XVII.
Eräänä sunnuntaina pisti leskikuningattaren päähän käydä kaupungin kirkossa, sen jumalanpalveluksen sijassa, jota hänen saarnaajansa muutoin pitivät linnan kirkossa.
Hovineitiensä seuraamana lähti hän jalkaisin kaupunkiin. Joki, jonka vartta naiset astuivat — jos matkaa olisi ollut pitemmältäkin, ei totta Hänen Majesteettinsä olisi hevosia tilannut — oli jäätynyt, ja sen peilikirkkaalla pinnalla myllypadon alapuolella pyörähteli muutamia luistelijoita. Ne olivat nuoria upseeria ja hoviherroja.
Leskikuningattaren tarkka silmä tunsi heistä muutamia, mutta hän tahtoi, ennenkun kovasti rankaisi sapatin rikkomista, kuulla, tunsivatko hänen neitinsäkin heitä.
Luoden katsannon, josta parin viikon kokemus oli opettanut Heleenan uhkaavan vaaran enteitä tuntemaan, kääntyi kuningatar tämän neidin puoleen, sanoen: "Rouva De la Chapelle! Tunnetteko tuota nuorta herraa vaaleansinisessä takissa? Onko se kuninkaan kamaripalvelijoita, vai kuinka? Ja tuo nuori upseeri? Varmaan hänen tunnette, rouva De la Chapelle?"
Heleena punastui, samalla kun silmänsä hyvin kyllä olivat eroittaneet tuon kalpean nuorukaisen, joka, aavistamatta kutka häntä katselivat, luontoisella notkeudella ja omituisella sulolla pyörähytteli kaunista varttansa, kauniisti vaihtelevissa asennoissa; mutta Heleena ei voinut virkkaa yhtään sanaa.
Kuningatar jatkoi: "Se on se nuori Kaaprieli De la Chapelle. Mutta ettepä tahtonekaan tutustua sukulaiseen, joka itse sunnuntaina antautuu noin maailmalliseen ja turhamaiseen huvitukseen, sen sijaan että menisi Herran huoneesen."
"Teidän Majesteettinne suvaitkoon minun muistuttaa", virkkoi Heleena innollisella hätäisyydellä, "ettei vielä ole yhteen soitettu. Jumalan palvelus ei ole vielä alkanut, ja onhan tavallista, että nuoriso käyttää luistinkeliä, heti kun siihen on tilaisuutta."
"Mitä?" huudahti kuningatar: "Ettehän tahtone puollustaa tuota nuorta huimapäätä? Tässä ei tule kysymykseen, onko hän De la Chapellen poika tahi jonkun muun. Hän on sapatin rikkoja, se on ajatukseni, ja huomispäivänä on tuomio julistettava. Menköön täältä joko Ranskanmaalle, jonne hän oikeastaan kuuluukin, tahi sotajoukkoon Venäjälle, joka juuri on oikea paikka mokomille rajupäille ja turmeltuneille ja hävinneille nuorukaisille. Tuo nuori hovipalvelija, Heikki, saa juuri mennä muassa. Mutta joutukaamme!"
Kun kuningatar seurueensa kanssa läheni kirkkoa, huomasi heidät kirkkoherra ja hän kiirehti nyt yhteen soittamaan. Kellojen juhlallisesti soidessa astui kuningatar kirkkoon ja istui penkkiinsä.
Hänen Majesteettinsä ei voinut hillitä närkästystään nuorukaisten harjoittamasta vallattomuudesta, vaan jupisi siitä itsekseen vielä kirkkoonkin astuessaan. Heleena etenkin sai kärsiä harmistuneen eukon toria; mutta hän koetti rohkaista mieltään, vaikka se kyllä katkeraa oli.
Ennen pitkää tarkistui hänen huomionsa lehterille, missä hän samassa havaitsi sekä nuoren De la Chapellen, että hovipalvelijan kalvakat kasvot. Nämä olivat, ynnä muiden luistelijain kanssa, heti yhteen soittaessa herenneet huvittelemasta ja kiirehtineet kirkkoon. Heleena uskalsi huomauttaa itse kuningatartakin tästä; mutta siihen sijaan, että tämän närkästynyt mieli olis asettunut, hänen harminsa vielä enemmin kiihtyi nähdessään nuorukaiset.
Heleena, joka tiesi kuinka armahtamaton kuningatar oli tällaisten nuorison hairausten suhteen, kävi sitä katkerammalle ja ikävämmälle tunnolle, se kun häiritsi hänen hartauttaan jumalanpalveluksessa. Väkevät urkujen sävelet, jotka virittivät oivallisia lutherilaisia virsiä, kaikuivat kuin uhkaavat tuomiopasunat holveissa. Nuori, huolestunut tyttö koetti väkisin karkoittaa noita häiritseviä liikutuksia, ja kumartui alas penkkiinsä, kädet ristissä silmäin edessä.
Hiljaa nousi nyt seisalleen nuori upseeri, jolle joku muu oli antanut jonkunlaisen vihjauksen. Keveästi ja joutuen astui hän lehteriltä ja riensi kuningattaren penkin luokse, asettuakseen vahdiksi sen viereen.
Kun rukoileva Heleena, vakaisella ponnistuksella, taas oli tullut siihen mielen tilaan, jota jumalanpalvelus vaati, nosti hän päänsä ylös, mutta ei tohtinutkaan nostaa silmiään virsikirjasta. Äkkiä huomasi hän kumminkin, että kuningatar kiivaasti liikahtaen käänsi päänsä poispäin. Katsoessaan syytä siihen, kohtasi häntä kalpean nuorukaisen katsanto, joka seisoi penkinoven vierellä ja katseli häntä tuskallista hellyyttä osoittavilla silmillä.
Heleenan sydäntä vihlaisi ja hänestä oli, niinkuin hänen sielunsa olis käynyt omituisen, tuskallisen muutoksen läpi. Outo henki väristytti epäsointuisia tunteita hänen rinnassaan, ja hänestä oli, niinkuin eräs hajaumisen tunne hiljaa olis tunkenut hänen pyhimpäin unelmainsa maailmaan.
Hänkin käänsi kasvonsa pois ja katsoi taas kirjaansa. Mutta samassa huomasi hän, että upseeri voisi väärin käsittää tämän hänen liikahduksensa, ja että olisi kovasti tehty, jos ei hän edes tervehtäisi nuorukaista, joka niin likisesti kuului hänen sydämensä ystäviin.
Sentähden nosti hän uudestaan aateksivat silmänsä häntä kohti ja tervehti häntä ystävällisellä pään nyökkäyksellä. Hän tunsi, että sen hymyn ohessa, minkä hyvätahtoinen tervehdys vaikutti hänen huulillaan, omituinen lämpö ilmaantui hänen poskiinsa, ja tämä tunto saatti ne sitä enemmin purppuraisiksi. Hän tunsi, että hänen muotonsa ja katsantonsa siten sai sanotuksi jotakin muuta ja enempää, kun hän tarkoitti, ja omituinen hämmennys valtasi hänen mielensä.
Kalpea nuorukainenkin oli tervehtiessään muuttunut kasvoiltaan. Hieno punastus lensi silmänräpäyksessä hänen kasvoihinsa ja hänen silmiinsä kuvautui kimeltävä luonnon-ilmaus, ikäänkun kyynelsilmäinen enkeli olis katsellut hänen olentonsa pohjasta, hänen silmäyksessään. Heleena ei tohtinut enään katsoa ylös. Hänen rinnassaan vavahteli salainen mielihaikeus, jossa kumminkin risteili yhtä salaisen onnellisuuden sinkoilevia säkeniä.
Nyt alkoi taas uusi virsi. Muutamia surullisia ja suloäänisiä urkuin suunnitelmia kävi edellä kirkkoveisua. Sävelet tekivät Heleenan liikutetulle sydämelle hyvää. Hän tunsi itsensä ylentyneeksi ja hänen sydämensä vapistus katosi hurskaasen hartauteen.
Veisu alkoi, ja kalpea nuorukainen koroitti äänen niin sydämestä lähtevän ja puhtaan, ja samalla niin hellän vienon, että ainoastaan se, joka istuu yhtä likellä kun Heleena, taisi kuulla sen. Hänen veisunsa kosketti Heleenan tunteita ihmeellisesti. Heleenasta tuntui niinkun upseeri olisi tahtonut vaikeroida hänelle vaivoja, joita hän itsekin tunsi.
Koko elämä tunnetta ja kieltäymistä oli noissa hellissä sävelissä, jotka, muiden äänien sopusoinnun avulla, ikäänkun rukoillen ja arastellen luikuivat Heleenan sydämeen.
Heleena oli alussa äänetönnä, kuunnellen ihmeellisen lumouksen viehättämänä; mutta pian tunsi hänkin tarpeen yhdistää äänensä hänen ääneensä. Hänkin veisasi ja kun hänen tunteensa pääsi sävelissä valloilleen, hengitti hän keveämmästi, hänen rintansa levostui, ja kummankin nuoren, äidin ja pojan, äänet sulivat suloiseksi sopusoinnuksi.