XXII.
Neiti Ebba Brahe ja rouva De la Chapelle kävelivät, pitäen toisiaan vyötäisistä, edestakasin isossa, kolkossa salissa, jota kynttiläruunut ja lampetit valaisivat. Se oli leskikuningattaren iso tanssisali. Molemmat olivat surulla mielin; mutta Ebba, jolla oli tyynempi luonto, koki lohdutella kiihkoista ystäväänsä, joka näytti olevan kovin mielenkuohuisena.
"Niin niin, se on ollut ja mennyt!" sanoi Ebba. "Näen, ettei minulla olekaan onnea odotettavana niin huikentelevalta sydämeltä, kun hänen on. Usko minua, Heleena, emme tulekaan niin onnellisiksi, kun nuorena luulimme. Jollei parempaa ja rauhallisempaa turvapaikkaa omalle tunnolle olisi, kun nuoruuden rakkaus, niin olisimme hukassa. Ei, muuta onnellisuutta ei ole, kun velvollisuuksien täyttäminen, niin luulen minä tästä hetkestä alkaen."
"Oi Jumala!" huokaisi Heleena: "Mitkä velvollisuudet! Minä kauhistun niitä!"
"Älä tee sitä, Heleena!" jatkoi Ebba. "Usko minua, tuo levollinen onni, olla ylevän ja vakaisen miehen vaimo, on tosiaankin paljon parempi kun se hupa, minkä nuorukaisen huikenteleva suosio tuottaa. Eipä olekaan niin vaikeata uhrata rakkautta kunnioitukselle. Moni saa uhrata sen jääkylmälle velvollisuudelle ilman muuta palkintoa kun välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta. Se on nyt kerta meidän naisten kohtalo."
"Ah, se on kova kohtalo!" valitti Heleena: "Mutta sinä kannat kohtalosi voimalla. Kuitenkin näen sinun haikeasti surevan. Tuo kavala hollantilaisnainen! Ja kuningas on todellakin rakastunut häneen."
"Se on varsin varma!" vastasi Ebba punastuen: "Ja minä menen sen tähden naimisiin Jaakko De la Gardien kanssa. Elämä pyhitetty huoneellisille velvollisuuksille, on palkitseva minulle kadonneet nuoruuteni unelmat."
"Ah! huomaan että olet oikeassa!" sanoi Heleena: "Mutta tuleeko minullakin olemaan sellaista voimaa? Pelkään, että puolisoni näkeminen minun kuolettaa. Ja kuitenkin, enkö ole täyttänyt velvollisuuttani? Ah, mikä minua kuolettaa on se, etten tehnyt sitä mieluisesti, että olen tehnyt sen särjetyllä sydämellä. Jumalan olkoon kiitos, että se on ollut ja mennyt!"
"Niin ensimmäinen hetki on vaikea!" sanoi Ebba huo'aten ja meni ystävänsä kanssa akkunan luokse: "Mutta kyllä levostumme, kun vaan on sydäntä tekemään vakaisen päätöksen."
Ebba Brahe kohotti kaunista kättänsä, käänsi timanttisormuksen, joka hänellä oli sormessa, akkunaruutua vasten ja piirsi siihen nuo hyvin tunnetut värsyt:
"Kohtalooni tyydyn vaan,
Ja kiitän Herraa armostaan."
Molemmat nuoret naiset katselivat äänettöminä tätä kirjoitusta, kun samassa ovi aukesi ja kuningas itse astui sisään taluttaen äitiään, leskikuningatarta. Heidän jälessään tuli loistoisa saattokunta, jonka joukosta Heleenan tarkka silmä likinnä kuningasta keksi sen uljaan soturin, jota hänen täytyi puolisokseen sanoa. Kuningas tervehti etäältä, hämmästyneesti katsahtaen, kaunista punastuvaa Ebbaa; mutta De la Chapelle riensi Heleenan luokse, suuteli kalvettuvaa otsalle ja suulle, ja likisti, ihastuksissaan, koko hovin läsnä ollessa kainostelevan naisen rintaansa vasten.