu on."
Överstin silmät säihkyivät kummallista tulta, mikä ilmaisi, että hän tarmokkaalla tahdollaan hillitsi rinnassaan kuohuvat mielen liikunnot. "Mitenkä kävi, kun talo poltettiin?" kysyi hän lopuksi.
"Se kävi niin, Armollinen ja Ankara Herra!" vastasi pappi: "että irtonainen Venäläisjoukko Tatareja ja Kasakeita kävi ryöstöretkellä täällä ja poltti sekä Anjalan että muut kylät ja talot joka suunnalla, kunnes kuninkaan urhoolliset sota-päälliköt Brönitzin luona voittivat koko Venäjän armeijan. Jumala varjelkoon kuningasta ja vahvistakoon häntä, että hukuttaisi viholliset mahtavalla urhoollisuudella! Herra Översti! suvaittakoon minun kysyä, onko meillä armeijastamme mitään toivoa ja tohtivatko meidän miehet etsiä vihollista ja mitellä miekkoja hänen kanssansa kentillä?"
"Kerttu rouva oli siis kuollut jo ennen hävitystä?" kysyi taas Översti.
"Niin, hän nukkui kuoleman uneen kuukautta ennen", jatkoi kirkkoherra: "ja nuori neiti Heleena oli jo silloin, sen suuren hädän aikana, luonamme, niinkun rouva vainaja oli määrännyt, siksi kun hänen sukulaisensa ehtisivät tulla Liivinmaalta häntä noutamaan. Rouva ei tahtonut, että näin nuori ja hento neito jäisi kotiin, koska siellä vaan oli kaksikymmenen vuotias isäntä, nuori Fabiani herramme. Oi, sitä hyvää Fabiani herraa! Tosin oli hän huima ja huikentelevainen, mutta kyllä hän aikaa voittain olisi taantunut, jos olisi elää saanut. Mutta hän paloi huoneisin tahi otettiin vangiksi. Siivo neiti Heleena surikin häntä niin katkerasti, mutta kumminkin alkaa nyt, Jumalan kiitos, hänen surunsa lievetä."
Översti palkitsi kertovan vanhuksen hyväksyvällä pään nyökäyksellä.
Tästä ilahtuneen kirkkoherran katsanto kävi nyt tuttavallisemmaksi. Hän jatkoi: Teidän Armonne! Voipa liikuttaa kenenkä sydäntä tahansa, kun niin nuori mies, kun Fabiani herra, noin temmataan pois puolivälissä elämänsä päiviä. Tunnustan rakastaneeni häntä sydämestäni, erittäinkin hänen äitinsä ja sisarensa tähden, vaikka hän teki minulle monta pahaa kepposta. Mutta minun käy sääliksi tätä hurskasta ja viatonta Heleenaa, että hänen täytyy kärsiä sukunsa vihollisten tähden; sillä sanotaanpa suvun vihollisten lähettäneen Venäläiset sinne. Herra tuomitsee. Hän voi kääntää kaikki hyväksi."
"Mitä siis tiedätte suvun vihollisista, Antti Isä?" keskeytti häntä
Översti äkisti.
"Oi, mitäpä minä tiedän, miesparka?" sanoi kirkkoherra. "Mitä vainaja ripissä on minulle ilmoittanut, sitä en saa, enkä taida ilmaista. Mutta tahdon rukoilla Herraa, että vainajan viholliset ja vainoojat saattaisivat yhtä kristillisellä mielellä, yhtä sovinnollisina, ja yhtä viattomina, kun hän, astua Hänen tuomio-istuimensa eteen, joka tutkii sydämet ja munaskuut. Hän antoi kuolinhetkellään kaikille anteeksi, senpä tähden lepääkin hän rauhassa, ja vanhurskasten lapsia on Herra aikanansa muistava ja koroittava. Sillä jota Herra kurittaa ja nöyryyttää, sen hän jälleen koroittaa!"
Kirkas ja tyven katsanto vanhuksen silmistä kävi syvälle sotilaan sydämeen. Oli niinkun joku mahtava henki olis puhellut tästä jumalisesta äijästä.
Översti nojasi, ajatuksiin vaipuneena, päänsä kättä vasten ja viittasi kirkkoherralle, että vaikenisi.
Hattulanius näytti vähän hämmästyvän viittauksesta, mutta totteli. Hän otti uudelleen kirjansa ja alkoi lukea, jonka ohella kuitenkin aina tuontuostakin joku silmäys vilahti kirjan yli miettivän vieraan puoleen.
Lopuksi virkkoi Översti: "Jos teidän tekee mielenne, arvokas Isä, niin menkää naistenne luokse ja kysykää neiti Heleenalta, tekisikö hyvin ja tulisi tänne ilahuttamaan sydäntäni jollakulla laulullaan."