XXIII.
Kuningas oli käskenyt koulun rehtorin Nyköpingissä kirjoittamaan ilvenäytelmän, jota muutamat koulupojat ja teinit Linköpingistä — Strengnäsin lukiota ei silloin vielä ollutkaan — tulisivat näyttelemään urhoollisen Översti De la Chapellen hääpäivänä.
Oppinut maisteri Sveno Svinevadensis oli salaisuudessa tehnyt merkillisen teoksensa, lisännyt näyttelijäkunnan muutamilla nuorilla hoviherroilla, ja oli juuri eräässä hovilinnan isossa salissa, valmiina aloittamaan suurta näytelmäänsä, jolla oli seuraava nimitys: "Viipurin pamaus, ratki surkea ja ajateltava kometiiaa, Ruotsalaisten iloinen Venäläisten surullinen nähdä ja kuulla, jossa näytellään: kuinka mahtava ja sotakuntoinen kapteini, Canutus Posse, räjäytti monta tuhatta Tatarilaista ilmaan ruutimiinulla, kokoon pannut Sveno Svinevadensis, jouluaattona vuonna 1614, Nyköpingin hovilinnassa."
Tuskin oli Översti De la Chapelle tointunut ihastuksistaan ja Heleena malttanut mieltänsä, ennenkun eräs hoviherra, joka oli puettu prologoksi (esipuhujaksi), kutsui koko seuran astumaan näytelmäsaliin. Kaikki riensivät sinne suuresti iloisina ja uteliaina. Heleena oli iloissaan tästä tilaisuudesta saada itsekseen mietiskellä, ollessaan näytelmää katselevinaan; hän meni siis mielellään muassa. Översti ei ollut näytelmästä juuri milläänkään. Kun seurue pitkän käytävän läpi astui näytelmähuoneesen, näki Översti sivu mennessään toisen Heleenan palvelioista, erittäin merkillisesti ja levottomasti katsellen, seisovan siellä. "Odota täällä!" kuiskaisi Översti hänelle äkisti, saliin astuessaan.
Heleena oli sekä huomannut palvelijan arveluttavan katsannon että kuullut puolisonsa sanat. Kamala aavistus lennähti hänen mielessään, ja hän mietti mitähän palvelijalla olisi sanomista. Heleena tahtoi ennen häntä ennättää, sillä hänellä olikin paljon miehelleen uskomista; mutta hänen täytyi odottaa siihen tilaisuutta.
Kun seurue oli istunut paikoilleen ja näytelmä alkanut, puikahti Översti pois. Heleena katsahti hätäisesti hänen jälkeensä, liikahtaen juuri kun olis tahtonut paluuttaa häntä; mutta Översti nyökäytti ystävällisesti päätään, ikäänkun levoittaakseen häntä, lupasi kohta tulla takaisin ja meni huoneesta:
Heleena antautui omain levottomain ajatustensa valtoihin, huolimatta pitkäveteisestä näytelmästä, jonka henkilöt nyt astuivat esiin toinen toisensa perään, pitivät pitkiä puheita tahi lauloivat lauluja, lukua pitämättä nykyisemmän ajan vaatimuksista taiteelta.
Lopuksi astui esiin nuorukainen, jonka näky karkoitti veret Heleenan poskilta ja uhkasi pakahuttaa hänen sydämensä.
Se oli solakka, kalpea mies ritarillisessa puvussa, kannel pansaroitulla käsivarrellaan. Hän astui esiin jalolla arvoisuudella, silmäyksensä lennähtivät seuran ylitse ja jäivät viimein Heleenaan katsomaan. Hän lauloi:
Siell' istui Kymijoen partaalla
Matkustaja rukoillen.
Hän yksin kuuli rukouksensa,
Se oli niin murheinen:
Kun tuuli katosi nuoruuteni,
Ei oo mulla rauhaakaan;
Mun ruusuni ryöväri tempaisi;
Valmis olen kuolemaan.
Näin yksinänsä hän laulaapi
Rajuilman noustessa.
Himeästi tähtyet tuikkaapi,
Hänen surmaapi salama.
Laulun sävelissä oli eriskummainen tuskallisuus, jonkunlainen epätoivoisuus, jonka ilmausta kuitenkin levonsivat ne hiljaa raukeavat, kantelelta otetut soinnut, joilla laulaja lopetti laulunsa.
Kuulijat, joita teeskentelevän soitannon nautinto ei ollut pilannut, olivat syvältä liikutetut, ja itse näytelmän tekijäkin, herra Sveno Svinevadensis, ihastui noista sävelistä, jotka elähyttivät ja kunnostuttivat hänen typerämielisiä värsyjään.
Mutta hän, jota laulajan silmät olivat tähdänneet, ja jonka sisimmäinen rinta oli vastannut tähän haikeamieliseen lauluun, oli viimeisiä säveliä kuullessaan vaipunut penkilleen jälleen, ja tuskallinen kalmankalpeus peitti hänen kasvojaan.
Samassa silmänräpäyksessä kävi voimakas käsi hänen vyötäisiinsä. Se oli Översti. Säpsähtynyt Heleena katsahti ylös; mutta musertava katsahdus Överstin silmistä kohtasi häntä. Överstin kulmat olivat kammoittavasti ryppyisinä kun hän hampaitaan purren kallistui Heleenan kuvan puoleen ja kuiskaisi: "Tule pois täältä, uskoton! Minä haastan sinut oikeuteen. Sinä olet myönyt koristimesi, sinä olet pettänyt rakkauteni, — — — mutta hiljaa! hiljaa!"
Hän laski sormensa Heleenan suulle ja kantoi hänen pois, kuuntelijain huomion ollessa kääntyneenä Svinevadensis'en mestariteoksen pitkitykseen.
Ulkopuolella ovea seisoi näytelmäntekijä, teoksestaan ihastuksissaan — sillä innossaan piti hän soitantoakin tekemänänsä — ja huusi Överstille, joka riensi ohitse kalpean morsiamensa kanssa: "Sepä kävi oivallisesti! Ukonnuoli kuolevaan iski! Mutta mitäs se on Viipurin Pamauksen suhteen? Seisottukaa kaikin mokomin sitä kuulemaan!"