VII.
Aamupäivällä istui outo soturi, sittekun hänen palvelijansa oli hänen vaatettanut, papin nojatuolissa, uudelleen viritetyn valkean äärellä, mietiskellen monenmoista mielessään. Hän voi nyt paremmin. Unensa oli häntä vahvistanut, ja hän tunsi itsensä iloisten toiveiden elähyttämäksi.
Ukko istui ääneti akkunan vieressä, lueskellen kreikkalaista kirjaansa.
Toimekas emäntä toimitteli soveliasta aamiaista haavoitetulle vieraalle.
Heleenaa ei ollut vielä näkynyt.
Palvelija nosti pöydän herransa tuolin luo, ja laski sen päälle sen komeasti raudoitetun laatikon. Herra otti esille avaimen ja aukaisi erään salalaatikon, jossa oli monellaisia papereita. Hän selaili niitä hätimiten ja pani taas laatikon kiinni. Taas alkoi hän miettiä, ja silmänsä levottomasti odotellen, käännettyinä sitä ovea kohti, josta Heleena oli astuva ulos.
Eräs ratsumiehistä astui sisään. Tehtyään tervehdyksen päällikölleen, kertoi tämä Englannin kielellä, että vereksiä jälkiä oli näkynyt metsän ja huonerakennuksen välisellä peltotilkulla.
Ankaran herran kasvot punastuivat yht'äkkiä, josta voi huomata, että hän oli vihastunut. "Missä on Heleena?" virkahti hän kiivaasti.
Tuskin oli hän kuuluvalla äänellä maininnut hänen nimeään, ennenkun se armas olento seisoi ovella ja, kunnioittavasti ja arasti tervehdettyään, ikäänkun tahtoi keksiä kohtaloaan julman muukalaisen muodosta ja katsannosta. Hän kantoi kannelta käsivarrellaan osoittaaksensa, että oli valmis tottelemaan hänen käskyään, jonka hän jo eilen oli kuullut.
Malttaen mieltänsä käski ylhäinen soturi, vieraalla kielellään, asettaa vahdin ulkopuolellekin huoneusta eli kartanoa.
"Pannaan, herra Översti!" vastasi ratsumies, teki sotamiehen-omaisen kunnian osoituksen ja astui ulos.
Överstin silmät kääntyivät taas nuoren tytön puoleen, joka vapisten seisoi siellä, viattomuudessaan. Hän katseli kauan tyttöä ja katsantonsa lauhkeni vähitellen. Sodallinen kovuus suli pois hänen mustilta kulmiltaan, ja leppeä hymy heloitti hänen oivallisten viiksiensä välitse.
"Tule lapseni!" sanoi hän: "tule likemmä, Heleena!" Nuori tyttö leijahti vapisevin jaloin hänen luoksensa. Nöyrästi liikahtaen kävi soturi häntä käteen, tahtoen sitä huulilleen likistää. Kummallinen tunne lennähti nuoren neidin rinnassa, hänen ajatellessaan, että hänen elämänsä ja kuolemansa oli tuon ylpeän soturin rinnassa syvällä kätkettynä.
Mutta vieras veti häntä likemmä luokseen, nostatti hänen alas laskettua päätänsä, katsoi häntä kauan kirkkaisin silmiin ja suuteli häntä otsalle.
Kiinteä odotus ja sikeä äänettömyys vallitsi huoneessa. Vanha kirkkoherra ja hänen vaimonsa tuskin tohtivat hengittää. Mutta kun Översti suuteli nuorta tyttöä, silloin putosi ikäänkun raskas kuorma vanhusten sydämiltä. Molemmat huomasivat nyt, ettei tämä salatemppuinen vieras ollutkaan mikään kuolon sanansaattaja tälle nuorelle, heidän haltuunsa uskotulle tytölle, ja iloinen aavistus jostakin tulevaisesta onnesta lennähti heidän mieleensä.
"Helkytä kantelettasi, lapseni!" sanoi Översti. "Sydämeni tarvitsee toisia säveliä, kun sotamiesten kamaloita torvia ja luikureita. Kauan on jo siitä, kun kuulin viattoman äänen."
Tyttö istui jakkaralle, jonka eukko työnsi hänen jalkainsa viereen. Hän otteli muutamia hiljaisia sointuja kantelen raikkailta kieliltä, ja säveliä laukuili hänen purpurahuuliltaan, taivaallisen heleitä ja puhtaita, ja kumminkin niin surullisesti hellyttäviä, kun miltä enkelin valitus kuuluisi, jos taivahan autuaat taitaisivat surra.
Hän lauloi:
Sinervän järven rannalla,
Metsikkö humisee;
Rukoillen neiti ihana
Suruissaan astuilee.
Mi rukouksensa lienevi
Vihannassa metsässä?
Taivas sen kyllä kuulevi
Yksinäisyydessä.
Rannalla järven sinisen
Hän nyt jo levähtää;
Ei haudast' ääntä rukouksen
Nyt kuulukaan enää.
Tytön mutkattoman, syvälle pystyvän laulun ohella oli omituinen, ikäänkun salaista kipua osoittava ilmaus noussut rajun soturin kasvoihin. Syvän kaipauksen osoite väikkyi hänen kulmissaan, ja pari utuista kyyneltä näkyi herahtavan hänen silmäripsilleen.
"Heleena!" sanoi hän, ja hänen sitä ennen jyrkästi jyrisevässä, raikkaassa äänessään tuntui nyt syvältä lähtevä vapistus; sen komentava laatu oli kun ihmeen kautta muuttunut rukoilevaiseksi; oli kuin tuo kivikova rinta olis ollut täytetty jollakin mahtavasti sulaavalla tunteella. "Heleena, jos olet maillani, kun kuolen, niin laula tuo laulu kuolinvuoteeni luona."
Salainen liikutus kohotti laulun ajalla nuoren neidon rintaa. Hän nosti silmänsä ylhäisen valtijan puoleen, jonka sydäntä hän tahtoi hellyttää, ja nähtyään jalompia ja hellempiä tunteita kuvastavan hänen jaloisiin kasvon juonteisiinsa, hänen sielussaan heräsi ihmeellinen, vapiseva ilo. Ei se ollut ilo siitä, että hän oli pelastunut kuoleman pelvosta; ei ilo siitä, että hän oli onnistunut ylevässä sävelten taidossa. Se oli jonkun salaisen aavistuksen kummallinen viehätys, jota aavistusta hänen sielunsa ei selvään käsittänyt, mutta joka teki senkin hetken, jolloin uhkaavan miehen miekka välkkyi hänen päänsä päällä, hänelle pyhäksi, mieluiseksi muistoksi.
Laulettuaan Heleena nousi ylös, ja kun Översti rukoilevilla sanoilla puhutteli häntä, hyrähti hän ankarasti itkemään. Ajatus, että kuolema voi uhata Överstiäkin, vihlasi kun kimakka kellon ääni hänen lempeimpiin tunteisin heltynyttä sydäntään. Hän voi ainoastaan ojentaa kätensä Överstille mielen liikutuksella, joka osoitti, että aikoi totella häntä, mutta karvaalla mielellä.
Taas otti Översti tämän hentoisen olennon ja laski hänen polvelleen. Hän avasi sen kallisarvoisen laatikon, ja vapiseva kätensä tapasi paperit, joita hän sitä ennen oli selaillut. Vielä kerran silmäili hän niitä arvelevasti, jonka tehtyä ne viskasi roihuavaan takkavalkeaan. Sitte otti hän esille erään kalliin koristuksen ja ripusti sen kimeltävät hohtokivet herttaisen laulajattaren kaulaan.
Silmänsä viipyivät mitä hellimmällä mielihyvällä neidin silmissä, ja koristettuaan hänet kallisarvoisella lahjallaan, likisti hän häntä sydäntänsä vasten.
Silloin kohahti neitosen rinta, hänen pehmoinen käsivartensa solahti hiljaa Överstin olalle, ja tummanpurppuraisina hohtavat huulensa lähenivät hänen huuliaan. Översti vastasi hänen suukkoseensa, ja siihen sulahti nyt perin hänen sotaisa sydämensä.