XIX.
Joulu lähestyi lähestymistään. Leskikuningattaren vieras-salissa neuloivat hänen hovineitinsä joululahjoja, jotka enimmästi olivat liinavaatteita hänen Majesteettinsä lapsille. Säästeliäs Kristiina oli itse mitannut palttinan ja piti tyttöjä tarkalla silmällä, estääkseen heitä haaskaamasta langanpäitä, jotka sen tähden kaunokaiset tavallisesti — söivät suuhunsa.
Nuoret olivat enemmiten iloisia ja huimia, niin pian kun ankara kuningatar kääntyi heihin selin, ja heidän huimuutensa puhkeili pilallisiksi kepposiksi, kun vaan tilaisuutta siihen oli. Ainoastaan kaksi heistä pysyivät hiljaisena ja aateksivaisena: rouva Heleena De la Chapelle ja neiti Ebba Brahe. Molemmilla olikin paljon ajattelemista, sillä ei ainoastaan ranskalainen Översti, vaan kuningaskin oli viettävä joulua Nyköpingissä.
Kuningatar lähti huonesta muutamaksi silmänräpäykseksi. Silloin astui sisälle eräs neiti, joka jätti Heleenalle paperin. Tämä luki sen hämmästyksekseen, jota turhaan koki salata. Kun nyt kaikki hovineidit loivat häneen silmänsä, nousi hän ylös, käski kuiskaisten Ebbaa kokemaan kuningattarelta salata hänen poissa oloaan, tahi ainakin sanomaan jotain siihen syyksi, sekä meni ulos.
Huolestunut Heleena astui ylös kamariinsa, sittekun oli lähettänyt piikatyttönsä sanomaan yhdelle niistä uskollisista ratsumiehistä, jotka hänen miehensä oli hänelle palvelijoiksi antanut, että olisivat valmiita seuraamaan häntä kaupungille.
Yksinään kamariin jäätyään laski Heleena tuskallisesti kätensä yhteen, ja käveli muutamia kertoja edestakaisin lattialla, ikäänkun kahden vaiheilla erään päätöksen suhteen, jota hän kumminkaan ei voinut välttää eikä toistaiseksi jättää. Viimein astui hän pöydän vierelle, nojasi kyynärpäänsä sen lautaan ja kallisti kasvonsa käsiään vasten.
Hänen näin seisoessaan, äänettömään mielihaikeuteen vaipuneena, astui yht'äkkiä Ebba Brahe sisään ja syleili häntä ystävällisellä osanottavaisuudella. "Etkö tahdokaan luottaa minuun?" kysyi hän hellästi: "Sano minulle, Heleena, mikä sydäntäsi vaivaa! Vai enkö olekaan sitä ansainnut?"
Heleena nousi jalolla voimalla seisomaan. Hän katseli ystäväänsä kyynelsilmin ja puhkesi sanomaan: "Kyllä saat sen tietää, Ebba! Sano minulle, sinä — kenties en ole vielä hukassa? Ah! Mutta mahdotonta on että se muuta olisi. Kuitenkin minun täytyy mennä, minun täytyy kiirehtiä! Tänä iltana olen avaava sinulle sydämeni. Hyvästi siksi! Työläs vaellus on edessäni; on kun olisin kuolemaan menossa."
Hän lykkäsi Ebban sylistään, avasi lippaansa, jossa kalliita kiviä oli, ja otti sieltä kalliimman koristuksensa. Hän punnitsi oivallisia kaulaketjujaan käsissään, suuteli kiiluvia kalliita kiviä ja pani ne sitte yhdessä muiden koristustensa kanssa kukkaroon.
Kiireesti lähti hän huoneestaan ja ratsumies seurasi häntä eräälle etäiselle rantakadulle, missä Heleena meni erääsen pieneen, komean näköiseen huoneesen.
Heleena astui matalan etehisen kautta, jonne jätti navakan seuraajansa, erääsen huoneesen, mistä eriskummainen sinertävä savu häntä kohtasi. Kamala tunne, ikäänkun noituuden pelko, valtasi hänen. Vapisten astahti hän askelen takaperin, mutta pian rohkaisi hän jälleen mielensä ja astui erään elähtäneen hahmon luokse, joka ollen Hollantilaiseen pukuun puettu, poltti tupakkaa. Heleena ei ollut vielä koskaan nähnyt tuota eriskummaista nautintoa, ja ihmetteli nähdessään miehen syövän tulta ja savua, ja hänen kamala tunteensa ikäänkun pimeyden henkien olosta siitä yhä kiihtyi.
Hollantilainen kauppias otti piipun suustaan, katseli hetkisen aikaa tätä kaunista naista ja sanoi: "Jos oikein näen, niin olette kaunis matkakumppanimme Anjalasta, jonka näin odottamatta saan nähdä luonani. Mikä teidät on tänne saattanut, rouva De la Chapelle?"
Heleena veti pitkään henkeään. Sitte alkoi hän vaistomaisella kohteliaisuudella: "Juuri muisto hyvyydestänne matkallamme, herra, ja herttaisen tyttärenne kohteliaisuus antavat minulle rohkeutta puoleenne kääntymään. Luulin saavuttaneeni Markareetan ystävyyden ja rohkenen siis kääntyä hänen isänsä puoleen."
"Terve tultuanne!" sanoi kauppias; "Mutta millä voin auttaa teitä?"
"Missä Markareeta tätä nykyä on, ja kuinka hän voi?" keskeytti Heleena.
"Ah, Markareetani on Liivinmaalla," vastasi kauppias, katsellen
Heleenaa salamielisillä, utelevilla silmäyksillä. "Tottapa hän
kumminkin saapunee tänne jouluksi. Joo, joo! Hän lienee jo matkalla.
Voisiko hän mitenkään olla avuksenne, rouvaseni?"
"Ah!" sanoi Heleena huo'aten: "Tulen luoksenne, herra Aprami Cabeleau, erään tärkeän asian vuoksi, jota en ymmärrä, mutta joka kuitenkin on minun toimitettava. Tarvitsen rahaa."
"Oi, oi, nuori rouva!" keskeytti Hollantilainen, vedellen oivia savuja piipustaan, hyvin arvelevan näköisenä: "Sepä on vaikea ja tukala asia. Eikö miehenne, Översti, ole lähettänyt teille tarpeeksi neularahaa? Se on kyllä ikävää. Pantitta ei uskalla milloinkaan lainata tässä maassa, sillä muutoin ei saa koskaan rahojaan takaisin."
"Minulle on sanottu, että teillä, herra Aprami, on paljon rahaa," sanoi Heleena: "ja varmaan olette myös kunniallinen mies. Ette suinkaan tahtone käyttää tietämättömyyttäni hyväksenne, vaan auttaa minua pulasta, kun niin hartaasti rukoilen sitä. Minä tarvitsen paljon rahaa, enemmän kun ymmärrän, osaan sanoakaan. Tahdotteko auttaa minua?"
Hollantilainen kohoutti olkapäitään. "Se on minulle mahdotonta", sanoi hän. "Kuningas on lainannut kaikki rahani, ja minä olen pahemmassa kuin pulassa. Tuskin itse leskikuningatarkaan saisi minulta pantitta rahaa lainaksi."
"Annanhan minä mielelläni teille pantin", huudahti Heleena hätäisesti, "jos vaan tahdotte auttaa minua. Mutta kaiken mokomin: tehkää mitä taidatte. Mieheni on varmaankin palkitseva toimeliaisuutenne."
"Siinäpä temppu onkin", sanoi Hollantilainen. "Miesten on hyvin harvoin tapa palkita sitä, joka auttaa heidän vaimojaan. Kuitenkin, nuori, kaunis rouvaseni; kuka ei mielellään tekisi jotakin teidän vuoksenne. Annas kuulla ehdotuksenne."
"Ehdotukseniko?" keskeytti Heleena. "Teidän, herra Aprami, on asia tehdä ehdotukset. Ajatelkaa, että tyttärenne olisi jossakussa maassa, missä ei hänellä olisi yhtään ystävää ja auttajaa. Ajatelkaa häntä sijassani, ja auttakaa minua, niinkun tahtoisitte häntäkin autettavan."
"Hm!" sanoi Hollantilainen. "Markareetani ei joudukaan semmoiseen tilaan, mistä ei hän ymmärtäisi suoriutua ja auttaa itseään. Hän on neuvokas ja viisas tyttö, sen voin sanoa hänen kiitoksekseen."
"Hän on onnellinen, kun niin on isänsä opetusten ja kasvatuksen johdosta", sanoi Heleena innokkaasti. "Mutta katsokaapa, herra Aprami, eivätkö nämä maksa suuria summia?"
Heleena ojensi kukkaron, jonka kauppias tarkoin tutki, katsellen jok'ainoaa koristusta erikseen ja punniten kaikkia kädellään, ei huomaavinaan Heleenan malttamattomuutta odottamaan, että hän lopettaisi tutkimisensa.
Jo viimein puhkesi Heleena sanomaan: "Sanokaa minulle, herra Aprami kulta, kuinka paljon rahaa voitte antaa minulle, jos annan teille kaikki nämä koristukset, siihen asti että saatte rahanne takaisin?"
"Vai niin, vai niin!" sanoi Hollantilainen lukiessaan: "kolme — neljä — kas niin — viisi, annas olla — neljä siihen — tekee yhdeksän. — Se olisi ylen paljon — kasvu siihen vielä. — Tuleepa siihenkin kuinka pitkäksi ajaksi. Kuinka pian voitte maksaa rahat jälleen, rouva De la Chapelle?"
"Sitä en nyt tiedä", vastasi Heleena: "Mieheni saa pitää siitä huolen, kun tulee."
"Vai niin?" sanoi Hollantilainen myhäillen: "Hänkin saa tietää tämän asian? Saapa olla yksissä tuuminkin? Asia käy sitte vaikeammaksi. Mutta yhtäkaikki. Kylläpä voisin antaa parisataa tukaattia noista kalliista kivistä."
"Enemmän, enemmän, herra Aprami!" huudahti Heleena innostuneena.
"Kenties kolme sataa!" sanoi kauppias. "Mutta enempää ei minulla ole."
"Ei se riitä!" vastasi Heleena. "Enemmän minun täytyy saada. Eikö nämä kivet olekaan suurempi arvoiset. Minulle on sanottu, niiden olevan verrattoman kalliita."
"Verrattoman kalliit", keskeytti Hollantilainen närkästyneenä; "ei mitään maailmassa ole verrattoman kallista, rouvaseni! Ei mitään ole maailmassa, jota ei kävisi punnitseminen ja rahalla maksaminen."
"Enemmän tarvitsen minä, herra Aprami!" sanoi taas Heleena.
"Katsokaapa, onko teillä enempää. Totta kai teillä on!"
"Enempääkö?" sanoi kauppias: "No, kuinka paljon enemmän siis?"
"Tuhat ja vielä enemmän!" huudahti Heleena.
"Tuhat! se on kovin, kovin paljon!" sanoi Hollantilainen arvelevaisesti.
"Ei ei! Enemmän kun tuhat täytyy minun saada!"
"No, no! saatte kaksitoista sataa, mutta ei äyriäkään enempää!"
"Tuhat viisisataa täytyy teidän antaa, herra Aprami kulta!" sanoi
Heleena, vaistomaisesti epäillen hänen tarjouksensa vilpittömyyttä.
"No jospa senkin antaisin, teidän tähtenne!" sanoi kauppias vihdoin viimein. "Annan teille tuhat viisisataa puhdasta ja täysi painoista kultarahaa! — niin, mitäpä ei tehdä ystävää auttaessa?"
Hän alkoi laskea hätäisesti, — olisipa luullut Heleenaa ahnaimmaksi olennoksi maan päällä — seurasivat hänen silmänsä kauppiaan laskettelevia sormia ja tuskin voi hän hengittää levottomuuden tähden, ennenkun hän, kultarahatakkansa kanssa, pääsi ulos hänen luotaan.