XVIII.
Illalla oli koko hoviväki kokounut leskikuningattaren suureen tanssisaliin. Ankara Kristiina oli varsin tyytyväinen ja hyvillä mielin, siltä ainakin näytti. Hän oli leppeä ja iloisa aina siitä asti kun oli tullut kirkosta. Niin kummalta kun näyttikin, oli hän käskenyt muutamia soittoniekkoja linnaan kutsuttaviksi ja tanssit pidettäviksi. Vilkkaasti kun västäräkit olivat neidit kiirehtineet pukeutumaan mitä koreimmasti, eikä herratkaan, hienoissa hansikoissaan ja uusimmissa puvuissaan, antaneet naisille myöten sievyyden tunnossa ja loistossa.
Raskaista messinkikruunuista ja vahvoista kannattimista kohosi lukuisia vaksisoitsuja, virittäen hurmaavaista valoa tanssihimoisten nuorten päälle, isoruusuisille tapeteille ja ruutuiseen kattoon. Mutta ulkona oli tyyni talvi-ilta. Heikko kuutamo koetti tunkea hiljaisen mutta sakean lumirännän läpi. Linnan ulkopuolella seisovilla oli eriskummainen näytelmä katseltavana, kun soitsuvalo salin akkunoista pitkinä sädeviivoina kimelti sivu kiitävissä lumi hiuteissa, ja ikäänkun haihtuvalla punalla pirskoitteli niitä. Maa kävi yhä valkoisemmaksi.
Soittomiehet virittivät noita sulotunteisia, nopeasti viereviä, sekä reimuilevia että vaikeroivia säveliä, jotka ovat ominaisia pohjoismaiden kansallistansseissa. Soitossa oli omituinen sointu, syvälle tuntuva, kaamea ja kuitenkin naurava, huima ja kuitenkin suloinen. Muutamia tanssivia paria astui esille ja pyörähteli ensiksi juhlallisella arvollisuudella, sitte yhä nopeammin ja sukkelammin toistensa ympäri, milloin käyden toisiaan käsiin, milloin leijahtaen toistensa ohitse, niin että vaan silmäyksellä kohtasivat toisiaan, milloin tarttuen toisiaan vyötäisiin ja kepeästi tiehensä leijaillen niinkun onnellisen lemmen hupaisella radalla.
Eräs kuningattaren kamariherra oli pyytänyt Heleenaa tanssimaan. Heleena ei uskaltanut kieltäytä, vaan leijaili vaatimattomalla arvoisuudella edestakaisin hänen kädessään. Kuninkaan kamari palvelijakin herra Heikki, sekä nuori De la Chapelle, joilla ei ollut mitään aavistusta kuningattaren närkästyksestä, kävivät tanssimaan hekin. Molempain sukkeluutta ja aistia tässä taidossa ihmeteltiin suuresti.
Heleena pyysi kohta kumppaliaan lopettamaan, ja siirtyi hiljaisuudessa pois erään akkunan luokse. Ensin katseli hän talvisia, lenteleviä lumihiuteita, jotka vilisivät ruutujen ohitse, kylminä ja sydämettöminä, mutta iloisina ja keveinä, ajellen toisiaan aina alemmaksi taivaan avaruuksista, ja lopuksi yhteen sulautuen kolkoksi käärinliinaksi maan polulle, mutta puhtaina ja tahruumattomina.
Sitte katseli hän vilisevää liikettä salissa, missä nuorukaiset kävivät poskiltaan yhä punaisemmiksi, silmiltään yhä kirkkaammiksi; missä sydän, tanssin ajalla, uskalsi yhä lähemmä puhuvaista silmää; missä kainous verhosi näkönsä eriskummaisella hunnulla, kudottu lempeän, puolisyntyneen, salaisen kyynelen pian katoavasta huurusta; missä liehuva huvitus houkutteli niin useita uinailevia tunteita hereille, että kipu ja ilo häiriöissään suutelivat toisiaan; missä nuoriso ilveillen osoitti kaiken nopeasti haihtuvan elämänsä kulun, ja vietti sen kukoistusjuhlaa.
Surullinen tunne täytti Heleenan sydämen. Hän tunsi kohtalonsa temmanneen hänen pois nuoruuden seuroista, ennenkun vielä sen huvitusten pikari oli kerennyt hänen huulilleen. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan, nuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka siemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä, onnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen aavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla, lyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.
Tämän surullisen tunteen ohessa näki hän niiden molempain nuorukaisten, jotka olivat hänen sydämelleen iäisten arvoa, rientelevän tässä kirjavassa, iloisessa seurassa. Haikea halu saada uskoa sydämensä jollekin samantunteiselle sielulle, valtasi hänen; mutta kaikki kasvot, jotka häntä kohtasivat, näyttivät hymyileviltä ja onnellisilta. Nuoren De la Chapellen kalpeat kasvot olivat tanssiessa saaneet punan, joka teki ne ihastuttavan kauniiksi. Hurja hurmaus näytti häntä elähyttävän ja Heleena luki hänen silmistään ilon, josta hän ei tiennyt, oliko se haikean epätoivon ponnistus, saada valheellisesti pukea kuolemanvaaransa elämän ulkonäköön.
Kalvakasta Heleenasta tuntui, niinkuin hänen sydämensä kohtalo ilvehti hänen tuskalleen, niinkun hänen onnettomuutensa nauraisi hänen sielunsa sapattihetkellä. Hän kääntyi ulospäin syvän lumiavaruuden puoleen, joka hämärästi kimelteli akkunan kautta. Aateksivaisena nojasi hän hetkisen ajaksi polttavan otsansa kylmää ruutua vasten.
Silloin kuiskaisi ääni, niin sydämellisesti liikuttavainen, niin säälivän lempeä, niin armaan suloinen, ja kuitenkin olivat sen sanat niin musertavan karvaat: "Teillä on kipua, — äitini!"
Heleena olisi toivonut — oi kuinka kernaasti — että hänen kuolon enkelinsä olisi kutsunut häntä semmoisella äänellä.
Koko sielunsa ponnistuksella kiskoutui hän kumminkin erilleen surullisista unelmistaan, loi silmänsä nuorukaiseen, ja häntä kauhistutti. Hän värisi, ikäänkun jääkylmä kuun säde olis lävistänyt hänen rintansa ja muuttanut hänen sydämensä lumeksi.
Nuorukaisen muutoin kalvakot kasvot olivat tulehtuneet eräästä hänen sydämestään lähtevästä kummallisesta heijastuksesta. Hänen silmissään ei asunut enään tuota ääretöntä, toivottomasti kuolettavaa mielihaikeutta. Heloittava elo liikkui hänen silmissään, mutta hänen huulissaan viipyi niiden tavallinen, surullinen mielenilmaus, ja hänen kulmissaan asui pyhä kunnioitus. Heleenan rinta vapisi; mutta hän jatkoi taisteluaan sydämensä kanssa, kestyttääkseen silmiään hänen päällensä katsomaan.
Yleviä ja puhtaita ajatuksia lennähteli hänessä, antaen hänen olennolleen arvollisuutta ja puhtaan omantunnon voittavaa voimaa. Hänen katsantonsa kävi varmemmaksi, hänen sielunsa tunsi itsensä yhä yleämmäksi, nuorukaista yhä etevämmäksi. Hänen katsantonsa vaikutti nuorukaiseen niin, että tämä puolestaan raukesi yhä syvempään ujouteen. Nuorukainen ojensi kätensä käydäkseen hänen käteensä; mutta kun Heleena hiljaa veti kätensä takaisin, niin nuorukaisen katsannosta ja mielestä hetken houreet kalvehtuivat.
"Kaaprieli!" sanoi Heleena äänellä, johon hän käytti kaiken olentonsa ponnistusta, — ja kuitenkin hän punastui — "Puolisoni poika! onnettomuus on edessäsi. Kuningatar on vihoissaan aamullisesta kevytmielisyydestänne!"
Heleenan sanoista hämmästynyt nuorukainen kalpeni aina enemmin, ja hän katseli häntä kysyvin silmin.
"Heikki on sanova sinulle enemmän!" jatkoi Heleena, tahtoen eritä hänestä.
Mutta nuorukainen kävi häntä äkisti käteen ja pidätti häntä: "Oi
Jumalani!" huusi hän: "mitä tarkoitatte, — — — äitini?"
"Kuningatar tulee!" keskeytti Heleena kauhistuen, ja tuota pikaa eroten nuorukaisesta.
Kahden vanhemman rouvan seuraamana astui kuningatar keskelle salia ja hänen vihjauksestaan tanssi taukosi; hämmästyneinä käänsivät kaikki häneen silmänsä.
"Tanssi saa kohta taas alkaa!" sanoi Hänen Majesteettinsä, tuimasti katsellen. "Kernaasti saatte tanssia ja huvitella enemmän, ystäväni; mutta sanon teille, että tässä on ensin tuomio julistettava ja rangaistus annettava. Tanssikaa sitte taas lapset. Kuules, marsalkki! kutsu esille ne keveämieliset sapatin rikkojat, jotka tunsin aamulla. Enkö ole antanut teidän leikitellä tarpeeksi, koska yksin sunnuntai-aamukin käytetään leikkiin ja huvituksiin? Onko se lepopäivän pyhittämistä, lapset? Käskyni on, että he hetikohta ajetaan hovistani; niin on tahtoni. Marsalkki, taluta heidät ulos hetikohta!"
Komea hoviherra, marsalkki Hofman Bese, astui esiin, nosti sauvansa ja lausui korkealla äänellä: "Hänen Armonsa tahto ja käsky on, että nämä kaksi Hänen Majesteettinsä nuoren kuninkaan virkamiehistä, vänrikki Kaaprieli De La Chapelle ja kamaripalvelija Heikki Heikinpoika, joilla tähän asti on ollut pääsylupa Hänen Majesteettinsa hoviin, hetikohta erkanevat siitä, sillä he ovat, sopimattoman menon tähden sapattina, pois ajetut Hänen Majesteettinsä silmistä."
Marsalkki kolahutti sauvaansa lattiaan, niin että kajahti salissa.
Kaikki katselivat noita kahta rikollista hämmästellen ja kummastellen, ja useimpiin kasvoihin ilmaantui osanottavaisuus ja suru.
De la Chapelle näytti kokonaan musertuneelta. Syvimpään häpyyn ja epätoivoon vaipuneena loi hän kätensä toisiaan vasten ja horjui ulos ovesta. Hovipalvelija loi tuiman silmäyksen tuimasti nauravaan kuningattareesen, tarttui ylpeästi ystäväänsä käsivarteen, niinpä kumarsikin kaikille naisille yhteisesti, ja meni taas salista.
Kuningatar otti taas sanellakseen: "Kas niin, lapset! Kaikki on taas hyvinpäin. Tanssikaa nyt ja leikitelkää iloisesti. Ajettuamme pois nuo keveämieliset haukat hupaisesta kyyhkyishuoneestamme, olkaamme taas iloiset. No, lapset! Miksi ei tanssita? Tanssikaa! sanon teille, lapset! Joutuen, soittakaa, soittomiehet! Ja jos näen jonkun surevan noita rangastuja, niin hän saa mennä heidän muassaan, niin on tahtoni! No niin, lapset, nyt lienee teillä lysti? Soittakaa, sanon minä!"
Hämmästyneet soittajat virittivät heti jyskävän polskan.
"Hiljaa!" keskeytti heitä kuningatar närkästyksissään. "Mitä tämä on? Te uskallatte keskeyttää minua pärinällänne! Hiljaa, sanon minä, minun puhuessani. Jos tekisin oikein, niin ajaisin kaikki soittajat ulos ovesta. Mutta ette ymmärrä hovitapoja, ja kaikki olkoon anteeksi. No niin, soittakaa nyt, ja heti paikalla! Mutta vielä kerran sanon teille, lapset, minä olen väsynyt ja tahdon mennä levolle. Tanssikaa te vielä vähän aikaa ja olkaa siivolla, lapset. Heleena ja Ebba tulevat kanssani. Pidä heitä silmällä, rouva Sigrid Sparre! Soittakaa nyt, ja tanssikaa, sanon minä!"
Soittajat hankkiusivat soittamaan, hätäisesti katsellen vihastunutta kuningatarta.
"Niin, niin!" pitkitti kuningatar: "Ottakaa tästä esimerkkiä ja varoitusta, lapset! Niin rikollisten ja rauhattomuutta tekeväin käy! Sitä tahdoin sanoa! No niin, tanssikaa nyt, sillä niin käy keveämielisten! Hyvää yötä, lapset, minä olen väsyksissä."
Hän meni: soitto alkoi; mutta nuo joksikin kalvakot naiset ja herrat, jotka kyllä tanssivat käskyn mukaan, eivät juuri olleet puheliaita eikä iloisia.