VI.
Koittavan aamuruskon ensimäinen himeä kimellus valaisi suurta huonetta, jossa ankara vieras sotasänkyyn levitetyllä karhuntaljalla oli nauttinut levotonta unta, palvelijansa hoitamana.
Eräs vahdista avasi hiljaa oven ja odotti käskyjä.
"Me jäämme tänne!" sanoi haavoitettu, ylöskatsahtava päällikkö.
"Mene levolle, Ruupertti! Käske luokseni joku toinen vahti. Katso, Ruupertti, ettei mitään väkivaltaa tehdä. Maksa kaikki mitä miehet tarvitsevat! Olen lähettävä sinua käskemään, sitte kun tahdon pukeutua."
Ratsumies palasi oven luota ja sulki sen hiljaa mennessään. Palvelija huolitteli vähän aikaa herraansa, lykkäsi kallisarvoisen, hyvin raudoitetun laatikon niin lähelle sänkyä, että makaava helposti ylettyi siihen, ja meni ulos.
Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle eräs sotilas, joka jäi oven viereen seisomaan, äänettömänä ja liikkumattomana, kun kuvapatsas.
Päällikkö katseli häntä tuikasti tutkituin silmin ja loi ne sitte akkunaan, jääden mietintöihinsä, jolla aikaa yhä heleämpi purppuravalo levisi ruuduille. Rajun soturin sielu antautui muiston unelmien valtaan. Niinkun siipirikkoinen kotka, äkkijyrkästi laukuillen ja uloslennoissaan keskeytyen myrskyssä liitelee kohisevain aaltojen päällä, niin hänenkin ajatuksensa mittailivat hänen myrskyisen elämänsä kirjavia näköaloja, elämän, joka oli täynnä verisiä taisteluja ja kummallisia seikkailuksia, mutta tahraamattoman sotilasmaineen jalostuttama ja kaunistama. Mitä ihanimpia kuvia, hänen sydämelleen pyhiä ja kalliita, muistui hänelle toisinaan mieleen, ja silloin tällöin livahti äkisti joku sana hänen parran kaunistamilta huuliltaan.
"Hän on kuollut! sanoi hän itsekseen, ja hirmuisiin kuoleman kamppauksiin tottunut soturi tunsi kamalan väristyksen tunkevan sydämensä läpitse.
"Kamala!" lisäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan. "Ja kuitenkin — rakastan häntä vieläkin! — Rakastan häntä tyttäressään!"
Nousevan auringon ensimäinen säde kohtasi akkunaa, niinkun salaman vikevästi lennähtävä valo. Hän liikahutti äkisti päätään ja käänsi pois kasvonsa. Mutta pian katseli hän taas aina kirkkaammin valaistua akkunaa.
"Niin, minä tunnen että rakastan tuota herttaista olentoa! Hän on yhtä kaunis, kuin äitinsäkin, mutta puhtaampi. Hän on viaton!"
Hiljaisen mielihyvän ilmaus levisi hänen kasvoihinsa, kun ihanan neidin hahmu liehahti hänen muistossaan. Ja pian ilmausi ikäänkun häpeänkin tunne hänen miehuullisiin kasvoihinsa.
"Mutta minä olen uhannut häntä! Miekkani on ollut paljastettuna hänen päänsä päälle!"
Hän rypisti suutuksissa mustia kulmiaan. Kuitenkin saivat hänen kasvonsa pian tyynen näkönsä jälleen. "Hänen pitää tulla minua tuntemaan! Meidän pitää sopia keskenämme."
Kirkas auringon säde valaisi hänen jaloa varttansa, ja selvä tunne
säteili hänen heltyneen sielunsa läpi. "Sopimus on kostoa jalompi!
Hänestä on tuleva elämäni rauhan enkeli. Hyvää tahdon tehdä hänelle.
Kirous on siunaukseksi kääntyvä!"
Taivaallisen tyytyväisyyden tunne lennähti sotilaan rinnan läpi. Hän tunsi kummasti herttaisen mielialan sydämessään; oli kun joku jalompi olento, heräävän hartauden tunteen kanssa, olisi hänessä syntynyt ja levittänyt rauhaa hänen tuntoonsa.
Hän lähensi huomaamattaan kätensä toisiinsa, kumminkaan niitä ristiin laskematta, ja hänen harjaumattomilta huuliltaan lähti, juurikun epäröivänä ja vapisevana, puolinainen rukous, lapsuuden muistojen jäännös.
Nyt paistoi aamuaurinko täydessä kirkkaudessaan huoneesen. Keveä uni laskeutui haavoitetun uupuneille silmäripsille, jolla aikaa liikahtamaton sotilas, joka seisoi ovella vahtijana, ponnistetuilla silmillä katseli päällikkönsä levotonta uinailemista.