II.
Liuhtarin palo.
Liuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa Lapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä kylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja tuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät kipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.
Kylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat varsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven sivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää lattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta alapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole niin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt Venäläisten haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta revitty alas; muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.
Tähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän seisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä, joka oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino isänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen sydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä silmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.
Eräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli punaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa muutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi, oliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen kysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina, ilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin päähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui sisään. Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä lääkäriä ja katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea häntä, kohtasivat hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta toiset myrisivät kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa välissä. Kullneff ei ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi huolettomasti takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen. "Tohtori", sanoi hän samassa, "antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos eivät ne ole hyvän makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne".
"Oletteko haavoitettu" kysyi tohtori ihmetellen.
"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä haava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin kelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä pois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että haavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina hengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita, kuin haavoitettuja".
"Mitä pakisette, tohtori?" huusi Kullneff. "Minä käyn kyllä vapaana, aina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua ampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan varmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en tarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta sisällisesti, ymmärrättekö?"
"Vai niin, evesti Kullneff!" sanoi tohtori. "Tässä saatte pulloni.
Mutta jos jätätte vähän jälelle, kiitän teitä."
Kullneff otti vastaan tarjotun pullon, joi siitä aika ryypyn ja viittasi eräälle kasakille, joka heitti viitan hänen päällensä. Sen perästä nukkui hän aivan levollisesti kärsiväin ja kuolevain kumppaniensa keskelle.
Paavo oli hiljaisella tarkkuudella katsellut tätä kohtausta, joka hänestä oli niin eriskummainen. Hän vetäytyi nurkkaan, johon tohtori oli käskenyt häntä, ja salasi sidotut kätensä selkänsä taa. Vaikka hän istui liikkumatonna, ilmoittivat kuitenkin hänen vilkkaat silmäyksensä, että hänessä liikkui levottomia mietteitä ja rohkeita tuumia. Molemmat kasakit, jotka niinkuin kaksi uskollista koiraa seisoivat oven pielessä, eivät jättäneet häntä silmänräpäystäkään näkyvistä.
Pari tuntia kului, joll'aikaa tappelu riehui ulkopuolella kylää. Kivärien ja tykkien jyrinä ei kuitenkaan mitään vaikuttanut sotaan tottuneisin upsiereihin ja heidän lääkäriinsä. Mutta jokaiselta uudelta haavoitetulta, joka verisenä kannettiin pirttiin ja jätettiin tohtorille, kysyttiin, mitenkä tappelu muodostui. Kaikki kuului alussa hyvältä. Mutta viimein kannettiin ajutantti Nefnef sisään. Hän toi sen sanoman, että Venäläisten vasen sivujoukko oli ympäri piiritetty ja voitto sentähden vihollisilla.
Tämän kuultuansa hyppäsi Kullneff ylös, pudisti ja ojenteli itseänsä, kirosi muutamat kerrat ja kysyi sitte Nefnef'iltä, oliko totta, mitä hän puhui. Tämä kertoi nyt juurta jaksain Döbeln'in liikkeestä. Kertoessansa veti hän takin päältänsä ja antoi lääkärin tutkia niitä loukkaamia, jotka hän oli saanut hevosen selästä pudotessaan. Kuultuansa tämän kertomuksen syöksi Kullneff ulos ja käski kasakkeja seuraamaan itseänsä.
Paavo liikahti väkevästi, nähdessään vartijain menevän pois, mutta hän pidättyi kohta ja loi silmänsä Nefnef'iin. Tämän sisässä näkyi vielä kiehuvan harmi ja viha turhasta rynnäköstänsä Porilaisia vastaan. Hänen loukkaamansa eivät olleet vaarallisia, jonka vuoksi hän heittäytyi alas Kullneff'in sialle vähän levähtääksensä, ennenkuin seurasi pakenevaa sotajoukkoa, jonka hän tiesi tulevan noutamaan haavoitettuja, ennenkuin se lähti tappelutanterelta.
Mutta samassa huomasi Nefnef Paavon. Hän katseli häntä tarkkuudella, hyökkäsi sitte ylös ja tarttui hänen kaulukseensa. "Mitäs täällä tahdot?" kysyi hän suomen kielellä.
Äänettä näytti Paavo sidotut kätensä.
"Tämä on erhetys", huusi Nefnef. "Hän pitää vietämän toiseen pirttiin, siihen, jossa vangit ovat. Kuka on hänet tänne tuonut? Mutta odota, luulen tuntevani miehen. Kuule, talonpoika, etkös ole Tampereelta kotoisin?"
"Kurun kappelista", vastasi talonpoika.
"Minä näin sinut rouva Gek'in luona", pitkitti Nefnef. "Sinä palvelet häntä!"
"En, herra", sanoi Paavo. "Minä en palvele ketään muuta, kuin Jumalaa ja kuningasta".
"Oletko talon omistaja?"
"Olen".
"Sinä tulit rouvan hevosten kanssa, kun hän ja hänen tyttärensä pakenivat Kuruun?"
"Omien hevosteni kanssa".
"Vai niin! Olet siis varakas talonpoika. Missä talosi on?"
"Kurussa".
"Sen olen kuullut. Mutta onko se järven rannalla, vai liki Gek'in virkataloa?"
"Vankaveden rannalla, majuri Gek'in ja vältvääpeli Roth'in virkatalojen välillä".
"Mitä tietä veit naisväen, kun he Tampereelta pakenivat?"
"Erästä metsätietä".
"Sinä tiedät siis semmoisen. Hyvä! Yksinänsäkö naiset ovat talossa?"
"Majuri Gek'in veli on siellä myös".
"Hyvä! Sinä jäät tähän, siksi kuin tarvitsen sinua. Sinä tulet oppaakseni, ja ensimmäinen niskoitteleminen tai petollisuus, jota osoitat minua vastaan, saattaa luodin kallosi lävitse."
Tämän sanottuaan veti Nefnef taskustansa terserolin ja piti sitä Paavon otsaa vastaan; mutta tämä katseli huolettomasti uhkaavaa Venäläistä. Nefnef pisti aseen takaisin taskuun ja käski Paavon taas istua nurkkaan. Hän totteli sanaakaan hiiskumatta, ja Nefnef heittäytyi jälleen olkivuoteelle. Mutta tarkempi katselija olisi helposti huomannut, että talonpoika, vaikka hän näkyi istuvan alallansa, oli täydessä toimessa sidottujen käsiensä kanssa selän takana.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin tappelun etäisempään meteliin pirtin ulkopuolella rupesi sekautumaan erinomainen humina ja rätinä, joka kuului likemmältä. Paavo kuunteli sitä tarkkuudella. Muut läsnä-olevaiset eivät näkyneet huomaavan sitä. Viimein nousi Nefnef ylös ja katseli ympärillensä. Myöskin tohtoria häiritsi se hänen toimissaan haavoitettujen kanssa. "Mikä eriskummainen melske tämä on, herra majuri?" sanoi hän lopuksi. "Kuuluu ikäänkuin valkea olisi valloillaan".
"Niin", vastasi Nefnef nauraen. "Kenraali on varmaankin käskenyt sytyttää kylä tuleen, suojellakseen paluumatkaansa".
"Mutta, hyvä Jumala", huusi lääkäri, "kuka korjaa haavoitetut?"
"Katsokaamme perään", sanoi Nefnef ja aukasi oven. Punainen valkean loisto välähti samassa pirtin sisään ja useampia huoneita nähtiin ilmiliekissä. "Istu alallasi, talonpoika!" jatkoi Nefnef, silmäillessään levotonta Paavoa. "Jos liikahdat paikaltasi, ennenkuin annan sinulle luvan, saat luodin otsasi läpi. Sinun pitää auttaman meitä haavoitettuja pois viemään".
Nefnef meni ulos ja sulki oven perästänsä, mutta haavoitettujen Venäläisten seassa nousi hurja liikunto. Ne, jotka jaksoivat, nousivat ylös ja raappivat kokoon kapineitansa. Enemmin haavoitetut vaikeroitsivat kovin ja tunnottomat sairaat pitkittivät hourauksiansa. Tohtori otti takin yllensä ja valmistautui sairaitansa seuraamaan. Hän näytti niille, jotka voivat käydä, mitenkä heidän piti käyttämän kiväriänsä sauvojen asemesta ja nojautumaan kasakkikeihäitä vastaan. Kaksi kuolevaa nostettiin paarille, jotka pikimmittäin oli tehty aseista ja vaatekappaleista.
Lopuksi tuli Nefnef takaisin suurella kiiruulla. "Joutukaa!" huusi hän, "meillä ei ole mitään miehiä avuksemme. Meidän täytyy itse pelastaa itsemme, miten parhaiten taidamme. Talonpoika, ota tuo upsieri selkääsi ja seuraa meitä nopeasti!"
Paavo totteli kohta ja nosti Venäläisen selkäänsä. "Mitä!" sanoi Nefnef, "kuka on aukaissut siteesi? Onko tohtori sen tehnyt?" Mutta hän ei saanut mitään vastausta, vaan viheliäinen joukko raajarikkoja, haavoitettuja ja kuolevia tunki ulos ovesta. Kurjimmat jätettiin, heidän parkunastaan huolimatta.
Koko kylä seisoi jo ilmitulessa. Tiellä, leimuavien huoneitten välillä, juoksi, ryömi ja makasi haavoitettuja Venäläisiä, jotka tuskallisesti parkuivat apua. Moni sitomus aukeni onnettomien ponnistuksista, moni väsynyt raukka vaipui alas ja tukehtui savusta, mutta vielä useammat, joitten valitukset osoittivat heidän kipuansa, jäivät huoneisin ja paloivat sinne.
Nefnef tuli haavoitettujen upsierien ja lääkärin kanssa ulos tielle, mutta täällä piiritti heitä liekki joka haaralta. "Talonpoika! näytä meille paras ja lyhyin tie täältä", huusi hän ja veti esiin terserolinsa.
Paavo katseli hetken ympärillensä; sen perästä näytti hän kahden palavan pirtin välissä jokseenkin leveän tien. "Tuossa käy tie metsää kohti", sanoi hän. Kohta riensi kurja joukko sinnepäin. Nefnef viipyi talonpojan kanssa viimeiseksi.
Mutta juuri kun nämät molemmat olivat ehtineet pirttien väliin, heitti Paavo yhtäkkiä kuormansa maahan. Ennenkuin Nefnef tiesikään, lensi terseroli liekkien sisään ja Paavon voimakkaat kädet tarttuivat häneen kiinni.
"Herra, nyt olen minä käskijä!" sanoi Paavo. "Jos et nyt tottele minua, heitän sinut tuleen. Missä ovat vangit, joista äsken puhuit? Seuraa minua heti paikalla heidän pirttiinsä!"
"Se on jo ilmitulessa. Heitä ei enää voi pelastaa".
"Joudu sinne heti paikalla! Ja jos eivät he tule pelastetuiksi, niin tiedä, herra, että sinunkin viimeinen hetkesi on läsnä".
Siitä rajuudesta, jolla Paavo piti hänestä kiinni, huomasi Nefnef, ettei uhkaus ollut leikkiä. "He ovat tuossa tuvassa, jonka katto äsken syttyi tuleen".
Paavo päästi vankinsa hetkeksi, ottaaksensa häneltä pois muut aseet, jotka hän kaikki viskasi palamaan. Käsivoimassa tiesi hän olevansa Venäläistä niin paljon vahvemman, ett'ei mitään vastustusta voinut edes kysymykseenkään tulla. Molemmat kiirehtivät nyt mainittuun pirttiin.
Ovi havaittiin olevan ulkopuolelta niin suljettu, että melkein mahdottomalta näytti sitä aukaista. Mutta Paavo käski Nefnef'in seisoa alallansa ja siitä vakuutetuksi tullaksensa, sitoi hän vyöllään hänen kätensä kiinni. Sen perästä riensi hän eräältä kaatuneelta Venäläiseltä muutaman askelen päässä noutamaan sapelia. Tällä aseella kiskoi hän oven auki. Paavo syöksi sisään. Siellä lepäsi useampia Suomen talonpoikia, jotka Venäläisten tavan mukaan tällä sotaretkellä olivat sidotut yhteen parittain, selät vastatuksin ja jalat kiinni köytetyt suuriin, raskaisin puupölkkyihin. Iloinen hälinä keskeytti sen kolkon hiljaisuuden, jolla talonpojat olivat odottaneet hirmuista loppuansa. Köydet katkaistiin Venäläisen sapelilla. Ja sittekuin ensiksi vapautetut olivat auttaneet muita, kiirehtivät kaikki ulos palavasta pirtistä.
Valkea oli kuitenkin enentynyt kaikilla puolin kylää, niin että tulen kekäleitä katoista lensi ympäri ja koko tie oli peitetty kipinöillä ja kiehtovalla savulla. Niin pian kuin ensiksi ulos rientävät talonpojat huomasivat Nefnef'in ulkopuolella, tarttuivat he häneen kiinni ja tahtoivat vihoissansa heittää hänet tuleen. Mutta nuori Paavo tuli samassa ja irtautti myöskin hänen sidotut kätensä. Paavon käskystä ottivat talonpojat hänet väliinsä ja koska he paremmin kuin kukaan muu tunsivat tiet kylässänsä, kiirehtivät he nyt siitä pakenemaan.
He juoksivat nopeasti palavien nurkkien välitse, jossa kurjain, huoneisin suljettujen huudot kuoleman kamppauksissaan sekautuivat liekkien rätinään. Mutta tässä ei ollut aikaa auttaa, jos rääkätyillä talonpojilla olisikin ollut mieli tukahuttaa luonnollista kostonhimoansa. Sydämeen juurtuneella mielikarvaudella seurasi vangittu Nefnef voittajiansa. Ehdittyänsä ulkopuolelle kylää, seisahtuivat talonpojat ja katsoivat takaisin palavia asuinpaikkojansa. Heidän terävillä kasvoillansa havaittiin enemmän vihaa, kuin surua. He eivät mielellään olisi ottaneet osaa siihen tuimaan taisteluun, joka riehui heidän kotoseutunsa ympärillä, mutta Venäläisten väkivaltaisuus pakoitti heitä siihen. He olivat lähettäneet vaimot, lapset ja vanhukset sekä hevoset ja karjan metsän kaukaisimpiin lymypaikkoihin. Venäläiset olivat kiduttamalla tahtoneet pakoittaa heitä tunnustamaan, mihin olivat tavaransa kätkeneet, ja sentähden vangitsivat he heidät. Mutta nyt, kun Paavo oli heidät pelastanut, ei heillä ollut halua kauemmin viipyä, ja jos eivät mielineet tulla Venäläisten piinattaviksi, eivät he myöskään kovin halukkaasti tahtoneet lähteä Suomen armeijaa seuraamaan ja sen kuormastoa kuljettamaan koko viisikymmentä peninkulmaa kodista, niinkuin usein tapahtui.
Talonpojat antoivat Paavolle kättä ja katosivat sen jälkeen nopeasti metsään. Mutta Paavo päätti viedä Nefnef'in Suomen sotajoukkoon. Molemmat menivät sentähden toiselle haaralle.
Liuhtarin kylän ja suopeltojen välillä kulki polku, jota myöten Paavo tahtoi kiiruhtaa Lapualle, jossa Suomalaiset nyt olivat. Nefnef astui äänetönnä hänen vieressänsä. Sillä tiellä, jonka Venäläiset olivat tehneet suon ylitse, oli vilkas liike. Tiheissä parvissa, mutta nopeilla askelilla kiiruhtivat Venäläisten joukot metsään päin. Volhynian rykmentti, joka oli jälkijoukkona, oli kahakassa Porilaisten kanssa, jotka nyt ajoivat takaa pakenevia. Nefnef katseli levottomin silmin milloin maanmiehiänsä, milloin voimakasta kuljettajaansa. Eräässä männikössä, jonka lävitse polku kulki, näkyi äkisti vilahukselta muutamia Venäjän jääkäreitä. Paavo seisahtui heti, mutta Nefnef huudahti kovin. Tämän kuulivat jääkärit. Paavo otti häntä niskasta kiinni ja sanoi: "Herra, käänny kohta takaisin kanssani. Jos kerran vielä äänen päästät, on henkesi loppunut!"
Mutta Nefnef teki vastustusta pidättääksensä Paavoa, kunnes jääkärit ehtisivät perille. Koska Paavo huomasi, ettei hän niin pian voinut vetää perässään vastahakoista vihollista, nosti hän väkevällä kädellä hänet ylös maasta, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi: "Kentiesi vielä kerran satumme yhteen, herra! Silloin et ole kouristani pääsevä". Niin sanoen heitti hän hänet polulta erääsen kuoppaan muutamien pensasten väliin ja kiirehti pois. Mutta samassa viuhahti luoti ihan hänen päänsä sivutse. Hän juoksi pois polulta ja läheni palavaa kylää.
Niin pian kuin hän luuli olevansa piilossa savun ja muutamien suurten kivien takana, seisahtui hän, heittäytyi alas maahan ja katsoi taakse päin. Jääkärit auttoivat Nefnef'iä kuopasta ja taluttivat häntä alas tielle Venäläisten armeijaan, mutta kaksi heistä rupesi ajamaan Paavoa takaa.
Että nämät olivat hänet huomanneet, näkyi siitä, että uusi luoti kimmahti erästä kiveä vastaan aivan hänen kasvojensa vieressä. Kohta sen jälkeen seisoi myöskin toinen jääkäreistä, joka oli juossut esiin toisen seisahtaessa ja ampuessa, hänen vieressään ja käänsi kivärin suun hänen rintaansa vasten. Paavo tiesi, ett'ei armoa ollut odottamistakaan ja päätti sentähden myydä henkensä niin kalliista, kuin taisi. Nopeasti tarttui hän pajunettiin ja väänsi kivärin sivulle, niin että laukaus lensi ohitse. Sitte hyökkäsi hän vihollisensa päälle, otti häntä kiinni kainaloista ja heitti hänet voimakkaalla kädellä kumoon. Ladattuaan kivärinsä kiirehti nyt toinen jääkäri esiin, mutta kun Paavo näädän vikkelyydellä vieri maassa kumppani käsissään, ei hän uskaltanut ampua. Hän päätti käyttää pajunettiansa. Mutta juuri hänen kohottaessaan kiväriä pistääksensä Paavoa, päästi hän sen ja keikahti maahan. Luoti oli mennyt hänen päänsä läpi.
Paavolla ei enään ollut mitään hätää jälelle jääneen vihollisensa kanssa, vaan hän nousi ylös, laski toinen polvensa hänen rintansa päälle ja otti häneltä pois kaikki aseet. Hänet näin voitettuansa tuli vähäinen vakojajoukko Porilaisia.
"Sinäkö se olet, Roth?" sanoi Paavo, lähestyen päällikköä ja antaen hänelle kättä, sill'aikaa kuin sotamiehet ottivat kiinni Venäläisen.
"Minä, rakas Paavoni! Olemme tänäpänä aika lailla pieksäneet vihollisia", vastasi päällikkö. "Mitä toimituksia sinulla nyt on ollut?"
"Minun piti viemän kirjettä majuri Gek'ille hänen rouvaltansa", kertoi Paavo, "mutta Kauhavan joen yli mennessäni otti minut kaksi kasakkia kiinni ja vei Venäläisten kenraalin luokse. Siellä otettiin kirje minulta pois. Sitte minua vartioittiin yhdessä useampien Venäläisten upsierien kanssa Liuhtarin kylässä. Niitten joukossa oli majuri Nefnef, joka, niinkuin ehkä tiedät, oli majoitettu rouva Gek'in luona Tampereella. Kylän syttyessä tuleen ja meidän pirtistä ulos käydessämme, sain Nefnef'in kiinni, otin häneltä aseensa ja pakoitin häntä näyttämään minulle, missä talonpojat olivat vankina. Mutta tiellä tapasimme vihollisen jääkäreitä, jotka vapahtivat hänet ja varmaankin olisivat lopettaneet päiväni, ell'et sinä juuri vaaran hetkenä olisi minut pelastanut. Mutta missä on majuri Gek?"
"Hän on Lapuan kylässä kenraali Adlercreutz'in tykönä", vastasi vaanjunkkari Roth. "Jos käyt polkua eteenpäin, niin tapaat miehiämme, jotka näyttävät sinulle, missä hän on".
Vaanjunkkari pudisti vielä kerran talonpojan kättä ja marssi eteen päin pitkin palavaa kylää. Paavo seurasi polkua, siksi kuin kohtasi yhä suurempia joukkoja ja neuvottiin toisesta toiseen. Näin tuli hän erääsen hyvin rakettuun taloon, joka oli pappila ja johon Suomalaisten kenraalit olivat kokountuneet. Yksi vartijoista, joka seisoi ulkopuolella, ilmoitti talonpojan pyynnön, että Paavo Nissinen pyysi puhutella majuri Gek'iä.
Hetken kuluttua aukeni sen salin ovi, jossa kenraalit istuivat. Majuri Gek itse kurkisti ulos ja sanoi: "Terve tultuasi, rakas Paavoni! Tulet ihan kuin kutsuttuna, antamaan meille koko joukon tietoja. Astu sisään, astu sisään!"