VI.
Erämaa.
Seutu Kurun ympärillä oli hävitetty; kaikki ihmisasunnot olivat sorana ja tuhkana; ainoastansa Jumalan huone, pieni kirkko, seisoi vielä, vaikka ryöstettynä, ja kohotti kullattua ristiään metsän ylitse. Raivoovat viholliset olivat vetäytyneet toiselle haaralle, niin että ainoastaan siellä täällä joku asukkaista, joka oli piileskellyt vuorenrotkoissa ja suosaareksilla, uskalsi hiipiä esiin hävitystä katsellaksensa.
Siitä luolasta, johon Paavo oli ottanut turvansa sen onnettoman tytön kanssa, jonka pelastaja hän oli, hiipivät he molemmat ulos, paetaksensa näistä kauhistuksen paikoista. Pyssy jännitettynä kädessään ja tarkasti katsellen ympärillensä, kulki Paavo ensinnä; hänen jälkiänsä seurasi vavisten Amalia.
Ilta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa vaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen matkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän itsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä päästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa viholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti tiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet hyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki täällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.
"Juuri tämä koski", virkkoi Paavo, "on ainoa keino pelastukseksemme. Minä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen kiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia, niin kannan sinut ylitse".
Amalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.
"Niin anna minun siis tehdä", pitkitti Paavo, "mitä on tarpeellista.
Minun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni".
Hän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin Lappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena, punastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.
Pitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen paikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä löytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri, jota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla askelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä, jossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa harha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt hänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle kosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana keskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa kiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä seipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän alempana ja — hyppäsi.
Se onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin, toiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt toiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.
Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät sanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui jälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin siksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden vaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden pitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen salmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt olivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin seurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta se vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.
Amalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä mättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä muutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli nähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta niin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että juuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.
"Meidän täytyy tästä ylitse!" sanoi Paavo. "Takanamme on kuolemaa ja hävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa, vaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset lepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas erkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään ole taukoova".
Paavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän alinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta ja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla hedelmillä: muuramilla.
Ottaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian huulilla. "Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?" kysyi hän.
"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset", vastasi Paavo.
Amalia loi silmänsä maahan ja Paavokin pysyi äänetönnä, siksi kuin hän oli lopettanut pienen aterian.
"Uskallatko levätä tässä yli yön, luottaen valppauteeni?" kysyi Paavo.
"Mielelläni, jos sen pidät tarpeellisena", oli tytön vastaus.
Joutuisasti oli Paavo valmistanut lehtivuoteen ja vähäisen hakomajan sen ylitse.
Äänettä hiipi Amalia tähän majaan, kentiesi ei niin paljon nauttiaksensa unta ja lepoa, kuin pikemmin näkymätönnä voidaksensa lievittää rintaansa kyynelillä.
Yöllä istui Paavo majan vieressä, puron rannalla. Kapineiden seassa, joita hän kantoi tupessa vyöllään, oli hänellä myöskin ongenkoukkuja ja siimoja. Niillä sai hän joukon nieriäisiä, jotka hän, taitavana kalastajana, aamupuolella valkeaa tehtyänsä, paistoi.
Kun aamu-aurinko oli noussut ja lähetti säteitänsä rämeen ylitse, lähestyi Paavo pientä majaa. Vavisten uskalsi hän tuskin luoda silmäystäkään sen sisään. Mutta tämä silmäys kohtasi Amalian, joka jo istui ylhäällä kädet ristissä. Hän nousi kohta seisoalle ja meni Paavon tykö. Tämä vei hänet valkean ääreen, sanoen: "Mamseli Amalia, vaatteesi ovat kasteesta märät, kuivaa ne tässä, ennenkuin lähdemme edemmäksi, ja vahvista voimiasi vähäisellä aterialla".
Amalia totteli ja se oli hänelle huvitukseksi surussansa, kun näki Paavon ystävällistä huolenpitoa ja hoitoa hänestä. Hän luotti häneen täydellisesti ja vaellus Paavon seurassa ja suojeluksen alaisena olisi ehkä tuntunut hupaiseltakin, ell'ei hänen äitinsä ja sisarensa kohtalo olisi häntä huolettanut. Erittäin murehti hän siitä, että he luulisivat häntä kuolleeksi.
Toimekas Paavo käski hänen ottaa muutamia kaloja myötänsä. Hän teki niin, tallettaen niitä ropeessa.
Molemmat lähtivät sen jälkeen astumaan pitkin rämeen rantaa, kunnes tulivat erääsen paikkaan, jossa Paavo tiesi löytyvän suksia. Semmoisiin paikkoihin, jossa polku kulkee rämeiden ylitse, jotka eivät muuten kannata ihmistä, on Suomalaisilla tapana suvi-aikoina panna useampia paria suksia, joita käytetään ylitse mennessä ja sitte jätetään toiselle rannalle. Suurella varovaisuudella kiinnitti Paavo yhden parin Amalian jalkojen alle, ottaen sen jälkeen itse toisen parin. Hän talutti heikkoa tyttöä. Mutta pian huomasi hän, että Amalian tottumattomuus ja heikot voimat tekivät hänelle mahdottomaksi ehtiä kauas. Paavo vei hänet sentähden muutamalle saarekselle, jossa joukko leppä- ja pajupensaita osoitti maan olevan kiinteämmän. Siellä irroitti hän sukset tytön jaloista.
Amalia puhkesi kyyneliin. "Minä olen liian heikko, Paavo", valitti hän. "Olen sinulle vaan vaivoiksi. Jos olisit yksin, niin jo aikaa sitten olisit päässyt kaikista vaaroista".
Paavo katsoi häneen hartaalla silmäyksellä ja vastasi:
"Kaksin oli aina kaunihimpi,
Kaksin kaiketi parempi:
Kaksin on kalat vedessä,
Kaksin ilman lintusetki,
Kaksin aidan seipähätki".
"Anna minun levätä vähäisen, niin tahdon jälleen koettaa", pitkitti
Amalia.
"Ei, sinä et jaksa enää", sanoi Paavo, "mutta minä tahdon kantaa sinua samate kuin Muroleen kosken ylitse".
Amalia vastusteli tätä hänen päätöstänsä, mutta hän sanoi sen olevan välttämättömän.
Rakkaan ja kalliin taakkansa kanssa pitkitti Paavo urheasti matkaansa. Väliin lepäsi hän niillä pienillä, siellä täällä löytyvillä saareksilla. Hän sai silloin ikäänkuin uusia voimia yhdestä Amalian silmäyksestä, yhdestä ystävällisestä sanasta hänen suustansa. Merkeistä, joita ei yksikään muukalainen olisi huomannut, ymmärsi hän arvata tien suunnan ja niin onnistui hänen päästä rämeen toiselle rannalle.
Ikään kuin tuntien kaipausta antoi hän Amalian taas laskea jalkansa maahan. Hän melkein olisi toivonut rämeen olevan vieläkin suuremman, saadaksensa kauemmin kantaa rakasta taakkaansa. Amalia pitkitti nyt, vaikka horjuvin askelin, vaellusta hänen sivullansa.
Syvä metsä tuli taas eteen ja he astuivat pelkäämättä sen sisään. Muutamat kaskimaat osoittivat heidän lähestyvän ihmisasuntoa. Paavon katsanto vilkastui ilosta, nähdessänsä muutamalla vuorenkummulla pienen talon. "Se ei ole hävitetty! Venäläiset eivät ole sinne löytäneet!" huusi hän.
Molempain pakolaisten tulon ilmaisi pian talolla pari valpasta koiraa. Talonpoika, varustettuna pyssyllänsä, näkyi puiden välissä. Nähdessään, ett'eivät tulijat olleet vihollisia, meni hän heitä vastaan. Hän tunsi kohta Paavon ja molemmat talonpojat tervehtivät toisiaan kättä antamalla.
"Sinulla on herrastyttö kanssasi?" sanoi Heikki, ihmetellen katsellessaan Amaliaa.
"Hän on sotaherran tytär Kurusta, majuri Gek'in", vastasi Paavo. "Viholliset ovat polttaneet heidän talonsa, niinkuin minunkin. He ovat murhanneet isäni. Äitini ja sisareni on ystävämme Roth pelastanut kuolemasta. Minä tahdon viedä tämän tytön isänsä luokse, joka on sotajoukossamme. Hän tarvitsee kuitenkin ensin lepoa, sillä hän on väsynyt ja kipeä".
"Minäkin", vastasi Heikki, "aion matkustaa sotaväen luokse aina Iinsalmelle. Vaimoni on nyt leiponut ne jauhot, jotka hän sitä varten sai majuri Malm'ilta, sittekuin tämä oli ottanut Venäläisten jauhokuormaston Kuhmossa. — Minä tiedän, että sotamiehemme tarvitsevat leipää. Jos sinä, Paavo, tahdot seurata muassa ja ajaa toista hevosta, niin viemme vaalean herrastyttären myötämme".
"Mielelläni", vastasi Paavo, joka Amalian katsannosta näki, että hän tähän myöntyi.
"Astukaa siis tupaan!" sanoi Heikki. "Huomisaamuna alotamme matkamme".