IV.
Tampere.
Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän seurassansa.
"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef. "Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa toinen jääkäri tänne".
Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella, jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi. Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää", sanoi hän.
Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:
"Hätä neuvon keksii".
Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin, sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita, kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin tapahtuu".
Kun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä viereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli vihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi. Hänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun hän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista ajoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi: "Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko kysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle jäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia mamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan ystävällistä sanaa minulle antaa?"
Naiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa loukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika yksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella nenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet kukistaa. "Kah, majuri Nefnef", lausui hän viimein, "minä luulen, että te olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?"
"Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella", sanoi
Nefnef. "Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.
Koettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!"
Amalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi: "Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te vainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot naiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin kunniaa sukupuolellemme".
Nefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki mielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: "Mitään onnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on, mitenkä teitä tästälähtien kohdellaan".
"Vai niin", lausui Fredrika, "jos laulan majurille jonkun laulun, saan siis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia akkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella, että kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti kotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa sytyttämässä?"
"Ole vaiti, sinä nenittelijä", keskeytti häntä Nefnef. "Ja te, Amalia, muistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen, jota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut vastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en ikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia vihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille suurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän kauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla turvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista kirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen kanssansa. Siksi jääkää hyvästi!" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois ja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.
Pihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. "Herra komendantti!" sanoi Laptjeff, "eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin tulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan torilla".
"Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana", pakisi Nefnef. "Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää luodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon, niinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset tänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille Suhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa tätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa".
Nefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia, jotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna hevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut vastata mihinkään kysymykseen.
"Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!" sanoi Nefnef. "Käskekää hänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä suuhunsa!"
Tämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne tuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He näyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin, neljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat paikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.
Vaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali vaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi siihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia astui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen torin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.
Rajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun aineeksi selittämään heidän tilaansa. "Vihollistemme voiton tähden Lapualla", puhui hän, "olemme takaisin ajetut rantamaasta. Yhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää saa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut näiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie Tampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat, että ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla lähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla takaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään toista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen Majesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne nykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle, voi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas Dolgorukia?"
Kullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat, että ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että viimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli avoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään ja antoi komendantille erään ilmoituksen.
Tuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa tietoa siitä.
"Kapteini Suhanoff", vastasi Nefnef, "jonka lähetin yhden jääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös Näsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston. Hän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia ajoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte vihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin luodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui vihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi hän tänne".
Kenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski: "niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään erinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini Alavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri Nefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän! Vihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on päällikkönä?"
"Minä en sitä tiedä sanoa", vastasi Nefnef. "Mutta pari kasakkia on äskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen. Suhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri vähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin".
"Tutkikaa häntä!" käski Rajevski. "Ilmoittakaa minulle, mitä tulee ilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan! Kootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa valppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa Turusta!"
Kenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia vaunuja ratsujoukon kanssa torille. "He ovat tulleet sillan yli", sanoi Nefnef. "Lieneeköhän se ruhtinas?"
Nyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta hänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään ulos. "Hyvät herrat", sanoi hän, "se on kreivi Kamenski".
Upsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta kiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa arveltiin sinne ja tänne. "Lieneekö etelä-armeija voitettu?" sanoi evesti Demidoff. "Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki Turkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua Viaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin".
Rajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden upsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla kohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat tervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: "Keisari on myöntynyt pyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen saanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne".
"Minä toivotan teille onnea, herra kreivi", sanoi Rajevski kolkolla äänellä, "ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että hän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla onnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani täyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla. Sallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni niille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan ole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän miehuuteensa ja vaivoihinsa?"
"Kuten tahdotte, herra kenraali!" sanoi Kamenski. "Te voitte vielä käskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani". Hän otti esiin muutamia papereja.
Nämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi: "asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä sulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat vedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat täynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla saattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on peräytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme".
"Ei mitäkään peräytymistä!" vastasi Kamenski. "Ell'emme muulla tavalla pääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää sotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava", — hän heilutti kättänsä — "eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on ruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa. Hän on täällä parin tunnin perästä".
"Oi, se on hyvä", virkkoi Rajevski. "Jos hän olisi tullut päivää ennen, herra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän peräysmatkan siasta".
"Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?" keskeytti kreivi Kamenski.
Kenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit näyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet salata kaipaustaan ja suruaan.
Kiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: "viekää minut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden sitte kohta Pietariin".
Kyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset upsiereiltaan ja meni huoneesta.
Sill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia likiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita kenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut päälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.
Kaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian ulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten upsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet hänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä olivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä estääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen kiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se tottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet koskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt Pyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut mahdollista kiinni saada.
Ainoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon vastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.
Talonpoikain paetessa kiiruhti useampia Venäläisten jääkärejä rannalle ja sillalle. Myöhäistä oli enään ampua muiden perään, mutta tuo yksinäinen soutaja ei vielä ollut pyssyn kantaman ulkopuolla. "Ampukaa häntä!" huusi eräs jääkäri toiselle. "Se on rouva Gek'in renki". Laukaus pamahti silloin, mutta ei kohdannut.
Majuri Nefnef itse tuli ratsastaen sillalle, saatuansa tiedon tästä kohtauksesta. "Se on vakoja!" huusi hän. "Se heittiö oli ottaa minut vangiksi Lapualla. Käskekää katteini Judenieff'in tuossa paikkaa lähettää kuusinaulainen tykki tuonne värjärin laiturille! Katsokaa, että sitä tähdätään hyvin ja ampukaa häntä, ennenkuin hän pääsee pakenemaan!"
Useampia jääkärejä riensi pois toimittamaan käskyn täytäntöä. Nefnef itse ratsasti sinne, heitä kiirehtiäksensä.
Tykki tuotiin nopeasti laiturille ja joukko sotamiehiä kokountui sen ympäri. Sitä tähdättiin suurella huolella.
Mutta Paavo huomasi vaaran ja rupesi soutamaan epätasaisesti, niin että vene alituisesti muutti suuntaa, jonka vuoksi ei sitä ollut helppo tavata.
Viimein laukaistiin tykki ja luoti lensi hyppien pitkin vedenpintaa.
Kun savu muutaman hetken perästä oli hajounut, niin että laiturilta voitiin nähdä yli vesien, havaittiin talonpojan hattu uivan veneen vieressä, joka näytti tyhjältä. Airot riippuivat irtanaisina, veneen vielä kulkiessa eteenpäin siitä vahvasta vauhdista, joka sillä oli.
Nefnef käski muutamia jääkärejä menemään erääsen suurempaan veneesen, joka oli lähellä laituria; tykki vedettiin takaisin. Mutta samassa kohosi talonpojan varsi veneen pohjasta ja airot rupesivat taas vilkkaasti liikkumaan. Venäläiset päästivät yleisen huudon. Tykki tuotiin taas pikaisesti laiturille, mutta ennenkuin ehdittiin uudesti laukaista, ei Paavo enään ollut ammuttavissa.
"Tuolla raskaalla veneellä on mahdotonta häntä enää saada kiinni!" sanoi eräs upsieri.
"Nyt saavat he tietoja koko asemastamme!" huusi Nefnef vihastuneena. "Antakaa sille riivatun viskaalille, jok'ei ymmärtänyt estää tätä harmia, sataviisikymmentä! Vartijat pitää vieläkin enennettämän kahdenkertaisesti. Seuratkaa minua, katteini Judenieff! Tutkikaamme vankianne".
Upsierit menivät sen perästä pois.
Kun Nefnef astui pihalle, jossa hän oli ottanut pääkorttierinsa, kohtasi hänet Rajevski. "Herra komendantti", sanoi tämä, "minä en voi täällä enää kauemmin olla. Minä en aavistanutkaan kaikkia, mitä nyt olen saanut kuulla. Teillä on naisia vangittuina, te annatte kiduttaa vankia. Päällikkyyteni on loppunut, niin ett'en enää voi teitä käskeä, mutta muistakaa, ett'en ikänä ole antanut teille lupaa semmoisiin. Ennenkuin lähden, tahdon ilmoittaa asian Kamenskille".
"Hän sen jo tietää", vastasi Nefnef; "hänen käskynsä on kovuudella kohdella vakojia".
"Jääkää hyvästi, majuri Nefnef!" pitkitti kenraali. "Minun on alammaisistani vastaaminen, sen tiedän, mutta raaka käytöksenne on minulle ollut peräti tuntematon ja odottamaton, niin että tässä kohdassa olen syytön".
Nefnef'iä enää silmäykselläkään kunnioittamatta astui Rajevski vaunuihinsa ja matkusti pois.
Nefnef katsahti hänen jälkeensä pilkallisella silmäyksellä. "Onnesi tähti", jupisi hän, "on laskenut! Sinä et voi minua vahingoittaa ja Kamenski, sen tiedän, ei ole niin tarkka". Hän meni sisään talliin, joka oli likinnä naisille määrättyä tupaa.
Sen ovi aukesi ja Amalia astui ulos. Kauhistus ja tuska kuvautui hänen muuten niin kauniissa kasvoissansa. Hän kysyi muutamilta sotamiehiltä, jotka seisoivat ulkopuolla, missä komendantti oli. Mutta nämät pudistivat päätänsä ja viittasivat talliin päin, josta kuultiin muutamia kamalia ääniä, ikäänkuin kuolevan eläimen porina. Amalia tahtoi rientää sinne, mutta Venäläiset pidättivät häntä. Turhat olivat hänen rukouksensa ja kyynelensä: he eivät häntä ymmärtäneet.
"Komendantti" oli ainoa sana, jotka he olivat ymmärtäneet ja kertoivat.
Näiden turhain koetusten jälkeen juoksi Amalia kutsumaan ulos muita naisia. Nefnef tuli samassa tallista ja kaikki yhteisesti kiiruhtivat häntä vastaan.
"Armahtakaa setääni!" huusi Amalia. "Mitä on se onneton tehnyt, että häntä niin kidutatte, majuri Nefnef?"
"Vakoja, vakoja!" vastasi Nefnef harmistuneena. "Minä tulen teidän luoksenne toisella kertaa; nyt minun täytyy mennä kenraalin luokse".
Tämän sanottuaan tahtoi hän mennä pois. Mutta rouva Gek heittäytyi polvilleen hänen eteensä. "Kuinka saatatte niin piinata mielipuolta ja kuuromykkää?" huusi hän.
"Te vaan tahdotte minut pettää", vastasi Nefnef, "mutta minä vannon, että hänen täytyy puhua, vaikk'ei hänellä olisi enemmän kieltä, kuin sammakolla".
Kylmyydellä kääntyi hän pois naisista ja meni porttiin päin. Siellä antoi hän muutamia käskyjä ja kävi pois. Hänen käskystään viittasivat muutamat sotamiehet naisia menemään takaisin huoneesensa. Ainoastaan vaivalla saatiin heitä tottelemaan, kun näkivät kyökistä kannettavan talliin muutamia tulisia rautoja.
Koko puolen tunnin, täynnä tuskaa, täytyi poloisten naisten kuulla hirmuisinta parkua, jonka syyn he aivan hyvin tunsivat.
Silloin ratsasti pihalle loistava joukko ratsuväkeä. Nuori mies kalliissa puvussa, rinta täynnä välähteleviä tähtiä, ajoi sen etupäässä. Nefnef seurasi häntä, pää paljastettuna.
Nuori ruhtinas, sillä se oli ruhtinas Dolgoruki, hyppäsi keveästi vaahtoavan ratsunsa selästä. "Minä kohtasin kenraali Rajevskin", virkkoi hän. "Onko se totta, mitä hän sanoi, majuri Nefnef, että te täällä harjoitatte hirmuisimpia töitä? Tietäkää, että keisari vaatii urhoollisuutta, mutta myöskin ihmisyyttä sotamiehiltänsä".
Hän meni samassa pytinkiin, johonka Nefnef seurasi häntä.
Naiset olivat akkunan lävitse nähneet tämän kohtauksen. "Se on keisari itse", sanoi rouva Gek. "Se ei voi olla kukaan muu".
"Nefnef oli niin nöyrä häntä kohtaan", sanoi Fredrika. "Hän olisi kernaasti voinut hutkaista Nefnef'iä ratsuvitsallaan".
"Hän ei ollenkaan näyttänyt julmalta", lausui Rosina. "Äiti, pyytäkäämme häneltä armoa!"
"Niin", huusi Fredrika. "Osaahan Amalia ranskan kieltä".
Äiti mietti muutaman hetken. "Meillä ei ole muuta neuvoa", sanoi hän. "Meidän on sitä koettaminen. Rohkaise mielesi, Amalia; mene Jumalan nimeen, Hän sinua vahvistakoon!" Näin sanoen syleili hän vapisevaa tyttöä.
Amalian kasvoille kuvautui hyvän aikomuksen jalo muoto ja tunne rohkeudesta ja arvollisuudesta tuotti hienon punastuksen hänen poskillensa.
Ovi avattiin ja hän astui ulos. Mutta vartijat pihalla tahtoivat viedä häntä takaisin. Hän koetti merkeillä selittää, mitä mieli puhua, ja viittasi kiivaasti pytinkiin päin, johon ruhtinas oli mennyt sisään.
"Takaisin!" ärjäsi muuan jääkäri ja kolisti kiväriänsä.
Samassa aukesi akkuna pytingissä. Heleä ääni puhui muutamia sanoja ja jääkäri astui kunnioittavasti syrjään. Amalia kiiruhti eteenpäin.
Ovessa tuli Nefnef häntä vastaan ja pidätti häntä. "Mamseli Amalia", sanoi hän innolla, tarttuen hänen käteensä, "mitä tahdotte ruhtinaalta? Älkää kannelko päälleni, sitä neuvon teille ja sitä teiltä pyydän. Mitä ikänänsä hän sanoneekin, olette ja jäätte minun valtaani. Muistakaa se ja puhukaa sen jälkeen!"
Muuten niin heikko tyttö tempasi väkevästi kätensä irti, katsoi häneen vaan yhdellä silmäyksellä, mutta täynnä ynseyttä ja arvoisuutta, ja kiiruhti ruhtinaan huoneesen.
Hänen sydämensä sykki kovasti; uskaliaisuus ja tuska, sekä vaaleus ja punastus vaihtelehtivat hänen kasvoillansa. Hän laski kätensä sydämelleen, hetkeksi miettiäksensä niitä sanoja, joita aikoi puhua.
Ruhtinas meni häntä vastaan lempeällä ja jalolla katsannolla.
Ystävällisesti käski hän häntä mieltänsä rohkaisemaan.
Amalia heittäytyi nyt polvillensa ja kertoi, kyynelten useasti keskeyttäessä hänen puhettaan, mitenkä vanhempainsa koti oli ryöstetty ja kuinka kuuromykkää setäänsä kidutettiin.
Kuultuaan tämän kertomuksen, joka saatti punan nousemaan hänen otsallensa, nosti ruhtinas ystävällisesti rukoilevaa tyttöä ylös ja tarjosi hänelle kätensä, taluttaaksensa häntä alas pihalle.
Tällä kohtasi heitä Nefnef, joka tuli ulos tallista. Hän kumarsi syvästi ja sanoi vapisevalla äänellä: "Armollinen ruhtinas, minä tulin myöhään. Hän on kuollut".
"Te olette murhannut kuuromykän ja mielettömän", virkkoi ruhtinas ja katsoi häneen kauhealla silmäyksellä. "Minulla ei ole täällä päällikkyyttä, mutta minä tahdon puhua kreivi Kamenskin kanssa ja herramme ja keisarimme kanssa. Hän ei tahdo, että upsierinsa ovat pyöveliä. Missä ovat muut naiset?"
Amalia viittasi tupaan ja nämät, jotka akkunasta olivat nähneet koko kohtauksen, kiiruhtivat ulos. Ruhtinas tervehti heitä ystävällisellä kohteliaisuudella ja sanoi: "Tahdotteko jäädä tänne? Minä vakuutan, että olette turvassa. Vai mihinkä tahdotte mennä? Ei kukaan uskalla tehdä teille mitään pahaa, sen voin luvata keisarini nimessä".
Naiset katselivat toinen toisiinsa; äiti puhui muutamia sanoja Amalialle ja tämä selitti nyt ruhtinaalle äitinsä halun päästä erään sukulaisen tykö Karjalaan, niin kauaksi kuin sotaa kesti.
"Onko teillä hevosta?" vastasi ruhtinas, "niin tahdon toimittaa teille kenraali Kamenskin luvan ja passin. Missä on kenraali, majuri Nefnef?"
Samassa hetkessä järähti tykin laukaus. Hätärummut pärisivät ja kaikki Venäläiset tulivat liikkeelle. Ruhtinas pudisti Amalian kättä ja hyppäsi taas ratsunsa selkään. Kaikki Venäläiset seurasivat häntä.
Näsijärven rannalle riensivät Venäläisten joukot. Nefnef kiiruhti heitä johtamaan. Värjärin laiturille tuotiin taas tykki. Järvellä liikkui joukko aluksia, kaikki täynnä sotamiehiä. — Kohta huomaittiin, että suuri joukko aikoi nousta maalle vähän matkaa kaupungista.
Kreivi Kamenski riensi torilta rantaan, jossa ruhtinas Dolgoruki kohtasi hänet. Nämät korkeat päälliköt tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja ruhtinaan korkea arvo näytti voittavan itse ylikenraalin vallan.
"Voimamme täällä on liian heikko", sanoi Kamenski.
"Tunnin päästä on koko sotajoukkoni täällä", vastasi ruhtinas; "minä olen kiiruhtanut edelle. Nyt tahdon rientää heitä vastaan ja jouduttaa marssia. Jos oikein näen, saanette kyllä tekemistä siksi, kuin tulen takaisin, niin että vielä voin toivoa päästä tappeluun osaa ottamaan".
"Terve tultuanne, jalo ruhtinas!" vastasi Kamenski. "Kuinka suuri on joukkonne?"
"Noin 6,000 miestä", vastasi Dolgoruki.
"Jättäkää siis tykistönne sillalle", sanoi kenraali, "ja antakaa ratsuväen kiiruhtaa tuonne tappeluun. Minä huomaan, että vihollinen siellä kokoo voimansa maalle noustaksensa".
"Kuka on Suomalaisten päällikkönä?" kysyi ruhtinas, jo kääntäen hevostansa.
"Minä en tiedä oikein varmaan", oli Kamenskin vastaus, "mutta laivaston päällikkönä lienee amiraali Spuff, vaikka on koetettu luuletella, että hän on ainoastaan vältvääpeli, ja kenraali Rutt johdattaa jalkaväkeä. Että he ovat enemmän, kuin alaupsieria voi kohta nähdä toimituksen voimakkuutta. Tarkk'-ampujat, joita näette seisovan muutamia joka veneessä, ovat noita urhoollisia Porilaisia. Soutajat-sotamiehet lienevät Ruotsista äsken tulleita. Jääkärimme eivät vielä tunne sitä univormua".
Ruhtinas kannusti ratsuaan ja kiiruhti ajutantteinsa seurassa kaupungin lävitse ja pitkän sillan yli. Sieltä saattoi hän nähdä, kuinka vihollisen laivasto rupesi ampumaan Venäläisten joukkojen päälle. Mutta Suomalaisten tuli oli varsin tiukka. Ainoastaan yksi tykki oli heillä työssä. Muuten eivät he näyttäneet tahtovan tulla aivan likelle Venäläisten kiväritulta. Kamenski kuljetti sentähden tykistönsä pitkin rantaa, sillä tavalla tavataksensa vihollisia. Tappelupaikka peittyi pian ruudinsavulla, jonka tuuli ajoi kaupungin ylitse.
Tuskin oli ruhtinas ehtinyt sillan yli, kun pari venettä ruudinsavun suojassa läheni sitä. Muutamia Suomen sotamiehiä hyppäsi siitä ylös sillalle, jonka alla hirvittävä työ nyt alkoi.
Nefnef'in korttieri oli liki siltaa. Puoli tusinaa Suomalaisia riensi sinne Paavon johdatuksella. Hän löysi naiset vartijaitta, sillä Kamenski oli koonnut kaikki väkensä rannalle. Paavo ja kumppaninsa olivat eriskummaisesti vaatetetut. Heillä oli hattujensa ympäri leveitä höylänlastuja, jotenka ne kaukaa katsoen olivat sotamiesten kypärien muotoisia. Olkapäiden ylitse kantoivat he, hihnojen siasta kaistaleita männyn kuoresta, valkoinen määhäpuoli ulospäin. Aseina oli heillä keihäitä ja seipäitä.
Paavon silmäys lensi sivumennessä talliin päin, sill'aikaa kuin hän käski naisia kiiruusti seuraamaan itseään. "Tie on meille nyt avoinna", sanoi hän, "vaikka Ruovedelle asti. Sill'aikaa kuin vaanjunkkari Roth muiden talonpoikien kanssa antaa Venäläisille tekemistä, pääsemme ruudinsavun suojassa melkoisen matkan ennalle".
Ilonhuudolla myöntyi rouva Gek tähän ehdoitukseen. Toivo päästä miehensä tykö voitti kaikki muut arvelut. Hän käski tyttäriensä kohta totella ja seurasi sen jälkeen pelastajiansa. Fredrika tarttui tavallisuuden mukaan Paavon käteen ja molemmat vanhemmat tytöt taluttivat äitiä.
Sillalla kohtasi heitä pastori Cygneus. Hän oli sill'aikaa käynyt rovastin luona kaupungissa. Nyt yhtyi hän pakenevain naisten seuraan ja rehellinen Paavo otti hänet vastaan sydämellisellä kädenpudistuksella.
Tuskin olivat naiset astuneet veneesen, joka kiiruhti ylös Näsijärvelle päin, kun tulenliekkiä leimusi useammassa kohdassa pitkää siltaa. Samana hetkenä tulivat ruhtinas Dolgorukin etujoukot, jotka innolla olivat kiiruhtaneet päällikkönsä jälissä, rannalle.
Ruhtinas itse ratsasti ensinnä palavalle sillalle. Mutta hänen edessänsä räjähti samassa hirmuisella pamahuksella sillankaari ilmaan, palavia ansaita lensi kauas ympäriin ja ruhtinaan täytyi kääntyä takaisin. Hämmästyksellä katseli hän palavaa sillanrakennusta. Hetken mietittyänsä sanoi hän: "Tästä emme voi päästä eteenpäin. Koettakaamme pohjoisempaan, saatammeko päästä vesien ympäritse!"
"Me voimme silloin Karjalan kautta tulla Barclay de Tolly'n armeijaan!" vastasi eräs ajutantti. "Mutta sinne on pitkä matka, kumminkin viikon marssi".
"Olkoon menneeksi!" huusi ruhtinas. "Kernaammin kuljen sen matkan, kuin jään tähän joutilaana katsojana, pääsemättä ylitse".
Sillä välin eneni valkea yhä enemmän. Kaikki sillankaaret seisoivat ilmitulessa ja koko rakennus oli ainoana tulisena tukkuna. Viimein riehahti kauhealla jyrinällä koko tämä tukku alas veteen. Hetkeksi näytti se pysäyttävän veden vauhdin, mutta pian pääsivät aallot voitolle ja heittivät palavat puut ja ansaat alas koskeen, jossa vedenpyörteet sekautuivat savun ja rätiseväin kipinäin joukkoon.