I.
Tappelu Lapualla.
Lapuan kylän edustalla oli kenraali Rajevski asettanut sotajoukkonsa edulliseen asentoon. Hevosen selässä, upsieriensa keskellä, katseli hän muutamalta kylän vieressä olevalta mäeltä asemataan; hänen sydämensä sykki levottomasti, sillä syvät huolet raskauttivat hänen mieltänsä. Silmäillessään sotilaitansa ei häntä enää kohdannut heidän raikkaat hurranhuutonsa, osoitukset voiton ilosta ja miehuudesta. Kääriytyneinä ryysyihin lepäsivät he, kivärit vieressänsä, laihoina ja nääntyneinä tanterella.
Kääntäessään silmänsä muutamaa loivaa mäkeä kohti, jota pitkin tie metsäkunnailta päin johdatti alas kylään, katseli kenraali, syvästi miettien, synkkää metsää, jonka etäisessä sisässä kahakka, ankara kuin ainakin tällä sotaretkellä, riehui. Eräs ajutantti oli ilmoittanut hänelle, että etujoukko pakoitettiin takaisin päin. Hän päätti sentähden pitää tappelua Lapuan viljavassa laaksossa, jossa hänellä oli tilaisuus paraimmalla tavalla käyttää suurta joukkoansa.
Oli Heinäkuun 14 päivä 1808, ja viljapellot, joita ratsuväki osaksi oli tallannut, seisoivat leikkaamatta. Rajevski oli asettanut vasemman sivujoukkonsa niihin avaroihin ruispeltoihin, jotka olivat läheisen Isokylän edessä, jonka lävitse tie hänen asemansa takapuolelta meni Uuden Kaarlepyyn kautta Vaasaan. Yksi patteri puolusti tätä sivujoukkoa ja suojeli tietä. Oikea sivujoukko seisoi Liuhtarin kylässä Salmin tien vieressä. Tässä kylässä lepäsivät Venäläisten haavoitetut ja sairaat, ja takapuolelle kylää, joka oli likinnä niitä kunnaita, joilta Suomalaisia odotettiin, oli kiireimmittäin tehty tie muutamien suopeltojen ylitse. Pääjoukkonsa oli Rajevski koonnut Lapuan kylän edustalle, jossa tykistö monilukuisen ratsuväen suojassa puolusti Kauhavan mäkilöiltä tulevaa tietä.
Kaksi kasakkia toi nyt Venäläisten päällikölle nuoren suomalaisen talonpojan, jonka he olivat ottaneet vangiksi metsässä. Tämä oli kookas, solakka ja hyvin vaatetettu mies oikeassa Suomen kansallispuvussa. Hänen päässänsä oli pikkuinen lakki, tehty kuudesta kolmikulmaisesta verkapalasta. Sininen takki ja sen yli mekko olivat keltaisella vyöllä kiinnitetyt hänen vartalonsa ympäri, niin että hänen kaulansa ja leveä rintansa olivat paljastettuna. Jalassa oli hänellä pieksut. Vaikka hänen kätensä olivat sidotut kiinni selän taa, säihkyi hänen sinisissä silmissänsä tuima ynseys, kun hän seisoi kenraalin edessä.
Muuan ajutantti rupesi Suomen kielellä tutkimaan vankia; toinen kasakeista otti hänen jahtilaukkunsa ja antoi sen kenraalille. Laukussa löytyi yksi kirje ja vähän ruoka-aineita. Eräs toinen ajutantti aukaisi kirjeen ja ilmoitti kenraalille, että sen oli kirjoittanut eräs upsierin rouva miehellensä, majuri Gek'ille Porin rykmentissä, ja että kirje sisälsi ainoastaan tietoja perheellisista seikoista.
Tutkittaessaan vastasi talonpoika lyhyesti ja jäykästi:
"Nimeni on Paavo Nissinen".
"Kotoisin Kurun kappelista".
"Vien kirjettä upsieri Gek'ille hänen vaimoltansa".
"Läksin toispäivänä aamulla Kurusta".
"Suomalaista sotaväkeä ei ole niillä paikkakunnilla".
"Venäläisten päällikön nimi Tampereella on von Möller".
"Rouva Gek asuu miehensä virkatalossa Kurussa".
"Hänellä on kolme lasta, tyttäriä: nuorin kymmenen vuoden vanha".
"Tahdoin tiedustella, kuinka hänen miehensä jaksaa".
"Hän piti tavattaman Uuden-Kaarlepyyn seuduilla".
Ajutantti selitti talonpojan vastaukset, mutta sanoi myöskin pelkäävänsä hänen olevan vakojan. Ainakin saattoi hän viedä Suomen armeijalle tietoja Venäläisten asemasta. Hän oli ollut aseisin puettu, mutta kätkenyt pyssynsä kasakkien päälle-karatessa. Puukkonsa olivat hänellä vielä jälellä tupessa, joka riippui hänen vyöstänsä.
Kenraali mietti hetken aikaa; sen perästä käski hän viedä talonpojan
Liuhtarin kylään vartioittavaksi, Kasakit veivät vangin paikalla pois.
Vietäessään lausui hän:
"Ei itku hädästä päästä,
Parku pitkistä pahoista".
Ajutantti käänsi sananlaskun kenraalille, joka sen jälkeen taas rupesi asematansa tarkastelemaan. Kaksi kasakkia tuli täydessä laukassa metsäkunnaalta. He viipyivät ainoastaan silmänräpäyksen etuvartijain luona; sen perästä lensivät he kummulle, jossa kenraali istui. Toinen otti lakin päästänsä ja veti siitä esiin paperilipun, jonka ajutantti antoi kenraalille. Rajevski luki sen tarkkuudella. "Käske Kullneff'in kiiruusti oikean sivujoukon kanssa vetäytyä Liuhtariin päin", sanoi hän ajutantille. Tämä viittasi kasakeille, jotka nyt seurasivat häntä kunnaita kohden.
"Demidoff'in rykmentti lähtee vasemmalle sivulle vuorottamaan Kullneff'in jääkäreitä", pitkitti kenraali kahdelle toiselle ajutantille; "toinen pataljona Grodnon rykmenttiä ja ensimmäinen Volhynian pataljona oikean sivun vuorottamiseksi! Kosatschkofski molempain pataljonain päälliköksi"!
Ajutantit nelistivät pois ja hetken kuluttua kuului rummun pärinä molemmissa sivujoukoissa. Väsyneet sotamiehet nousivat ylös tottelevaisesti, asettuivat komentosanain mukaan ja pian marssi kaksi parvea, ylös kummaltakin sivulta, ylös kunnaita kohti, jossa katosivat honkain joukkoon.
Nyt havaittiin liikunto oikeassa sivujoukossa, Salmin tiellä. Kenraali käänsi silmänsä sinnepäin. Se oli venäläinen kurieri. "Vihdoin viimeinkin!" huusi Rajevski nähdessänsä hänet. "Keisari muistaa meitä! saamme apua!" ja tätä sanoessaan syttyi kipinä toivoa ja iloa hänen kolkossa silmässänsä.
Kurieri tuli kenraalin luokse ja antoi hänelle kirjeensä. Vaihtelevia mielenliikuntoja havaittiin korkean soturin kasvoilla, kun hän luki papereja. Viimein lausui hän: "Hyvät herrat! Hänen Majesteettinsa Keisari lähettää tervehdyksensä uskollisilleen. Hän muistaa meitä ja on lähettänyt meille sekä apuväkeä että ruokavaroja. Paitse sitä tulee ruhtinas Dolgoruki, Keisarin nuoruuden ystävä, ottamaan osaa tappeluihimme ja kunniaamme. Ilmoittakaa tämä sotamiehillemme ja sanokaa myöskin heille toivoni olevan, että Keisarin ystävä on löytävä meidät sankareina voitettuin vihollisten ja voitonmerkkien keskellä".
Yleinen ihastus oli upsieriston vastaus kenraalin sanoille ja keisarillinen tervehdys levisi pitkin rivejä, joissa se otettiin vastaan hurranhuudoilla. Uusi elo heräsi sotureissa ja ilon tunne pujahti ikäänkuin outo ja tottumaton vieras heidän villien rintainsa lävitse. Puutteet ja tappiot unhotettiin hetkeksi ja odotetut vaarat näkyivät heistä iloisilta leikeiltä. He toivoivat yltäkylläisyyttä ja hyviä päiviä, joita heidän jo kauan oli täytynyt kaivata, ja tämä innostutti heitä kaikkia.
Mutta ainoastaan hetkeksi saivat Venäläiset antautua näille iloisille toiveille. Kivärinlaukauksia kuului metsästä, eikä kauan viipynyt, ennenkuin sekava joukko venäläistä jalkaväkeä tuli näkyviin ylimpänä mäellä metsän rinteessä. Molemmin puolin tietä rupesi äkkiä levenemään vaalean sinisiä savupilviä honkatyvien välissä. Niissä havaittiin tulen leimauksia. Venäläisiä jääkäreitä näkyi vähäisissä parvissa pitkin metsän rinnettä. Kivärinlaukausten seassa kuului hurranhuutoja.
Ja alas mäeltä pakenivat Venäläisten joukot yhä enemmin harveten. Maantieltä kuului tykkien järeät pamaukset. Silloin tulivat hätärummut liikkeelle pitkin Venäläisten rivejä. Sotamiehet asettuivat joukkoihin. Sytyttimet viritettiin pattereissa. Metsän rinteessä, jonka Venäläiset olivat jättäneet, näkyi samassa pitkä jono jääkäreitä, jotka viheriöistä takeistaan tunnettiin olevan nuot peljätyt ja peljättävät Savolaiset. He seisahtivat, ikäänkuin silmäilläksensä tappelutannerta ja hengähtääksensä.
Rajevski, joka vielä kerran oli tarkannut asemaansa ja vihollisen rivejä, huomasi samassa erään ratsastajan, joka, peitettynä tomulla ja mustununna ruudinsavusta, vaahtavalla hevosellaan riensi alas mäeltä ja läheni kenraalia. Tämä kohotti kätensä ystävällisesti häntä vastaan. "Kullneff"! huusi hän, "teillä on taas ollut kuuma päivä. Kello oli jo neljä ja te olette ollut tulessa kello seitsemästä aamulla. Terve tultuanne, terveenä ja eheänä"!
Kullneff koski kädellänsä lakkiaan ja vastasi: "Niin, mutta jano minulla on, niin että kieleni on kuuma kuin ryykkirauta. Saakelin Savolaiset! Se on majuri Tujulin, joka johdattaa heidän tarkk'ampujiansa. Ja heidän jälissään tulee koko Suomen armeija. Adlercreutz on tullut Kauhavan joen yli ja hänen prikaatinsa astuvat pitkin isoa maantietä".
Rajevski viittasi ajutanteille ja yksi heistä antoi Kullneff'ille pullon. "Ah"! huusi hän, hajusta tunnettuansa, että se oli rommia. Hän nosti pullon huulillensa ja nielaisi muutamia aika lotkauksia virkistysjuomasta. "Saakelin Savolaiset"! pitkitti hän, eroitettuaan huulensa pullosta.
"Jos Adlercreutz on lähellä, niin on hyvä", sanoi kenraali. "Hän on urhoollinen sotija, sitä ei kukaan voi kieltää, mutta kun vaan kerran saamme hänet tuleen, niin että hän oikein innostuu, unhottaa hän kaikki määräyksensä ja antaa väkensä mennä mihinkä se tahtoo ja tehdä mitä se taitaa. Mitkä prikaatit hänellä ovat myötänsä?"
"Kaikki neljä!" vastasi Kullneff. "Minä luulen että hänellä tällä kertaa on enemmän kuin puoli siitä luvusta, mikä meillä on. Sekä Döbeln että Gripenberg ovat kanssa."
"Döbeln myös! Ja meillä ei ole täyttä kahta sen vertaa väkeä kuin heillä! Voi vaivaisia, nääntyneitä sotureitani! Suomalaiset tappelevat kuin hurjat. Montako tykkiä heillä on?"
"Kumminkin kaksitoista, kentiesi kuusitoistakin. Tavallisuutta myöten on tykistö knljetettu maantiellä, jalkaväen marssiessa molemmilla puolilla. Ratsuväkeä heillä on aivan vähän. Aamulla kohtasin yhden tiraljöri-jonon Karjalan jääkäreitä, joita pakoitin takaisin, kunnes Savon molemmat pataljonat tulivat heille avuksi. Nuot riivatun Savolaiset karkasivat hurraa huutaen päällemme ja varsin mahdotonta oli saada meidän vaivaisia raukkojamme seisomaan heidän pitkiä pajunettejansa vastaan. Minulta meni paljon väkeä hukkaan".
"Te olette urhoollisin ja valppain meistä kaikista, Kullneff! Kun te pakenette, tiedämme olleen mahdottoman kenellekään muulle tehdä vastarintaa. Ehkä nyt tahdotte vähäisen levähtää tuolla kylässä, tappelun alkaessa. Kun kutsun teitä, pitäkää itsenne valmiina parin ratsasjoukon kanssa ryntäämään vihollisen sivuun".
Kullneff nosti lakkiansa ja käänsi hevosensa, ratsastaakseen Liuhtariin. Hänen piti antaman pullo ajutantille, mutta hän nosti sen vielä kerran huulillensa ja näkyi vaan vastahakoisesti siitä eriävän. Vihdoin, kun pullo jo melkein tyhjänä oli omistajansa kädessä, kannusti hän ratsuansa ja katosi kylään.
Sill'aikaa oli Suomalaisten tykistö tullut kunnaalle ja rupesi varovasti liikkumaan siitä alas. Jääkäri-jonot metsän rinteessä tihenivät ja lähestyivät myöskin laaksoa. Molempain rivien välissä liikkui vähäisiä kasakkiparvia. Niin pian kuin he tulivat liian likelle Suomalaisten jääkärejä, lähettivät nämät muutamia laukauksia, jotka aina vähensivät kasakkien lukua.
Viimein oli Suomalaisten tykistö ehtinyt alas kunnaalta. Se rupesi kohta lähettämään laukauksia, joihin vastattiin Venäläisten patterista Lapuan edustalla. Venäläisten etujoukot vetäytyivät riviinsä ja kivärituli taukosi. Molemmat sotajoukot seisoivat vastatuksin, katsellen tykistön ampumista.
"Tämä ei ikänä kestä kauan", sanoi Rajevski eräälle ajutantille. "Adlercreutz valloittaa pian Liuhtarin, joka on häntä likinnä. Ratsastakaa sinne ja käskekää Kullneff'in valmistautua ankaraan ryntäykseen. Käskekää myöskin Petrov'in rykmenttiä varajoukosta lähtemään hänen avuksensa".
"Kenraalini", sanoi muuan toinen ajutantti, tarjotessansa Rajevskille pitkäsilmän ja osoittaen kädellänsä kunnasta, "te olette toivonut nähdä Adlercreutz'ia. Se on hän, tuo lyhyenjäntterä mies, ympyräisillä ja iloisilla kasvoilla, joka istuu kailovan ratsun selässä oikealla puolella savupilviä".
Rajevskin katsanto ilahtui ja suurella uteliaisuudella nosti hän kiikarin silmällensä. Hetken kuluttua lausui hän: "minä luulen, että se on Döbeln, tuo mies, jolla on musta vanne otsan ympäri, hän on peloittavin kaikista vihollisistamme. Hän ja Adlercreutz puhuvat keskenänsä. Siitä syntyy varmaan joku rohkea liikunto. Jos Adlercreutz olisi ollut yksinänsä, olisimme jo aikaa sitten olleet täydessä tappelussa. Ah! katsos tuota! Döbeln järjestää väkensä umpijoukkoon. Lempo vieköön! Hän tekee rynnäkön patteriamme vastaan. Käskekää rakuunarykmentin asettua riviin ja rynnätä hänen päällensä sivulta, niin pian kuin hän tulee niin liki patteria, että sen tykit ulottuvat häneen".
"Porilaisilla on sotainen ryhti, sitä ei kukaan voi kieltää", virkkoi eräs ajutantti, joka myöskin pitkäsilmällä oli katsellut umpijoukkoa. "Majuri Gek on päällikkönä ensimmäisessä eli Ruoveden komppaniassa".
"Hän, jonka piti saaman kirje vaimoltansa tuon suomalaisen talonpojan kautta?"
"Juuri hän".
"Kuinka hänet tunnette, hyvä Nefnef?"
"Kulkeissamme Tampereen lävitse näin siellä hänen vaimonsa ja tyttärensä. Silloin kuulin myöskin niin paljon hänestä puhuttavan, että olen kysynyt jääkäreiltämme, kuka hän on. Te hyvin tiedätte, että olletikin jalkaväki tuntee toinen toisensa".
Döbeln'in prikaati tuli nyt alas kunnaalta ja seisahtui Suomalaisten tykistön eteen, joka samassa vaikeni. Neljäs prikaati Cronstedt'in komennolla liittyi myöskin joukkoon ja tuli alas tielle. Mutta siitä oli tällä erällä poissa Savon jääkärit, jotka nyt seisoivat varajoukkona metsän rinnassa, vaikka heidän toivonsa oli vielä päästä tappeluun ennen sen loppua.
Cronstedt'in priikaati rupesi liikkumaan. Ensiksi marssivat Karjalan jääkärit jonossa molemmin puolin tietä. He lähenivät juoksujalassa Venäläisten kartessi-tulen lävitse. Tappelu tuli ankaraksi ja jok'ainoa Karjalan luoti harvensi vihollisen tykkiväkeä. Sev'in jalkarykmentti läheni nyt vaihettaaksensa laukauksia jääkärien kanssa, ja joukko rakuunia karkasi täydessä laukassa Savolaisia vastaan, jotka, kuten jo sanottiin, varaväkenä seisoivat metsän rinnassa ja nyt ojennetuilla pajuneteilla ottivat ryntääjiä vastaan. Mutta turhaan rakuunat liikuttivat raskaita sapeleitaan. Yksi laukaus Karjalan jääkärien kiväreistä kohtasi heidän sivuansa ja pellon sarka, jossa Tuoni tällä kertaa teki runsaan niitoksen, peittyi kaatuneilla ja haavoitetuilla, hevosilla ja miehillä. Tiheä savupilvi peitti tämän osan tappelutannerta.
Rajevski lähetti 24:nen jääkärirykmentin Vlastoff'in johdatuksella auttamaan rakuunia. "Tuo on juuri Suomalaisten tapaista!" huusi hän. "He ahdistavat keskijoukkoamme niin suurella rajuudella, että sen kautta itse joutuvat turmioon. Nefnef, riennä vasemmalle sivulle! Anna sen liikkua eteenpäin, niin joutuvat he kahden tulen keskelle!"
Ajutantti kiiruhti pois, mutta kohta sen perästä huomasi Rajevski liikunnon, joka hämmästytti häntä. Kivärinlaukauksia kuului näet juuri siltä taholta. Nyt havaittiin, ettei Döbeln, niinkuin ensin luultiin, seurannutkaan Cronstedt'in prikaatia, vaan että hän oli eronnut sivulle ja riento-askelin karannut Rajevskin vasemman sivujoukon päälle Isokylän edessä. Täydessä laukassa riensivät urhoolliset Porilaiset ruispellon lävitse. Heitä seurasi tykistönsä. Yksi komppania jääkäreitä samosi edellä ja Venäläisten patteri ei ehtinyt laukaista enemmän kuin kolme latinkia tykkiä kohden, kun jo jääkärit kaatoivat tykkimiehet kumoon. Demidoff'in ja Azov'in rykmentit asettuivat järjestykseen itse kylässä. Kenraali Demidoff ja Turtschaninoff ottivat komennon niiden yli. Demidoff kiiruhti ojennetuilla pajuneteilla ryntääjiä vastaan; Turtschaninoff asetti väkensä huoneisin molemmin puolin tietä. Mutta Döbeln'iä ei mikään voinut hillitä. Majuri Gek Ruoveden komppanian kanssa hyökkäsi ensiksi Demidoff'ia vastaan. Ainoastaan hetkeksi pidätettiin he. Venäläisten rivit notkistuivat ja kun jälkimmäiset Suomen komppaniat tulivat ensimmäisen avuksi, heitettiin Venäläiset kumoon, yksi osa lävistettiin pajuneteilla, toinen taas pakeni täydessä laukassa huoneisin, jossa heidän kumppaninsa, Azov'in sotamiehet, ottivat heidät vastaan. Nyt alkoi vilkas ampuminen kaikista akkunoista ja ovista, mutta Döbeln'in prikaatilla oli tärkeämpi määrä. Viipymättä he heittäytyivät Demidoff'in rivien päälle, pitkin tietä, vaikka siellä täällä mies kaatui heidän joukostansa ja kuolleena jäi lepäämään heidän jalkainsa alle, taikka puolikuolleena vetäytyi ojaan.
Rajevski lähetti useampia ajutantteja käskyllä Perm'in rykmentille kiiruhtamaan sinne varajoukosta. Mutta he tulivat myöhään. Ainoastaan Nefnef, joka oli myötänsä temmannut osakunnan keisarin henkikasakkeja, ennätti perille, kun prikaati jo lähestyi kylän loppupuolta. Hän karkasi Porilaisten päälle, mutta nämät paikalla heittivät kasakit kumoon. Kivärin laukaus toiselta komppanialta, joka kohta oli heittäytynyt ensimmäiseen riviin, täydensi kasakkien häviötä. Yksi luoti lävisti kaulan Nefnef'in hevoselta, niin että se kavahti pystyyn. Väkevä käsi tarttui samassa Nefnef'in jalkaan ja heitti hänet ojaan. Kaatuessaan kohtasi häntä voittajansa hymyilevä silmäys. Se oli Gek itse. Kun Nefnef nousi ylös, käänsi eräs kapraali kivärinsä suun häntä vastaan, mutta Gek puhutteli kapraalia, kivärin suu kohosi ja luoti siitä lensi erään pakenevan kasakin pään läpi. Prikaati lähti kohta eteenpäin.
Vasta silloin pysähtyi Döbeln, kun hän oli ehtinyt sillalle, joka oli virran ylitse. Siihen asetettiin tykit ja pataljonat levisivät molemmille puolille niiden suojelukseksi. Vilkas tykistöntuli alkoi kohta sinnepäin rientävien joukkojen päälle.
Koska Rajevski nyt näki vasemman sivujoukkonsa voitetuksi ja myöskin itsensä estetyksi Vaasaan menemästä, ei hänellä ollut muuta pakopaikkaa, kuin Salmiin. Hänen synkkä silmänsä katsahti vielä kerran savulta peitettyä tannerta, joka oli ikäänkuin kuolleilla kylvetty. Kolkolla äänellä antoi hän käskynsä ajutanteille, sekaantuneet joukot järjestyivät taas ja paluumatka alkoi. "Sano Kullneff'ille", lausui hän, "että hän puolustaa Liuhtaria, niin kauan kuin mahdollista. Meidän on tunkeminen lävitse, vaikka Adlercreutz oikeallakin sivulla olisi estänyt meitä. Käske Kullneff'in sytyttää kylä tuleen. Se on ainoa neuvo pelastuksekseemme".
Venäläisten tykistö kuormaston kanssa vetäytyi sillä tiellä, joka oli tehty suopeltojen ylitse, Liuhtarin taakse. Jalkaväki seurasi perässä tiheissä joukoissa. Cronstedt'in prikaati valloitti Lapuan kylän, niin pian kuin Venäläisten tykistö oli siitä marssinut pois. Karjalan jääkärit hyökkäsivät sen perään, mutta Grodnon ja Volhynian pataljonat, jotka olivat Rajevskin jälkijoukkona, ottivat heitä urhoollisesti vastaan. Vaikka jääkärit herkeämättä häiritsivät ja haavoittivat heitä, marssivat he kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja seisahtuivat ainoastansa laukaistakseen kiväriänsä, joita marssiessaan olivat ladanneet. Tie palavan Liuhtarin taakse oli pakenevien turvapaikka. Siinä heitä vaan työläästi voitiin hätyyttää.
Onnellisesti päästyänsä suopellon taa sanoi Rajevski kenraali
Demidoff'ille: "Kiittäkäämme onneamme, että Adlercreutz tuli niin
innokkaaksi, että unhotti estää meitä tältäkin tieltä. — Mutta
Tiistenjoen vuorensolassa tahdon häntä pidättää".