III.
Maatalo Kurussa.
Eräällä ihanalla lehtiniemellä Vankavedessä oli vähäinen talo niin yksinänsä, että olisi sopinut eräkkään lymypaikaksi. Ainoastaan polku, jota myöten vaan käyden taikka ratsastaen saattoi kulkea, meni sinne Kurun kappelista. Mutta niillä leveillä vesillä, jotka levenevät sisä-Suomessa, taisivat tämän vähäisen talon veneet kulkea mihin ikään tahtoivat.
Muutamana kauniina kesä-iltana istui mainitun niemen päässä mies ongella. Hän oli pitkä ja laiha varreltansa, hyvässä asussa, joka osoitti, ett'ei hän ollut talonpoika. Hänen silmänsä olivat terävät ja katselivat kolkolla levottomuudella ympärilleen. Muuten näkyi hänen kasvoillansa se kamala muoto, joka on omituinen vanhoille kuuromykille.
Takapuolella häntä helähteli, hänen toki kuulemattansa, suloinen nuori ääni, joka lauloi yhtä Franzén'in runoelmaa. Nuori tyttö astui esiin lehtipuiden välistä ja läheni vanhaa kalastajaa. Hän taputti häntä hiljaan olkapäälle ja teki muutamia merkkejä, joihin toinen vastasi. Hän kokosi kalanpyydyksensä ja saaliinsa seuratakseen tyttöä. Mutta samassa seisahti hän äkisti ja viittasi salmea kohden, joka yhdistää Vankaveden Paloveden kanssa. Siellä näkyi vene. Levottomana sota-aikana antoi jokainen uusi esine pelon ja huolen ainetta. Vaihetettuansa muutamia merkkejä kuuromykän kanssa juoksi tyttö pois.
Kauan ei kuuromykkä ollut katsellut pientä venettä, ennenkuin tyttö kolmen muun naisihmisen seurassa tuli takaisin. Vanhin niistä, toisten äiti, oli kookas ja voimakas varreltaan ja näkyi olevan luotu soturin vaimoksi. Rohkeus ja uljaus säihkyi hänen silmistänsä. Hänen tyttärensä olivat kaikki kauniit ja jokaisella oli omituisuuksia, joista on vaikea sanoa, mikä oli parahin. Vanhin, Amalia, oli solakka, sinisilmäinen, kahdeksantoista vuotinen neito, jonka koko olennossa havaittiin viehkeä lempeys. Keskimmäinen, Rosina, oli vuotta nuorempi ja ensi katsannossa hyvin vanhemman sisarensa muotoinen; mutta tarkemmin katsottua huomaittiin pian, että hän oli vartevampi sekä luonnoltansa hilpeämpi ja vilkkaampi. Nuorin, Fredrika, oli kymmenvuotinen lehakka, joka päiväkaudet vaan lauloi ja telmi, sillä kelläkään ei ollut sydäntä nuhdella tätä suloista lasta.
Tämä vähäinen joukko katseli levottomalla tarkkuudella veneen lähenemistä ja vetäytyi sill'aikaa takaisin päin niin paljon, että tuli piiloon puiden taakse. Kuuromykkä, jolla oli erinomaisen tarkka näkö, teki äkisti meriin, joka osoitti iloa. Naisväki, joka tuli hänen ympärillensä, näytti hilpeillä liikkeillä uteliaisuuttansa. Fredrika, joka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: "Setä sanoo sen olevan Paavon, joka tulee veneessä".
"Paavo"! huusivat kaikki ihastuksella.
Äidin katsanto oli myöskin ensin ilahtunut, mutta hän rauhoittui pian. "Se on tuskin luultavaa", sanoi hän. "Mutta jos lankoni näkee oikein, tulee Paavo takaisin asiaansa toimittamatta. Kuinka olisi hän Vaasasta tai Uudesta-Kaarlepyystä ehtinyt tänne niin pian?"
"Oh!" virkkoi Rosina, "Paavo kiirehtii kyllä. Hän on niin rohkea ja nerokas, että sitä, joka viivyttää häntä, kun hänellä on asia toimitettavana Amalialle, sitä olisi hauska nähdä".
"Ottipa Paavo pyssynkin myötänsä", sanoi Fredrika; "ett'ei hän vaan ryhtyisi sotaan, hän, joka niin vihaa Venäläisiä, varsinkin häijyä Nefnef'iä, ett'ei hän suinkaan malta olla heihin kajoomatta".
Amalia katsahti levottomin silmin nuoreen sisareensa. Sitte sanoi hän huolettomalla äänellä: "minulla on sama ajatus, kuin Rosinallakin. Paavo kyllä varoo itsensä. Muuten en ollenkaan ymmärrä, mitä Fredrika tarkoittaa Nefnef'illänsä. Eihän Paavo ole häntä edes nähnytkään, taikka, jos hän sen on tehnyt, tapahtui se vaan yhden ainoan kerran pikimmältään".
"Paavo raukka!" sanoi Fredrika. "Hän on varmaan haavoitettu. Minä mielestäni näen jotakin punaista hänen päällänsä. Hänen mekkonsa on varmaan verinen".
"Mitä sanot?" huusi tulisesti Amalia, unhottaen huolettoman äänensä.
"Mutta mitenkä voit sen nähdä niin kaukaa?"
Fredrika purskahti nauruun.
"Ole vaiti!" sanoi äiti, pidättäen kujeellista hymyä, joka varsin hyvin kaunisti hänen muuten vakaisia kasvojansa.
Kuuromykkä oli sill'aikaa suurimmalla tarkkuudella katsellut puhuvia. Omituinen ja eriskummainen surkuttelevaisuuden muoto kuvautui äkisti hänen kasvoillensa ja hän taputti ystävällisesti Amalian kättä. Mutta tämä punastui ujosti.
"Mutta, äiti, kuinka oikeastaan on sodan laita?" kysyi Fredrika.
"Sen saamme varmaan tietää, saatuamme tietoja isältä", vastasi äiti. "Jumala suojelkoon häntä! Kentiesi vaikka sill'aikaa, kuin te tässä seisotte ja laskette leikkiä, luoti jo on kohdannut hänet. Lapset, lapset! minä tulen niin surulliseksi ja levottomaksi".
"Äiti, äiti! älä vihastu minuun!" huusi Fredrika ja kääri pienoiset kätensä äidin ympäri. "Minä en ollenkaan mitään pahaa tarkoittanut. Rukoilemmehan me Jumalaa joka päivä isämme edestä, miks'ei Jumala häntä suojelisi? Häijy sota! Tiedättekö äiti, minä rukoilen Nefnef'inkin edestä. Tuleehan vihollistensakin edestä rukoilla. Ja kyllä minä tiedän, että Nefnef on vihollisemme, vaikka hän antaa minulle sokerileipää ja venäläistä mesikakkua".
"Fredrika parka!" sanoi äiti ja suuteli häntä. "Sinä et kuitenkaan voi ilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha aavistus, joka nyt hämmästyttää minua!"
"Ei, ei! rakas äitini", lausui Amalia. "Minun luuloni on peräti toinen.
Paavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä".
Kuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti: "Paavo soutaa kaikin voimin. Hän ei ole haavoitettu, se näkyy hänen väkevästä soudustansa. Hänellä ei ole laukkuansa. Se ehkä on veneen pohjalla".
Nyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä kirjeistä, jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän levoton odotuksensa tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin liki, että hän käänsi itsensä, katsoakseen paikkaa, missä nousisi maalle. Hän huomasi silloin levottoman joukon rannalla, ja teki merkin, johonka naiset ilohuudolla vastasivat.
Paavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi sauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä vaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti tyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja vähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein hyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin kaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän lakin päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi otti hän esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.
Ottaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli kohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä. Myöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä kyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta hänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä liikutti väkevät tunteet.
Niin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja kaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti monet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi hämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.
Viimein lausui hän: "Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.
Nefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän
lähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin
Tampereen kautta".
Amalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. "Me olemme siis, Jumalan kiitos, turvassa", sanoi hän. "Jos hätä rupeisi ahdistamaan, voimmehan silloin päästä Ruovedelle".
"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä", virkkoi äiti. "Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita ajatella, kuin meitä häiritseminen".
"Niin", sanoi Fredrika, "heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun tulevat ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle".
"Hm", virkkoi Paavo:
"Alku työn kaunistaa,
Lopussa kiitos seisoo".
Äiti katsoi terävästi häneen. "Mitä tarkoitat, Paavo?" kysyi hän. "Etkös luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta vihollisesta?"
"Minä luulisin paremmin käyvän", vastasi Paavo, "jos saisimme tehdä oman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia ajatuksia, mutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja luotia ja ruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan Venäläinen tulisi takaisin maahansa.
Tulee mies meren takainen,
Ei tule turpehen alainen".
"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".
"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".
"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.
"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja ynseyttä.
"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"
"Suusta Jumalan korvaan,
Armon kanssa ulos tulkoon!"
vastasi Paavo. "Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon. Vaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof tulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa. Niin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On kuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun Venäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa, aavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy kärsiä, mitä ei voi välttää.
Kirjava keto kesällä
Ihmisen ikä kirjavampi!"
Kaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon pitää kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä äiti?"
"Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä hengen vaaraan edestämme".
Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös. Fredrika juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni riippuaksensa, ja koko seura läksi ylös taloon.
Tämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli rakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli salvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta ulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin ympärillä oli kaikilla puolin suuria koivuja ja leppiä, jonka vuoksi ei mitään varsinaista pihaa löytynyt. Kohta vieressä oli tavallinen pirtti, jossa palvelusväki asui. Mutta etevin rakennus oli suuri, oivallinen navetta vähän matkan päässä eräällä mäellä, jonka ympärillä kasvoi aika honkametsä. Koko talo oli niin piilossa, että ainoastaan savu, joka nousi sen piipuista metsän ylitse, saattoi ilmoittaa vedellä kulkeville, että ihmisiä asui paikalla.
Tuskin oli seura astunut sisään ja ehtinyt istuutua, kuullaksensa Paavon kertomusta, kuin Fredrika huusi, että joku outo läheni puiden välissä. Kaikki kiiruhtivat akkunaan.
"Se on oiva kappalaisemme, pastori Cygneus", sanoi Fredrika. "Rosina on tänäpänä näyttänyt niin miettiväiseltä ja ollut niin harvapuheinen, ikään kuin olisi muuttunut nieriäiseksi. Saas nähdä, tuleeko hän nyt iloisemmaksi".
Rosina lyödä näpsähytti hilpeää sisartansa, joka nauraen juoksi äitinsä selän taa. Muuten niin vakaisen Amaliankin suu myhähti.
Pastori, joka oli nuori, sivistynyt mies, tuli sisään suurella kiiruulla. Tervehdettyään naisväkeä ja Paavolle kättä annettuansa, sanoi hän: "Antakaa anteeksi, että tuon ikävän sanoman. Mutta Venäläiset lähenevät. Minä tuskin luulen, että täällä enään on hyvä kauemmin viipyä. Venäläiset ovat voitetut Lapualla ja vetäytyvät nyt takaisin Tampereelle. Yksi osakunta seuraa vesijaksoja ja on jo tullut Kuruun. Jumala tietää, eivätkö kasakit löydä tietä tännekin, vaikka talo on etäällä. Minä olen kiiruhtanut tänne, keskustellakseni herrasväen turvallisuudesta".
"Ah, hyvä pastori", vastasi rouva, "äsken juuri sain iloisia sanomia mieheltäni. Hän on komppaniansa kanssa Ruovedellä. Me aiomme lähteä sinne".
"Se ei ole mahdollista maisin", lausui pappi. "Kasakit ovat valloittaneet koko tien, tunkeissansa aina Kurun kappelinkirkolle. Ehkä Paavo tietänee jotakin neuvoa?"
Jokaisen silmät kääntyivät nuoreen talonpoikaan.
Hän mietti hetken aikaa, sitte sanoi hän: "Minä mielestäni pidän paraimpana kohta lähteä vesille. Minä tiedän, että vaanjunkkari Roth ja vältvääpeli Spof ovat muutamien veneiden kanssa Muroleen salmessa. Jos kerran vaan pääsemme sen lävitse, on tie avoinna aina Ruovedelle".
"Neuvo on hyvä. Se on parasta", sanoi pappi. "Minä seuraan herrasväkeä. Paavo ja minä soudamme, niin käypi matka joutuisammin. Mutta meillä ei totisesti ole aikaa liiaksi. Minä en tiedä, kuinka likellä kasakit olivat jälissäni".
"Joutukaa, tytöt!" huusi äiti. "Pankaa vähän vaatteita myttyyn, niin laitan minä jonkunlaisen eväskontin. Mutta missä rengit ovat?"
Tytöt kiiruhtivat aukaisemaan kaappeja ja kistuja; äiti toi ison vakan ruokahuoneesta. Samassa tuli palvelusväki, muutamia renkejä ja pari piikaa. Viimeiseksi mainitut kiiruhtivat auttamaan naisia, sill'aikaa kuin rengit hakivat aseita. Kirveitä ja karhunkeihäitä, paitse puukkoja ja muita teräkaluja, joita Suomalaisilla aina on vyöllä, oli otettu esiin. Paavo otti yhden majurin jahtipyssyistä. Mutta hän ei löytänyt ruutia, jonka vuoksi hänkin otti kirveen.
"Kasakit, kasakit!" huusivat rengit. Laukaus kuului samassa karjapihalta. Kohta lensivät kaikki talon asukkaat rannalle, paitse kuuromykkä. Rengit ottivat hänen käsiinsä kiinni, vetääksensä häntä myötään, mutta hän irtautui väkisin, päästi kamalan parun ja kiirehti takaisin taloon. Rengit eivät uskaltaneet kauemmin viipyä, vaan jättivät hänet ja kiirehtivät rantaan.
Mutta siellä kohtasi pakenevia yhtä odottamaton, kuin hämmästyttävä näky. Kymmenen suurta kirkkovenettä, täynnä venäläisiä jääkärejä, laski juuri nyt rannalle. Venäläisten päällikkö jäi vähän kauemmaksi, sill'aikaa kuin väki toisista veneistä nousi maalle tiedustelemaan. Ihmisiä rannalta havaittuansa päästivät Venäläiset laukauksen. Naisväki huudahti ja vetäytyi palkollisten kanssa puiden suojaan.
Paavo yksinänsä pysyi pelästymättömänä. Hän käski renkein kohta heittää pois kaikki aseet ja kielsi heitä millään tavalla vastustusta tekemästä. Pappi oli samaa mieltä kuin Paavokin ja tarjoutui puhuttelemaan Venäläisten päällikköä. Vaaleina ja tuskasta vapisevina odottivat naiset kohtaloansa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Äiti kielsi tyttöjä erkanemasta hänestä.
Sill'aikaa kuin pappi meni rantaan, kohdataksensa vihollisia, ja merkiksi rauhallisesta aikeestaan viittasi valkoisella nenäliinallansa, palasivat muut seurasta takaisin asuinhuoneesen.
Kuuromykkä seisoi ihmetteleväisenä ovessa ja hänen kasvoistansa näkyi, että jotakin merkillistä liikkui hänen sydämessään. Hän ei enää, niinkuin ennen, kohdannut tulijoita ystävällisellä katsannolla. Hän meni vaan niin paljon sivulle, että pääsivät käymään sisään.
Vähän ajan kuluttua tunki muutamia ryysyisiä kasakkeja laihojen hevosten selässä oven eteen. He kurkistivat levottomin silmin ympäri ja uhkasivat keihäillään molempia miehiä. Paavo otti lakin päästänsä ja kumarsi. Kuuromykkä tirkisti heihin julmasti. Yksi kasakeista ratsasti akkunan alle ja katsahti sisään. Mitä hän raaoilla sanoillansa virkkoi ymmärsivät ainoastaan hänen kumppaninsa, mutta siitä tuli se, että kaksi astui alas hevostensa selästä ja läheni ovea, pamput kädessä. Paavo meni syrjälle, mutta kuuromykkä rupesi vilkkaasti vastarintaan. Toinen jännitti kohta pistoolin. Paavo veti kuuromykän väkisin pois ovesta. Talonpojan nöyryys näkyi lepyttävän heitä ja pistooli pistettiin takaisin vyöhön.
Nyt astui yksi kasakki sisään. Rengit kumarsivat Paavon käskystä, vaikka vastahakoisesti. Toinen piioista tuli samassa ulos huoneesta, kantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki kasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja huulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja kätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi ympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin naiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa. Sukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin viinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.
Naisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja antoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja katseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka melkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.
Pahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut akkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden akkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa. Sitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa sisäpuolella.
Mutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon jälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa pakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka sidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai kaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät väkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä, jotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun huimauksia.
Kuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja pieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä, tullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä lyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.
Paavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava kasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.
Tällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin.
Täällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.
Sisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella uteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän ulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja muutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.
Mutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian hänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka pysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen sisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi heidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan hakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia merkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä, selittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja lausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän ymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa pään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä. Kasakit nauroivat.
Juuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset harmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi, niinkuin ennenkin, ja astui sisään.
Ensimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä Amalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta tämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon, mutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti pamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi rukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan kohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin. Kasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin heikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri hampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin kovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.
Pian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli irtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä, temmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit tutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne pirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin paikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi retkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla poikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä lenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin hävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian murrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin huolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella sammutettu.
Koko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka huomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä kiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä huolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin rohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä näkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli taukoomatta levottomin silmin oveen päin.
Kun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus ulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän vihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn, kuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.
Kauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista, ennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui sisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto oli tyly. "Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle", sanoi pappi. "Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan muistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä Luoja laskee päällemme".
Rouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan vastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko kaikki ryöstetty.
"On, armollinen herra!" vastasi vavisten rouva. "Ei", sanoi Fredrika ynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. "Minulla on vielä jälellä kultaketjuni!" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä punastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat häntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.
"Viekää naiset rantaan!" käski upsieri. "Renki tuossa" — hän viittasi
Paavoa — "ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä.
Rannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa".
Naiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa.
Nopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.
Pihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat kasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä paljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei suinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa joukossa.
Nopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse. Tuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten vartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti. Katsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka näkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan lävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.
Ehdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He huomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin useampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on karja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja tuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta metsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.
Kapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte käski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja naisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä kohtauksesta.
Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.
Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti kyyneliä naisten silmiin.
Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja. Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.
Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä muuta he voivat löytää".
Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.
Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle, paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn, keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä, mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne, jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin päin ja yrittivät pakenemaan.
Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.
Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin, jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien pampuista.
Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen. Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan, veteen ja ryntäsivät luodolle.
"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka ynseilevät keisariamme vastaan".
Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.
"Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h——tin Porilaiset. Veneet takaisin!"
Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli Suhanoff tappiota.
Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia, jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.
"Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"
Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta puolelta.
Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat, käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.
Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.
Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret, mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita pyssymiehiä.
Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika, jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.
"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne. Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille, majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"
Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa liikkeelle.
Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin. Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa, kunnes se viimein peräti taukosi.
Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan punertavana savupilvenä taivaan rannalla.
"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä.
"Siellä asuu herra majuri Nefnef".