XXIV.
Översti astui morsiuskamariin, pyörtynyt morsiamensa sylissä. Hän asetti hänen komealle vuoteelleen, loi hurjan silmäyksen häneen, ja käveli edes takaisin, antaakseen hänelle aikaa tointua, ja malttaakseen itsekin mieltään sekä ryhtyäkseen johonkin päätökseen.
Samassa astui sisään kaksi nuorukaista, joita Överstin palvelijat turhaan kokivat estää. Sillä aikaa kun toinen, lumikalpea Kaaprieli, loi hurjia silmäyksiä ympärilleen ja viimein tuikasti katsahti hämmästyneesen isäänsä, astui toinen, hovipalvelija Heikki, rohkeasti morsiussängyn viereen ja mitä hellimmästi suuteli kalvettunutta.
Översti ei tiennyt mitä ajatteli. Hän ryhtyi miekkaansa.
Mutta nyt kuvautui lempeämpi ja jalompi tunne nuoren pojan kasvoihin. Hän astui luokse ja pidätti isänsä kättä. "Oi isäni!" sanoi hän: "kohtahan jätämme hyvästit toisillemme!"
"Hyvästit!" matki kummastunut Översti. "Enhän minä tiedä…"
"Ettekö tiedä, isäni?" keskeytti nuorukainen.
"Ei olekaan siis teidän tietenne, kun hän — minun — minun äitini — antoi minulle rahaa matkustaakseni pois? Ette suinkaan tiedäkkään, että kuningatar on ajanut minun pois hovista?"
"Oi Jumala!" huudahti isä: "Se olikin sen tähden kun hänen korunsa olivat Hollantilaisella. Mutta kuka…"
"Jää hyvästi, Heleena!" sanoi hovipalvelija. "Minä menen sotajoukkoon
Liivinmaalle Kaaprielin kanssa."
Silloin kuiskaisi Heleena tuskin kuuluvalla äänellä: "Ah, älä vielä lähde — ota minua kanssasi Anjalaan!
"Sisar raukka!" huokaisi hovipalvelija.
Överstin kasvot lensivät tulisen punaisiksi. Säihkyvä silmäys välähti vapisevaan ja hämmästyneesen palvelijaan, joka kiirehti ulos, toinen nuoreen Heikki Fabiani Wredeen.
"Isäni!" sanoi Kaaprieli. "Tiedän kostosi kauan vainonneen Wreden sukua; mutta Heikki on ystäväni ja hyväntekijäni. Hänen sisarensa on puolisonne. Minä sanon häntä äidikseni, ja silloinhan kostonne toki lienee loppunut!"
Kalpea hymy elähytti Heleenan kauniita kasvoja. Hän ojensi kätensä rukoilevasti herransa ja puolisonsa puoleen, ja silmäys niin taivaallinen, että se olisi sulattanut paholaisenkin jäisen sydämen, kohtasi Överstiä hänen raukeista silmistään.
Översti astui hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä katuvaisella helleydellä ja likisti sitä huuliaan vasten.
Heleena piti hänen kättään omassaan, otti hiljaa veljensä käden ja vei sen Överstin käteen.
Uljain ja vakain silmin katseli Fabian Wrede vanhaa vihollistaan; mutta kun pyhä tunne elähytti Överstin kasvoja, ja hän levitti sylinsä nuorukaista kohti, vaipui tämä, suloisesti sovitettuna, hänen jaloa rintaansa vasten. Heleena laski kätensä ristiin. Se taivaallinen silmäys, jonka hän oli luonut korkeuteen, kohtasi sitte nuorta De la Chapellea, joka seisoi oven vieressä ja itki.
Isä riensi poikansa luokse ja likisti häntäkin kotvan aikaa sydäntään vasten.
Heidän näin seisoessaan, ääneti toisiaan syleillen, kuiskasi Heikki ankarasti vapisten: "Hiljaa, hiljaa! — älkää häiritkö Heleenaa — hän uinahtaa! Oi Jumala! —"