I.
Hiidenmaan läntinen niemi muodostaa, juuri Suomenlahden suulla, kookkaan niemekkeen. Tämä niemeke luotojensa ja kariensa ympäröimänä, joihin moni laiva tuntematta lähempänä rantaa olevia, kierteleviä kulkuväyliä, on hävinnyt, kurottaa uskaliaasti vihertävät, rehevillä metsiköillä ja ihanilla vainioilla kaunistetut rantansa aaltoihin ja kuohuun. Niemekkeen ulommainen kärki on kallio, minkä luonto näkyy asettaneen sinne vankoilla ja jyrkillä sivuillansa murtamaan aaltoja, jotka murtaessaan paatta vasten hajoavatkin turhan raivon kuohuun. Tälle kalliolle on rakennettu valotorni, jonka korkeat, harvinaisen rakennus-tavan mukaan tehdyt muurit näyttävät ainoastansa vuoresta ylös kohoavalta kasvannaiselta. Kun kuohuva meri uupumatta ajelee aaltojansa tornin läntistä seinämää vasten, näemme itäisellä puolella heti tornin portista ruveten leppeän vihannuuden, pensasaitoja, kukkanurmia ja ihastuttavan somia teitä, jotka etenkin pitkin molempia rantoja vievät hyvin hoidettujen metsikköjen lävitse viljavan saaren keskustaan, avariin kyliin ja rikkaisin aateliskartanoihin.
Valotornin nimittävät merenkulkijat, niemen mukaan Dagerort'iksi, ja sen ylläpito on määrätty ja uskottu isolle Marienhagin aateliskartanolle, jonka sievä linna, puutarhansa ja puistonsa ympäröimänä, on keskellä niemeä, lähellä tuota kummallista valotornia ja jonka tilukset ulottuvat kummallekin puolelle niemeä. Jo niistä ajoista, jolloin Vironmaa kuului Ruotsin vallan alle, on Marienhagia omistanut Ruotsista syntyperäinen perhe ja vielä nytkin elää Hiidenmaan saarella moni ruotsalainen suku, joiden kieleen ja tapoihin, mielenlaatuun, sivistykseen ja nimeen juurtunutta ruotsalaisuutta ei Venäjän valtikka ole hävittänyt.
Viime kuluneen vuosisadan viimeisellä kolmanneksella oli Marienhagin omistajana muuan parooni Akatius von Gyldenstubbe. Nuoremmalla ijällänsä oli hän jonkun ajan oleskellut Pietarin hovissa, jossa hänen sisarpuolensa oli Katarina keisarittaren hovineitenä; mutta hän kyllästyi pian komean pääkaupungin oloihin ja vetäyi maaelämän hiljaisuuteen. Rakastetun puolisonsa ja kahden lapsensa kanssa, jotka viimeksi mainitut olivat saaneet erinomaisen hyvän kasvatuksen, nautti hän naapuriensa kunnioitusta, ja hallituskin piti arvossa hänen nimeänsä ja kunnollisuuttansa.
Hänen nyt eläessään Marienhagissa, oli valotornin hoito huolenpitonsa tärkeimpänä esineenä. Muinaisina aikoina, kertoo taru, oli muuan tilanomistaja pimeinä syysöinä sammuttanut tulen valotornista, jota hänen piti hoitaman, ja sytyttänyt valevalkeita. Laivoja oli sentähden joutunut haaksirikkoon, ja näiden jäännökset sekä se tavara, jonka tuuli toi rantaan, joutui ilkiön saaliiksi. Hänen rikoksensa tuli kuitenkin ilmi ja rangaistiin. Vilpitön parooni Akatius oli liian rehellinen laskeaksensa vähintäkään varjoa ihmishengen hukuttamisesta tai heidän tavaransa hävittämisestä puhtaalle omalletunnollensa. Hän vartijoitsi hänelle uskottua valotornia tunnokkaalla uutteruudella ja innolla, ja kävi usein ihan yksin, myrskyisinä ja pimeinä öinä korkeassa tornissa ja sen valppaan vartijan luona. Avaran puutarhansa ja sen kallion välille, jossa valotornin muurit kohosivat, oli hän puiston lävitse tehnyt kaidan, suoran käytävän, molemmin puolin ympäröittynä pensas-aidalla. Itse valotornissa, joka oli rakennettu moneen kerrokseen — isoja salia toinen toisensa päällä — asui tornin vartija alimmaisessa, ja ylimmäinen oli avonainen, sillä siellä tuli hoidettiin. Välihuoneet oli parooni sisustuttanut niin, että hän siellä käydessään voi kutsua ystävänsä sinne kaikessa mukavuudessa nauttimaan laajaa näköalaa. Sanottiin, että synkät perhemuistelmat paroonille itselle tekivät useat huoneet merkilliseksi.
Hänen paroonittarensa ei milloinkaan astunut kirkontapaiseen rakennukseen, ettei huolentapainen sumu levinnyt hänen kasvoillensa. Paroonin kunnioitus velvollisuudellensa hoitaa valotornia oli saattanut hänen molemmille lapsillensakin erittäin hartaan tunteen sitä kohtaan. He lähestyivät aina tornia kuni jotakin pyhää paikkaa.
Tornin vartija, harmaapäinen merimies, joka oli kokenut monta kohtaloa merellä ja joka haaksirikkoisena vieraana oli tullut siihen paikkaan, jossa hän nyt oli, näytti paremmin hengeltä, kuin ihmiseltä. Hän olikin todella kummallinen olento, joka ei elänyt muun, kuin yöllisen tulen hoidon tähden. Ei kukaan muistanut nähneensä hymyä hänen ahavoittuneilla kasvoillansa, ja luultiinpa, ett'ei uni koskaan laskenut hänen silmiinsä, hänen yöt, päivät valvoessaan kalliin ja tärkeän toimensa tähden.
Oli kaunis heinäkuun päivä v. 1788. Parooni von Gyldenstubbe oli kutsunut useat naapurinsa päivälliselle, ja esitteli vieraillensa eivätkö suostuisi ehtoopäivällä käymään valotornissa. Parooni, paroonitar ja pari vanhempaa herraa ja naista kävivät edellä, kreivi Telepnoff'in, kohteliaana "kavaljeerina" tarjotessa käsivarttansa neiti Natalian tu'eksi. Kahden kymmenen vuotias, vaaleaverinen neiti laski huolettomasti kaunismuotoisen kätensä tarjotulle käsivarrelle; mutta siniset silmät, jotka haaveksivalla sulolla lensivät muihin esineisin, ja hajamieliset vastaukset, joita hän väliin antoi kreivin oivallisille kohtelijaisuuksille, osoittivat, ettei hän — kreivi — ainakaan ollut hänen mielensä esineenä, ehkä hän, vanhan tutun etuoikeudella, näytti pitävän yksinomaisena oikeutenansa seurata häntä ja nauttia hänen kanssapuhettansa.
Seura astui kalliolle. Vanha vartija avasi kunnioituksella tornin oven, ja nyt noustiin ylöspäin mukavia kiertoportaita myöden. Ympyriäiseen saliin, jonka monet pienet akkunat olivat merelle päin, pysähtyi seura. Jokaiseen tunki lähes synkkä tahi ainakin vakainen mieli. Suurimmalle osalle heistä oli tosin meren ja aaltojen näkö tuttu, mutta valotorni, vahvoine muurineen ja rohkeine kärkineen, herätti kuitenkin sattumalta kävijässä kaihoisen tunteen, kuni tunto eli tieto olla ulkopuolella tiettyä ja määrättyä olopiiriänsä. Sitä paitsi lisäsivät himmeät tarut, jotka kävivät Dagerort'in valotornista, hetken salaperäistä henkeä. Jotka eivät tarkemmin tunteneet syytä paroonin taajoihin käyntiin tornissa, luulettelivat, että hän siellä harjoitteli salaopillisia töitä, etenkin kun hän luultiin jäseneksi siihen aikaan sangen arvossa pidetyssä ja kaikkialle levinneessä satakuntalaisten eli vapaamuurarien salaisessa seurassa.
"Arvoisat vieraani," alkoi parooni, joka halusi seuran mieliä johtaa iloisemmalle tolalle, "miten rauhalliselta nyt näyttää tuo sininen tasanko edessämme! nuo purjeet, jotka nyt kiitävät ohitsemme, vievät ainoasti rikkautta ja tarpeita toisista toisiin, ja jos joskus sotalaivat näyttävätkin itseänsä, ovat ne liikkeessä ainoasti harjoitusta tai huvia varten."
"Unohdattepa, herra parooni," sanoi muuan vieraista, "että muutama päivä sitten purjehti Amiraali von Dessen'in laivasto tästä ohitse. Kulkipa se sangen vakaissa asioissa Välimereen."
"Turkin sodan," vastasi parooni, "voimme pian sanoa olevan suotuisan ja välttämättömän meille, sillä se pysyttää rauhan täällä pohjoisessa. Niin kauvan kuin meidän sotavoimamme ovat toimessa etelässä, meidän valtioviisas keisarittaremme kyllä koettaa säilyttää rauhan meidän seuduillamme."
"Välimeri on hyvä koulu meriväellemme," virkkoi virastaan eronnut meriupseeri, joka oli seurassa. "Pietari suuren luoma laivastomme, on tähän asti vähän itseänsä kunnostanut, ja voinut hankkia itsellensä muiden merivaltojen huomion, sentähden että meiltä on puuttunut harjoitusta. Kuinka kunniata himoova ja levoton Ruotsin kuningas onkin, niin hän kuitenkin, luulen, pitää paraana jättää meidät rauhaan, syystä että meidän laivastomme on hänen Karlskronalaisia, puoleksi mädänneitä laiva-rohjujansa etevämpi."
"Viimeinen lauseenne lienee kuitenkin erehdystä," lausui kreivi Telepnoff. "Tietäkäät, herrani, että Ruotsin kuningas on itsensä tykkönään hävittänyt rakentaessaan joukon uusia, ihan eriskummallisia haaksia ja laivoja. Yksikään ei ole toisensa kaltainen. Kuulinpa juuri Pietarissa kerrottavan, kuinka he vähentävät kanuunain lu'un linjalaivoista, ainoasti sentähden että voisivat omistaa ison joukon haaksia. Ruotsalaisten suurimmissa linjalaivoissa ei ole enempää kuin 60 tai 70 kanuunaa."
"Minusta ei ole niinkään väärin," väitti meriupseeri, "tehdä laivat tilaviksi. Muutama kanuuna enempi tai vähempi, ei todella merkitse niin paljoa kuin laivan muut hyvät omaisuudet ja puolet."
"Nuo niin kummallisesti tehdyt alukset," arveli toinen, "on ehkä laskettu voivan päästä ihan meidän rannoillemme. Ruotsalaiset, luulen, toivovat tilaisuutta saada kostaa hävitykset, jotka tsaari Pietarin laivasto teki heidän rannoillensa seitsemänkymmentä vuotta sitten."
"Toivokaamme," keskeytti parooni, "ettei hyvää rauhaamme mikään riko, niin pääsemme sekä pelosta että vaarasta. Muistakaamme että itse olemme ruotsalaista sukuperää, ja että sekin aika on ollut, jolloin esi-isämme vannoivat uskollisuuden valan Ruotsin kruunulle. Vielähän on ruotsinkieli äitimme kieltäkin, vaikka me sattuman kautta olemme joutuneet Venäjän valtikan alle. Suvaittaneehan meidän, jotka olemme armollisen keisarittaremme uskollisia alammaisia, toivoa että rauha ja yksimielisyys pysyisi naapuriemme ja heidän kuninkaansa välillä."
"Tuskin meidän sotaa tarvinnee pelätä," virkkoi kreivi Telepnoff, "kosk'ei ruotsin kuningas tiedä miten hän kyllin osoittaisi kohteliaisuuttansa keisarittarellemme. Matkustipa hän vartavasten pari vuotta sitten Haminaan kunniatervehdykselle, kun keisarittaremme majaili siellä. Kyllä kuitenkin on luultava että kateus ja kunnianhimo kiehuu hänessä, sillä hän on Euroopan levottomin mutta samalla myös rohkein hallitsija."
"Sallikaat minun, arvoisat vieraani," keskeytti parooni, "ilmoittaa teille syy, miksi olen kutsunut teidät tänne torniin. Toivonpa täältä saavani nähdä Jarislavits rekatin, jonka mukana poikani on harjoitusretkellä ja jonka pitäisi risteillä juuri Dagerort'in ja Hankoniemen välillä. Hän on luutnanttina laivalla, ja voisipa olla mahdollista, että se tulee näkyville."
"Ah, tunnenhan minäkin rekatin," ratkesi meriupseeri puhumaan. "Sillä on 32 kanuunaa, ja kapteeni Spiridoff'in, joka on sen päällikkö, tunnen myöskin; hän on paraita ystäviäni; erittäin taitava upseeri. Toissa päivänä piti hänen lähtemän Kronstadt'ista. Kyllä hän olisi voinut, etenkin kuin tuuli on ollut itäinen, ehtiä Dagerort'iin.
"Vanha tornin vartijamme varmaankin voi meille antaa tietoja," virkkoi paroonitar. "Hän kyllä on nähnyt, onko rekatti risteillyt täällä eilen tahi tänään, sillä hänpä tunteekin laivat, hän!"
Vartija käskettiin sisälle. Ijäkäs mies tulikin, synkkänä kuni haamu.
Lumivalkeat hapsensa ja partansa antoivat hänelle kunniaa vaativan
näön. Hän kumartui syvään, kun herransa sanoi: "Oletko nähnyt rekattia,
Stolpe, josta sinulle eilen puhuin?"
"Koillisessa, tuolla Hankoniemessä päin voitte juuri sangen hyvin nähdä mastojen latvat," vastasi ukko, osoittaessaan akkunasta ulos.
Kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin, jonne vartija näytti. Siellä näkyikin kyllin selvään rekatin ylimmäisten purjeitten miellyttävä kuva. Valkeat vaatteet keijuivat etäällä näkörajalla, aaltojen hiljaa tuuvitellessa, kaukaisuutensa taakse kätkeissä laivan ja sen alimmaiset purjeet.
Muutamia kauppalaivoja, enimmäkseen täysin purjein, nähtiin myöskin siellä täällä merenpinnalla, useimmat idässä. Kukin teki jonkun muistutuksen niistä, ja parooni käski vartijan antamaan niitä tietoja haaksista, mitä tiesi. Hänen tottunut silmänsä tunsikin täällä englantilaisen, tuolla hollantilaisen, täällä suomalaisen ja tuolla saksalaisen. Hänpä osasi arvata heidän päämaalinsa ja kotopaikkansa, ja kullekin hän tiesi jotain ominaista, joka eroitti sen muista sekä kodin että käytännön suhteen. Hänen selityksensä olivat harvapuheiset mutta tarkat, niin että ne tuon tuostakin miellyttivät, etenkin meriupseeria.
Kaikkien muiden katsellessa pohjoisista ja itäisistä akkunoista, asettui Natalia neiti läntiselle. Sieltä hän havaitsi purjehtijan, joka pisti virkeästi itäistä tuulta vastaan. Haaksi oli jo kohoittanut mastotuksensa näkörajan ylitse ja pistihe nyt Kurensaaren niemien sivuitse lähetessään Dagerort'ia. Nuori neiti, joka jo lapsuutensa ajoista mielisuosiolla oli katsellut keijuvia purjeita merellä ja oli tottunut eroittamaan niiden muotoja, kiinnitti nytkin katseensa mielihyvällä lähenevän haaksen purjeitten sopusuuntaiseen muodostukseen. Se oli sotalaiva, sen hän päätti siitä, että sen kohous näytti niin uljaan uskaliaalta; somatekoisempaa alusta ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Hetkisen hän yksin nautti kaunista näköä, ennenkuin hän sen seuralle ilmoitti.
Mutta kun kaikki kääntyivät sinne ja tarkkuudella katselivat sota-alusta, ei vanha valotornin vartija voinut hillitä huudahdusta pelkästä ihmeestä.
"Haa! Sepä on kaunis!" huudahti hän, kuitenkaan muuttamatta näkönsä synkkyyttä. "Kauniimpaa taklausta ei laiva milloinkaan kantanut. Puolen tunnin perästä saamme nähdä vastaako alus muhkeata purjetusta."
Seura hymyili vanhan merimiehen ihastukselle. Mutta kaikki myönsivät, että purjeitten ja touvien sopusuhtaisessa järjestämisessä oli jotain somaa ja jaloa, joka pisti vähemmänkin merioloihin tottunutta silmään.
Parooni oli tuottanut virvokkeita tornisaliin ja niiden nautinnolla lyhennettiin aika, kunnes purjehtija lännestä ehtisi näyttää koko vartalonsa, ja samalla rekatti koillisestakin lähenisi. Molemmat purjehtijat piankin ehkä äkkäisivät toisensa. Rauhalliset kauppalaivat, jotka vitkaan pyrkivät sivuitse, olivat nyt kadottaneet seuran kaiken huomion; ne nyt vaan seurasivat molempain sotalaivojen liikenneitä. Onpa merellä kuin maallakin: rauhan miehet kulkevat yleisön huomaamatta, toki hyödyttäen ihmiskuntaa, ja sodan miehet vetävät kaiken huomion ja ihastuksen puoleensa.
Vihdoin oli läntinen purjehtija näkörajan ylitse kohoittanut yhtä soman sivun, kuin sen purjepaljouskin. Sen kanuunarei'istä voitiin se arvata keveäksi rekatiksi. Ja niinpä se olikin nerokkaan Chapman'in uusia luomia, jotka tuulenpuuskana kiitivät aaltojen ylitse. Laineiden tasangolla purjehtijoiden seassa oli tämä verrattava katselliin, joka on santa-aavojen ketterin juoksija.
Juuri kun rekatti kiersi valotornin niemekkeen, tuli muuan hollantilainen sitä vastaan. Äkkiä salamoitsi rekatin keulalaidasta, ja hetken perästä kuului kanuunan ampuman räjähdys. Heti laski hollantilainen huippupurjeensa ja ohjasi rekatin sivulle. Rekattikin laski muutamia purjeita, viipyäkseen pari minuuttia hollantilaisen puheilla. Ainoastaan ensimmäinen sana molempien laivojen puheesta, nimittäin kanuunan laukaus, kuului ja ymmärrettiin valotornissa. Jahka purjeet taasen olivat ilmaa täynnä ja molemmat riensivät eri haaroille, kääntyivät taasen seuran katseet pohjoiseen päin. Nytpä nähtiin toisenkin rekatin koko rakennus. Se oli toista vertaa suurempi kuin edellinen.
"Minä tunnen sen," huudahti entinen meriupseeri. "Se on todellakin kapteeni Spiridoft'in Jarislavits. Mutta näettekö, hyvä herrasväki, siellä seuraa häntä kumppali."
Nyt äkättiin vielä yhden rekatin taklaus, ihan lähellä Jarislavits'ia. Upseeri, joka oli tuntenut ison rekatin, sanoi tämän olevan Hektorin, joka oli sotaoppilaita harjoittelemassa.
Kauvan ei läntinen rekatti pitkittänyt suuntaansa. Luultavasti sekin oli huomannut Jarislavits'in toverin. Se teki äkkinäisen käännöksen ja ohjasi kulkuansa etelään päin, vielä lähemmäksi Yösalon niemeä, ikäänkun olisi oikein tarkoin tahtonut tutkia maata. Ihmeteltävällä tarkkuudella väisti se luotoja ja karia, ja tiesi seurata sille tarpeeksi syvää väylää, niin että se puolen kanuunan ampuman matkan päästä kulki valotornin ohitse. Kun se oli ehtinyt niemen eteläpuolelle, niin että ainoasti sen latvat olivat näkyvällä niille, jotka olivat Hiidenmaan pohjoispuolisella kulentavedellä, laski se ilmaan raketin.
Kun raketti ylhäällä hattaroiden äärillä laukesi, katseli valotornissa kokoontunut seura toisiansa vähän hämmästyksellä. Rekatin koko ilmaantuminen oli niin äkkinäistä, että kaikki näytti unelmalta. Vanhemmat herrat olivat vähän huolissaan siitä että sotalaiva, jonka luulivat ruotsalaiseksi, niin tarkoin tunsi purjehdusveden, ja voi tulla niin lähelle.
"Jos nyt olisi ollut sota," virkkoi meriupseeri, "niin tuo ketterä keijukainen olisi voinut meitä kestittää sangen kovilla pavuilla purtaviksemme. Enpä, totta vieköön, olisi uskonut, että niin suuri sotalaiva, kuin rekatti, olisi luodeillaan, jos niin olisi tahtonut, ulottunut aina Marienhag'iin."
"Niin," sanoi parooni huolestuneena, "me emme voi kyllin iloita rauhastamme. Tunkeepa minuun kummallinen tunne, kun muistan mitä äsken näimme. Aseilla varustettu vieras, joka olisi voinut hävittää itseni ja omaiseni, sekä omaisuuteni, kantaa kauhistavat turmioaseensa ihan ohitsemme. Rauha on siis todella siunattu taivaan lahja."
"Teillä on kumminkin suojelijanne juuri täällä," vastasi meriupseeri näyttäen ympärillensä.
Seura katseli häntä utelevin silmäyksin.
Kreivi Telepnoff lähetti vanhalle paroonille aran silmänluonnin. "Kyllä tiedän," sanoi hän puoli ääneen, "että paroonilla on salaisuutensa, joita en ainakaan minä tunne. Mutta että joku meistä, sodan sattuessa, voisi suojella paroonia, tuntuu minusta vähän kummalliselta. Täten en kuitenkaan millään muotoa," lisäsi hän puoleksi ivallisella hymyllä, "epäile arvoisan kapteeni Adinosoff'in urhollisuutta, taitoa ja kykyä."
Vanha merisoturi silmänräpäyksen vaan rypisti silmäkulmiansa. Sitten sanoi hän: "Tarkoitinpa valotornia, hyvä herrasväki! Sepä on temppeli jota ystävä ja vihollinen pitää kunniassa. Eipä kukaan uskalla sitä hävittää, tai edes käydä käsiksi, sillä siinä poltetaan pyhää tulta, joka suo hoitajalleen ja naapurilleen hyvän turvan."
Paroonin katse kirkastui. "Tämä rakennus onkin sentähden jo lapsuudestani ollut minulle rakas ja kallis. Sitä paitsi tiedätte kaikki, hyvät vieraani, naapureina ja ystävinä, että onneton sisareni valitsi tämän tornin asumapaikaksensa viimeisinä päivinänsä. Täällä hän kuolikin. Hänellä oli, kuin minullakin, voittamaton halu vaipua tämän rajattoman ja merkillisen meren mahtavan näköalan katselemiseen."
"Ymmärrättekö, neiti Natalia," kuiskasi kreivi, "mistä salaopista parooni puhuu? Mutta niinpä niinkin, naisillehan ei milloinkaan uskotakaan näitä salaisuuksia. Heillä on itsellänsä oma salaoppinsa, oma noitimis salaisuutensa, mutta sen salaisuuden olopaikan tiedämmekin; se piilee heidän suloisessa hempeydessänsä."
Neiden kauniita kasvoja varjosti nyt tyytymättömyyden pilvi. "Kreivi Telepnoff!" sanoi hän vakavalla katseella, joka erittäin suloisesti kuvastihe vaalavoihin silmiin. "Tiedän hyvin, että aina olette luullut isäni olevan salaoppilaisen, tahi miksi vapaamuurariksi hänen nimitättekin. Mutta minulla on kunnia ilmoittaa teille, että sangen hyvin käsitin mitä hän äsken sanoi. Minusta ei ensinkään ole käsittämätöntä että täältä katsella merta ja purjeita on suuri ja erittäin miellyttävä nautinto. Jos sentähden luulette minun salaoppilaiseksi," — jatkoi hän hymyillen — "niin käyttäkää vapauttanne, sillä aatos on jokaisella vapaa. Ja ainakin yhdessä kohden olen minäkin vapaamuurari, jota kohtaa omasta puolestani suosinkin innokkaasti. Se on päätös pysyttää vapauteni isäni muurien sisäpuolella."
"Teillä on liian ylelliset vaatimukset, neitiseni!" virkkoi kreivi. "Se jolla on vähin oikeus olla ja saada olla vapaana meidän maassamme on juuri kaunotar. Kaunottarien sydämmet, senkin te tiedätte, ovat luodut kahleita varten. Ne vangitsevat ensin meidät, ja sitte — auttavat he meitä kantamaan kahleitamme."
Neiti kääntyi huolettomasti hänestä ja katseli muutamasta akkunasta ulos.
"Mutta älkäämme unhottako omaa rekattiammekaan tuolla," puuttui puheesen parooni, joka oli kuullut kreivin lauseet ja niistä tunsi tyytymättömyyden, jonka kuitenkin kohtelijaisuus pakotti hänen tukehuttamaan. "Tuo ruotsalainen rekatti pitkittää matkaansa eteläänpäin meistä, ja on ehkä piankin joutunut näköpiiristämme, mutta Jarislavits lähenee lähenemistään. Siellä juuri on Reinholdinikin. Varmaankin hän tänäkin hetkenä tähystelee hänellekin lapsuudesta kallista valotornia ja kotoansa."
Natalia neiti avasi akkunan, ja kurotti leikillisellä, mutta samalla mieltä liikuttavallakin hymyllä, kätensä ja heilutti valkoista nenäliinaansa tervehdykseksi veljellensä rekatille.
Kreivi Telepnoff hymyili. "Onpa vahinko ettei parooni Reinhold tämmöisen matkan päästä voi edes kuvaillakaan, että sisarensa häntä noin tervehtii," sanoi hän. "Muuten hän varmaan vastaisi kunnialaukauksella."
"Hyvät naiset ja herrat!" keskeytti vanha parooni; "pistääpä jotain mieleeni. Kylläpä voisimme Reinholdille ilmoittaa tervehdyksemme. Ilma on mitä suotuisampaa purjehtimiselle. Jos se pitkittyy, mikä tällä vuoden ajalla olisikin luultavaa, niin voisimmehan minun huvipurrellani tehdä matkan merelle ja vieläpä käydä Jarislavits'issakin. Panetanpa aluksen kuntoon huomiseksi, ja nyt pyydän, että ne teistä, joita se miellyttää, huvittaisitte minua suostumuksellanne tehdä minulle ja muille seuralaisilleni seuraa."
Neiti Natalia ei salannut iloansa isänsä tekemästä esityksestä, joka äidistäkin tuntui miellyttävältä.
"Mainiota!" huudahti Adinosoff. "Ja jahka vaan ehdimme aavalle selälle, istun minä peräkeulalle. Me kyllä pian kiinnitämme purtemme rekatin sivuun. Se varmaankin risteillee niin läheltä Hiidenmaata, kuin mahdollista."