V.
Paavon kotitalo.
Iltapuolella nousi ankara etelätuuli, joka pian kasvoi hirmuiseksi myrskyksi. Pyhäjärven, Näsijärven, Vankaveden ja Visuveden laveilla vesillä aina pohjaisempaan Suomeen asti raivosi myrsky, ja kuohuvia aaltoja loiskui niemiä ja kareja vastaan. Vaahdon seassa Vankavedellä pyrki eräs vene tullaksensa muutaman niemen suojaan. Soutajina oli siinä muutamia suomalaisia talonpoikia ja perää piti rohkea Paavo, joka taitavasti ymmärsi estää venettä kaatumasta. Muut veneet, jotka vaanjunkkari Roth'in johdolla hätyyttivät Tamperetta, olivat eronneet ja nousseet maalle useammille saarille. Valppaat, väsymättömät ja tapaamattomat, pitivät he nämät vedet puhtaina kaikista Venäläisistä ja kuleksivat pitkin rantoja, jossa kaappasivat pois jokaisen venäläisen kurierin, ryöstivät kuormastoja ja löivät vähäisempiä sotamiesjoukkoja. Koottuansa kaikki täällä löytyvät veneet ja alukset ja hävitettyänsä Tampereen sillan, pitivät he tällä tavoin Venäläisten armeijaa piiritettynä. Ainoastaan tekemällä ison kierron saattoivat Venäläiset Iinsalmen kautta auttaa Kamenskia. Mutta Iinsalmelle oli Sandels prikaatinsa kanssa asettunut.
Tampereelta pakenevien naisten oli koettaminen päästä metsiä myöten niin kauas pohjaiseen, ett'ei heidän enää tarvinnut pelätä Venäläisten armeijaa vasemmalla rannalla. Mutta myrsky pakoitti heitä juuri sillä rannalla pelastustansa etsimään. Paavo oli kuitenkin valinnut turvallisen paikan, jossa ei yhtään vihollista ollut. Kurussa, kappaleen matkaa siitä poltetusta maatalosta, jossa majuri Gek'in perhe oli asunut, oli Paavon oma talo. Kun vene, jossa pakolaiset olivat, oli ehtinyt erään niemen sivutse, laski se rantaan muutamien suurten leppäpuiden suojassa. Paavo nousi naisten ja papin kanssa maalle ja muut talonpojat lähtivät taas vesille.
"Viekää vaanjunkkarille terveisiä", virkkoi Paavo, "ja sanokaa hänelle, että huomenna aamulla olen Kurun kirkolla. Jos hän nousee maalle muutamien miesten kanssa ja tulee sinne, saamme vieläkin keskustella. Minä viivyn ainoastaan tämän yön vanhempieni ja siskojeni tykönä".
Tämän hyvästijätön perästä vei Paavo naisensa metsään. Taivasta tavottavien honkain välitse, jossa ei yhtään tietä ollut, ja pensastojen läpi, joita Paavo taitteli tietä raivataksensa, tuli seura muutamaan taloon, jonka ympärillä oli pari pellonaitausta. Tänne ei vielä yksikään vihollinen ollut osannut tulla, sillä älykäs Paavo oli sulkenut ainoan tien, joka vei taloon parin kallion välitse, sillä tavoin, että oli kaatanut joukon honkia ja tehnyt sysihaudan keskelle tietä, niin että Venäläiset, jos tulisivat sinne, luulisivat tien vievän ainoastaan haudalle. Muuten oli talon ympärillä kaikilla puolin äkkijyrkkiä vuoria.
Paavo astui ensinnä sisään avaraan pirttiin. Siellä istui takan edessä vanha akka ja korjasi valkeaa. Kaksi nuorempaa naista oli ruuan valmistamisen toimessa. Korkeassa sängyssä tuvan peräseinällä lepäsi vanha ukko, jonka harmaa parta välkkyi valkean paistetta vastaan.
Ääneti katseli Paavo ympärillensä ja meni sen jälkeen rahille istumaan.
Ei yksikään läsnä-olevista osoittanut ilon tai kummastuksen merkkiä.
Mutta toinen naisista, vaihetettuansa silmäyksen Paavon kanssa, meni
vieraita vastaan ja talutti heitä rahille.
Ukko käänsi päätään ja katseli tulijoita, akan sytyttäessä pari pärettä, paremmin pirttiä valaistaksensa. Vasta pitkän, jnhlallisen äänettömyyden perästä nousi Paavo ylös ja läheni vanhusta, ottaen käteensä lakin, jota tähän asti oli pitänyt päässään. Vanhus teki nyt muutamia kysymyksiä, joihin Paavo kunnioituksella vastasi. Hän kertoi, näet, viimeisten päivien tapauksista. Vaimot kuuntelivat tarkasti tätä puhetta, vaikk'eivät olleet siitä vaarin ottavinaan.
Kun Paavo jälleen oli istunut rahille, nousi vanha akka ylös; meni rouva Gek'in luo ja antoi hänelle kättä, toivottaen hänelle "Jumalan rauhaa". Rouva Gek vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jonka jälkeen akka kätteli muita naisia ja sanoi heitä tervetulleiksi. Nyt astui pappi, hyvin tottunut maan tapoihin, ukon luokse ja puuttui puheisin hänen kanssansa.
Paavo meni sill'aikaa ulos. Hänen sisarensa levittivät pöydälle ison liinan, jonka valkoiselle pohjalle oli neulottu monenvärisiä ruusuja. Suuri kistu avattiin, josta muutamia hopeapikareita ja pari suurta tinavatia otettiin esiin. Vähän aikaa puhuttuaan naisvierastensa kanssa antoi akka muutamia avaimia tyttärillensä, jotka sen jälkeen aitasta ja ruokahuoneesta toivat mitä parasta talossa oli.
Paavo tuli takaisin aterialle, joka oli oikeita Suomen ruokalajia: lihaa ja kalaa sekä ääretön ruiskakku. Myös otettiin esiin iso, ympyriäinen tinapullo, jossa oli viiniä. Ruualta päästyään meni Paavo ulos ja veti vähän ajan perästä sisään suuren ja pitkän reen. Hänen sisarensa toivat pari samankaltaista ja näihin tehtiin vieraille sijoja peuran- ja karhunnahoista.
Pappi ja Paavo menivät heinälatoon makaamaan.
Suomen talonpojalla on erinomainen voima valvoa. Heinä-aikana, etäisiä suoniittujansa korjatessaan, hän tuskin ollenkaan nautitsee lepoa. Paavo ei ollut kauan nukahtanut, ennenkuin levoton tunne ajoi hänet ylös ja saattoi häntä vaeltamaan metsän lävitse kotinsa ympäri tutkiaksensa, oliko kaikki rauhallista ja luotettavaa. Nuori talonpoika vaelsi perityllä maallaan, joka hetki peläten siinä näkevänsä vihollisia. Tämä maa oli nyt hänen rehelliselle sydämellensä sitä pyhempi, kuin hänen asunnossaan oli vieras, joka hänelle oli kalliimpi kaikkea muuta maan päällä, vaikka tämä tunne hänessä vielä oli himeä ja epäselvä. Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla omaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän, niinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä askelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein siihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien. Tässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa. Myrsky oli tau'onnut, kaikki oli hiljaista, ainoastaan muutamat oravat karruttivat mäntyjen latvoissa ja yksinäinen rastas viserteli suloista lauluaan. Taivaan-kannen puna ilmoitti lyhykäisen yön loppua. Paavo kiipesi suureen mäntyyn, päivän valetessa nähdäksensä niin kauas ympärille, kuin suinkin.
Hänen tottunut silmänsä ei jättänyt yhtäkään esinettä tarkastelematta. Jokaisen pienimmänkin muutoksen sumussa ja hänelle niin tutuissa puunlatvoissa olisi hän huomannut; ei vähinkään ääni jäänyt häneltä kuulematta. Vankavedellä näki hän veneen, joka laski Kuruun päin, jonka kellotapuli näkyi etäältä puiden välissä. Maanpuolella ei hän huomannut yhtäkään liikuntoa. Hän astui sentähden alas ja läksi kirkolle.
Vaanjunkkari Roth jätti veneensä ja kumppaninsa rantaan ja läksi astumaan määrätylle kohtauspaikalle. Polku vei hänet maantielle, joka tiheän metsän lävitse kulki kirkolle. Yht'äkkiä huomasi hän puiden välissä esineen, joka tarkistutti koko hänen huomionsa. Se oli kasakki. Kohta oli Roth tehnyt päätöksensä. Kasakki oli yksinään, siis oli hän vangiksi otettava. Roth meni suuren puun suojaan, joka seisoi tien varrella ja jonka sivutse kasakin oli ratsastaminen. Hiljaan laski hän kivärinsä pois, jonka latinkia hän ahnehti, sillä Suomalaiset olivat yleisesti ampumavarojen puutteessa. Sitä vastoin veti hän miekkansa.
Kun kasakki tuli likelle puuta, huomasi hän samassa vihollisensa, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää keihästä taikka kääntää hevosensa, karkasi Roth esiin ja pisti miekkansa hevosen rintaan. Sen perästä tarttui hän kiinni kasakin rintaan. Hämmästynyt villi tavotti pitkää pistoolia, joka oli hänen vyössänsä, mutta Roth tarttui hänen käteensä hirmuisella voimalla. Hän ei voinut käyttää aseitaan: tässä kysyttiin siis käsivoimaa. Mutta harteva vaanjunkkari voitti hänet helposti, lannisti häntä parilla nyrkin lyömällä, tempasi hänet irti kaatuneesta hevosesta ja veti häntä perässään vankina.
Varovasti läheni vaanjunkkari kirkkoa. Hän tiesi, että kasakilla, tavallisuuden mukaan, oli kumppani lähellä. Aivan oikein istuikin kirkkotarhan muurin vieressä vakoileva kasakki. Tämä oli jo luultavasti huomainnut jonkun saaliin, sillä äkisti ojensi hän keihäänsä, kannusti hevostaan ja riensi eteenpäin. Hänen vauhtinsa pysäytettiin kuitenkin yht'äkkiä ja hänen keikahtaessaan maahan hevosen selästä kuului kova pyssynlaukaus.
"Hm!" sanoi vaanjunkkari itsekseen, "se oli kaiketi Paavo. Ell'ei vaan näillä molemmilla variksilla oisi useampia seurassansa. Ottakaamme selko siitä".
Roth teki sen jälkeen vangille muutamia kysymyksiä kielellä, jonka itse luuli olevan venäjää, mutta josta vanki ei paljon ymmärtänyt. Mutta missä kieli ei riittänyt, siinä tulivat merkit ja liikunnot avuksi. Vaanjnnkkarin lujat nyrkit kehittivät oivallisesti Venäläisen käsitystä. Tämän eriskummaisen tutkinnon kestäessä tuli myöskin Paavo saapuville. Ainoastaan vähäisellä nyykähdyksellä tervehti vaanjunkkari häntä ja pitkitti sen jälkeen temppujaan kasakin kanssa. Pääkohta siitä, mitä hän luuli saaneensa tietää, oli se, että Nefnef vähäisen lähetyksen kanssa oli likitienoossa ja että eräs maanmittari, jonka nimen Roth tunsi, oli Venäläisten oppaana.
Kun vaanjunkkari oli ilmoittanut arvelunsa Paavolle, pitivät he yhdessä keskustelua, josta tuli se päätös, että maanmittari oli petturi. Paavo tuli levottomaksi kodistaan ja käski Roth'in seurata itseään. Hetken mietittyänsä suostui tämä siihen. Mutta ennenkuin jätti paikan, oli hän niin varova, että sitoi kasakin kiinni kirkkotarhan porttiin. Molemmat ystävät läksivät sen jälkeen Paavon taloon päin.
Heidän arvelunsa eivät olleet väärät: petollinen maanmittari oli näyttänyt Nefnef'ille tien. Tuo niin viisaasti rakettu sysihauta oli hävitetty. Tämän nähdessään Paavo päästi kolkon huudahduksen. Roth laski kätensä hänen olallensa hiljaisuutta osoittavalla silmäyksellä. Paavo malttoi mielensä ja molemmat lähenivät, hiljaa hiipien, yksinäistä kotia. Noin kaksikymmentä Venäläistä näkyi pihalla. Puoleksi vaatetetut naiset pitivät syleillen toisistaan kiinni. Yksi kasakki piti hivuksista kiinni vanhaa ukkoa, joka oli vedetty esiin sängystään. Nähdessään näin rääkätyn vanhuksen, kävi puistuttava vävähdys Paavon ruumiin lävitse. Silmänräpäyksessä oli pyssy hänen poskellansa ja sen luoti lensi Venäläisen pään lävitse.
"Sinä aloitit liian varhain, Paavo", sanoi Roth, "mutta minä tahdon auttaa sinua". Hän pani kivärinsä silmälle ja kaksi Venäläistä kaatui. Kohta nousi meteli Venäläisten seassa. Puoli tusinaa kasakkia syöksi sinne päin, jossa rohkeat pyssymiehet seisoivat korkealla kalliolla.
"Kuule, Paavo", sanoi Roth, "minä menen tuomaan tänne mieheni veneestä, niin otamme heidät pian. Asetu sinä sysihaudalle, josta he vaan voivat tulla edespäin yksi kerrallansa, äläkä päästä yhtäkään ulos. Älä vaan kiivastu kovin, sillä kiivaudella vahingoitat sekä itseäsi että heitä".
"Kas tuolla petturia", keskeytti häntä Paavo, "tuolla hän tulee ulos pirtistä".
"Odota", sanoi Roth, "ennenkuin menen, tahdon heittää hänelle sinimarjan silmään. Se on vähintä, jota voin tehdä semmoiselle konnalle".
Hän oli jälleen ladannut pyssynsä ja tähtäsi suurella kylmyydellä ja verkkaisuudella. Luoti lävisti maanmittarin, ja Roth ja Paavo jättivät samassa kallion, jonne kasakit eivät voineet kiivetä ylös.
Paavo meni sille paikalle, johon Roth oli hänet määrännyt. Polku siinä kävi kahden kallion välitse ja solan edessä, jonka sysihauta ennen oli sulkenut, löytyi vielä joukko tukkia. Paavo veti muutamia niistä kallioin väliin, niin että tie sillä tavoin jälleen suljettiin. Itse asettui hän ison kiven viereen, josta helposti huomasi jokaisen, joka tahtoi tunkea eteenpäin.
Kauan ei hän siinä ollut seisonut, ennenkuin muutamia kasakkeja lähestyi. Ensimmäinen kaatui kohta hänen luodistaan, muut toiset ratsastivat takaisin taloon. Pian tulivat he toki takaisin suuremmalla miesjoukolla ja tekivät uuden koetuksen, joka ei kuitenkaan onnistunut. Sill'aikaa oli Roth kymmenen miehen kanssa ehtinyt tulla. Urhoollinen vaanjunkkari, joka yhtä hyvin kuin hänen muutkin sotamiehensä tunsi paikan, oli jo tiellä sinne tehnyt määräyksensä.
Sotamiehet kiipesivät ylös kallioille, josta muutamat heistä saivat tilaisuuden ampua. Mutta sisäänsuljetut Venäläiset tekivät hurjan koetuksen väkisin tunkea ulos. He tulivat kuitenkin ammutuiksi, yksi toisensa perästä. Keskellänsä veivät he naisväen ja papin, joiden kädet olivat sidotut. Tämä näky suututti Suomalaisia niin, että he hyppäsivät alas kukkuloilta ja heittäytyivät vihollistensa yli pajunetilla. Ankara taistelu nousi, mutta Suomalaisten käsivoima ja ruumiinväkevyys sai pian voiton, varsinkin kuin hevoset tungossa olivat Venäläisille ainoastaan esteeksi.
Paavo taisteli ensimmäisenä. Hän oli heittänyt pyssyn olallensa ja käytti nyt molemmilla käsillä kirvestä. Terävillä iskuilla raivasi hän itselleen tietä, siksi kuin oli päässyt naisten luokse. "Missä Amalia on?" kysyi hän kiivaasti.
"Nefnef on vienyt hänet pois", valitti äiti, väännellen sidottuja käsiään.
"Pelasta sinä naiset", sanoi Paavo Roth'ille, joka oli seurannut häntä.
"Minä vien heidät veneeseni", vastasi Roth. "Siellä on sijaa teillekin, pastori Cygneus".
"Missä on isäni?" kysyi taas Paavo. Hän katsahti äitiin, mutta tämä ei vastannut. Hänen sisarensa olivat yhtä mykät.
"Hän ei enään elä", sanoi pappi. "He ovat murhanneet vanhuksen".
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen katsantonsa oli hirmuinen. Roth otti häntä käteen ja sanoi: "hillitse itseäsi, Paavo. Me kostamme sen sinulle".
"Kuka?" kysyi Paavo kolkolla äänellä.
Vanha äiti osoitti erästä Venäjän ala-upsieria, sanoen: "tuo halkaisi isäsi pään".
Ennenkuin kukaan kerkesi sanaakaan sanomaan, ennenkuin Roth oli ehtinyt tarttua Paavon nostettuun käteen, oli tämä viskannut kirveensä murhaajan päälle, joka vaipui vereensä.
"Mutta missä on hän?" kysyi Paavo vieläkin ja vastausta odottamatta riensi hän taistelupaikalta taloon, joka jo oli ilmitulessa. Tuskastuneena katsahti hän sisään avatun oven lävitse. Siellä oli vaan hävitystä ja verta. Laattialla näki hän isänsä ruumiin. Mutta liekit pakoittivat häntä pakenemaan. Katsahtaen metsään päin näki hän puiden välissä upsieria, joka tahtoi vetää myötänsä naista rantaan päin. Hän tunsi kohta Nefnef'in ja Amalian. Nopeasti kuin salama oli hän siellä ja tarttui vihollisensa rintaan.
"Nyt et pääse niinkuin viimein", sanoi Paavo ja veti häntä myötänsä erääsen pieneen raivattuun paikkaan liki palavaa navettaa. Keskellä tätä paikkaa oli vähäinen paalu, ja sen ympärillä kuusenhakoja. Paavo nosti vihollisensa maasta ja heitti hänet yhdellä otteella hakojen päälle. Mutta nämät välttyivät, niin että Nefnef putosi alas. Siinä oli, näet, karhunkuoppa. Että kosto täällä kohtasi Nefnef'iä, kuultiin ärjyvästä mörinästä, joka ilmoitti, ken siellä häntä ennen oli.
Paavo lähti nyt kohta Amalian tykö, joka tainnuksissa oli vaipunut maahan. Rehellinen talonpoika katseli hänen lempeitä, vaalistuneita kasvojansa. Hän oli jo lapsuudestansa asti nähnyt ja rakastanut tätä nuorta tyttöä. He olivat leikinneet yhdessä lapsina ja vaikka Amalian sievempi kasvatus, pian pani väliseinän hänen ja yksinkertaisen talonpojan välillä, oli kuitenkin Paavossa, ikäänkuin näkymättömästä vaikutuksesta, syttynyt tunne, syvempi ja jalompi kuin tavallisesti hänen säädyssänsä. Hänellä ei kuitenkaan nyt ollut paljon aikaa antaa tunteillensa valtaa Amaliaa nähdessään. Useampia laukauksia päästettiin, hurranhuutoja kaikui ja ankara taistelu kuului jälleen sysihaudalta. Venäläiset olivat niinmuodoin saaneet apua.
Paavon ensimmäinen ajatus oli rientää sinne, mutta hän malttoi mielensä, silmäillessään Amaliaa. Tämän kanssa uuteen vaaraan syöksyä oli hänelle mahdotonta. Amalia oli ensin pelastettava. Katsottuaan vähän ympärillensä ja päätöksensä tehtyään nosti Paavo taintuneen tytön ylös maasta.
Hän anoi silmänsä. "Hyvä Jumala!" huusi hän; "Paavo, missä olen minä, missä ovat äiti ja sisaret?"
"Minä olen sinua suojeleva", vastasi Paavo. "Minä tahdon viedä sinut heidän luoksensa, jos mahdollista on".
Hän otti tytön syliinsä niin sievällä ja kauniilla tavalla, kuin ainoastaan luonnosta jalo tunne voipi määrätä. Hänen päänsä lepäsi Paavon hartiota vasten ja hän ummisti silmänsä kannettaessaan pois kallioin väliin, jossa Paavo yksinään tunsi joka rotkon, joka pensaan, joka puun.
Sysihaudalla, jossa vaanjunkkari Roth kumppaniensa kanssa oli ottanut tämän vähäisen venäläisen lähetyksen vangiksi, tapahtui sillä välin julmiakin kohtauksia. Roth käski pari sotamiestä seuraamaan naisia ja pappia veneesen, ja jäi itse toisten kanssa vartioitsemaan vankeja sekä odottamaan Paavon takaisintuloa.
Mutta suurempi joukko Venäläisiä läheni tietä myöten. Urhoollinen vaanjunkkari otti nopeasti vangeilta pois aseet ja ajoi heidät yhteen laumaan kallioin välissä olevalle tielle, jossa hän antoi pari miestä heitä vartioita. Jälelle jääneiden kuuden kanssa asettui hän jyrkälle vuorenhuipulle, jossa häntä käsivoimalla ei voitu hätyyttää. Niin pian kuin tämä uusi osakunta oli tullut ammuttaviin, harvenivat sen rivit Suomalaisten luodista. Venäläisten päällikkö vastasi laukauksilla ja peittäytyi sillä tavoin tiheään ruudinsavuun. Roth huomasi, ettei hän paljon voinut vahingoittaa kumminkin viidenkymmenen kertaista väkivoimaa, joka tunki solaan. Hän matkaansaattoi tosin suuren mieshäviön, mutta menetti myöskin omia ampumavarojansa, jotka olivat hänelle ylen kalliita. Keskusteltuaan kumppaniensa kanssa, ja kaikkein sovittua siihen päätökseen, että Paavo kyllä tietäisi, mitä polkuja oli menevä, käski hän niiden kahden sotamiehen, jotka olivat vartioinneet vankeja, jättää heidät, ja koko vähäinen joukko vetäytyi veneesen, johonka naiset jo ennen olivat tulleet. Mutta viholliset ajoivat heitä takaa, niin että heidän kohta oli laskeminen ulos rannasta.
Paavo kiipesi kalliin taakkansa kanssa eräälle kalliolle liki rantaa, jossa hän tiesi olevan vähäisen luolan. Hän vei Amalian sinne sisään ja asettui itse luolan suuhun, joka oli peitetty korkeilla angervoilla, pyssyänsä lataamaan.
Amalia painoi kätensä kasvojansa vastaan ja puhkesi kovaan itkuun, joka viimein antoi lievitystä hänen tuskastuneelle sydämellensä. Paavo katsahti häneen ja sanoi: "Sinun ei pidä itkeä, mamseli Amalia, sillä täällä olemme turvassa. Viholliset eivät meitä täällä etsi, mutta jos he tulevat, niin ei yksikään elävänä tunge tänne sisään, muutoin kuin ruumiini ylitse."
"Äitini, sisareni!" huokasi tyttö.
"Ja minun äitini ja sisareni!" vastasi Paavo. "Ja murhattu isäni! mutta meidän on muistaminen, että mitä ihmiset jättävät rankaisematta, rankaisee ijankaikkinen kostaja".
Amalia ei vastannut mitään, vaan pitkitti itkuaan. Paavo katseli häntä silmiänsä pois kääntämättä, kuunnellessaan ulospäin taistelua. Kivärinlaukaukset olivat tauonneet ja ainoastaan kaukainen hälinä ilmoitti, että Venäläisten joukko oli vetäytynyt rantaan päin.
"Meidän täytyy tarkastaa asematamme", virkkoi Paavo. "Ole huoletonna, mamseli Amalia, minä tulen kohta takaisin".
Kahdenkertainen tuska kuvautui Amalian kasvoilla, mutta hän koetti silminnähtävästi tukahduttaa pelkoansa. "Ole varoisa, Paavo!" sanoi hän. "Älä luovu minusta!"
Kuullessaan nämät sanat, jotka tunkivat hänen sydämensä sisimpään pohjaan, vapisi Paavo. Kirkas kyynel välkkyi hänen silmässään ja hän vastasi: "en ikänä!" Samassa käänsi hän kasvonsa, miehevällä mielenmaltilla, ulos järvelle päin. Hän hiipi hiljaa muutamaan luolan likellä kasvavaan leppään, josta hän lehtien piilossa saattoi katsella ympärillensä.
Hän näki muutamia kasakkeja kuleksivan ympäri siinä pienessä laaksossa, jossa nyt hänen kotinsa savusi tuhastaan. Niitä ei hänen tarvinnut pelätä. Toiselle puolelle oli hänellä näkyala järvenrantaan, jossa hän pian havaitsi Roth'in veneen. Siinä keksi hänen tarkka silmänsä kohta ne henget, jotka häntä huolestuttivat. Hän näki sitte Roth'in ja urhoollisten sotamiesten myös astuvan veneesen ja laskevan ulos. He olivat tuskin ehtineet pyssynkantamuksen päähän rannasta, kun siihen tuli useampia kasakkeja, joista muutamat ratsastivat veteen, laukaistaksensa pistooliaan pakenevien päälle. Mutta ne, jotka tulivat liian liki, ammuttiin kohta kuolijaksi ja pian oli vene vaaratta ulkona järvellä. Se laski Muroleen salmea kohti, niinmuodoin Ruovedelle päin.
Paavolla ei siis ollut muuta kuin täällä vartominen, siksi kuin seutu tuli Venäläisistä puhtaaksi, ja sen jälkeen koettaminen käyttää kaikkia niitä sattumia, jotka voivat olla sopivia hänen ja Amalian pelastukseksi. Hän astui alas puusta ja kertoi Amalialle mitä oli nähnyt.