II.
Paroonin huvipursi oli hyväkulkuinen. Se oli avara ja siihen oli laadittu koju naisille ja niille herroista, jotka eivät olleet tottuneita meritoimiin. Kuusi taitavaa merimiestä, Marienhag'in alustalaisia, olivat laivueena. Pursi kiiti hyvällä vauhdilla Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse ja johti kulkuansa Suomenlahteen, jossa Jarislavits ja Hektor nähtiin risteilevän. Kapteeni Spiridoff oli päättänyt tehdä risteilyn salmeen, joka eroittaa Hiidenmaan mannermaasta ja Jarislavits läheni siinä aikomuksessa pientä Worms'in saarta, Hektorin kaartaessa pohjoiseen Hankoniemeen päin.
Mutta purren itseasettaunut päällikkö, ukko Adinosoff, joka näki rekatin liikkeen, rupesi epäilemään, etteivät saavuttaisikkaan Jarislavitsia ennenkuin se jo oli ehtinyt salmeen. Hän päätti sentähden oikaista, ehkä merimiehet, jotka tunsivat kulentaveden, varoittivat häntä menemästä sille tolalle, jota ukko aikeensa mukaan seurasi. Ja, eipä aikaakaan, niin pursi syöksi salakarille, ihan salmen suussa.
Samassa hetkessä, kuin kiitävän aluksen keulalaita koski kallioon, ja kaikki luulivat että ratisevien plankkujen piti murtuman, tulikin iso laine ja nosti aluksen keskelle karia, jonneka se jäi laidallensa, aaltojen levottomina tyrskyessä, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet hyökätä laivan partaan ylitse, joka toisella puolen olikin veden pinnan alla. Pelästynyt parooni huusi hätäillen apua omaisilleen. Vitkalleen vierivät aallot, räiskivät vettä kojuun, mutta paroonin uskollinen väki, merelle tottuneet virolaiset, jotka nyt osoittivat sekä taitoa että tointa, pyysivät hartaasti isäntäänsä jäämään sille laivan partaalle, joka oli veden pinnan yläpuolella, itse he varovasti avasivat kojun oven ja kantoivat sieltä sylissänsä, ei ainoastaan paroonittaren ja neiden, vaan myöskin kreivi Telepnoff'in ja pari muutakin herraa laivan kuivalle puolelle. Vanha Adinosoff oli pian tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään, ja pitäen yhä päällikkyyttänsä, osoitti hän kullekin sijansa.
"Älkäätte niin kovin pelästykö, hyvä herrasväki!" puhui hän. "Ettehän ole edes kastuneetkaan; mutta leikittäkin: onnettomuutemme ei ole niin suuri, jolta se näyttää. Luulempa aluksen olevan ihan ehjän ja vikautumattoman, vaikka se on kallellansa. Täällä ei käy isoja laineita, ja jos saamme veneen rekatista, joka auttaa meidät karilta, on meillä puolen tunnin päästä taas allamme selvä vesi. Voin vakuuttaa naisille, ettei henkemme ole ensinkään vaarassa, ehkä tarvitsemme vähän kärsimystä hankalassa tilassamme."
Vanha meriupseeri puhuikin totta. Se, joka oli tottunut meritoimeen, huomasi heti, että vaara oli vähäpätöinen. Tosin istuivat haaksirikkoiset kaatuneen laivan toisella partaalla, mutta tuuli ei ollut kova, ja pian oli apukin tuleva. Nähtiin nimittäin rekatin, joka oli huomannut huvipurren vahingon, kääntyvän sinne päin ja laskevan veneensä.
Kreivi Telepnoff oli levottomin koko seurasta. Vaikka hänen täytyi sitoa sanansa, lähetti hän kuitenkin tuimia silmäyksiä Adinosoff'ille, ja kirosi itsekseen paroonin esitystä tehdä huvimatka, jonka seurauksena oli niin kauhistava vaara. Häntä kiukutti vielä sekin, ettei neiti Natalia osoittanut hänelle vähintäkään sääliä, eikä edes näkynyt huolivan omastakaan hengestänsä. Kaunis nainen istui vanhempainsa välillä, ja katseli, paremmin verhoten itseänsä kaavullansa ja huivillansa, kuten hekin, odotettuja auttajia. Nepä lähenivätkin joutuisasti rekatin veneissä. Kun kreivi, saadakseen jonkunlaista lohdutusta huolessan, koki ruveta kanssapuhetta pitämään, ei neiti vastannut mitään ja paroonitarkin harvapuheisesti. Hänen pakinansa muuttui siis yksinpuheeksi.
Kun ensimmäinen vene, joka, sujuvasti luikerti karin ylitse, kiinnitettiin purteen, kurottivat parooni, hänen puolisonsa ja tyttärensä kätensä lähenevälle auttajalle. He tunsivat nimittäin upseerin, joka seisoi, käskyjä antaen, keskellä soutavaa miehistöä. "Olkaat huoleti isäni, äitini, Natalia siskoni ja kaikki!" huusi hän jo etäältä. "Minä tunsin aluksen! Älkäätte hätäilkö, niin on vaara pian poistettu. — Paremmin ylihangan puolelle! — Ah, evesti Adinosoff! Kuinka jaksatte? Palvelijanne, kreivi Telepnoff! — Vielä paremmin ylihangan puolelle! — Kaunis törmäys! — Airot pois! Vastatörmä tuonne peräpeiliä vastaan! Kas niin! — No, että huvipurtemme juuri tähän piti kaatuman! ja minun piti joutuman sitä näkemään päästäkseni vanhempiani auttamaan!"
"Jahka sen vaan saamme pystöön, niin ei ole hätää!" huudahti Adinosoff.
"Sen laita on tuskin hiestaantunutkaan."
Kun vene varovasti oli kiinnitetty alukseen, riensi parooni Reinhold merimiehen ketteryydellä, kallistuneelle rungolle, omaisiensa luo, jotka ilokyynelein sulkivat hänen syliinsä. Sepä oli kohtaus, vanhempain ja sisaren sydämmessä palavalle pyhälle liekille, kallis.
Reinhold ensiksi tointui tulvailevista tunteista, jotka hänenkin sydämmensä hurmottivat: "Käykäätte kaikki veneesen, niin sitten ryhtykäämme katsomaan mitä täällä on tekeminen!" sanoi hän. "Kurottakaa kätenne tänne, äitini! Ei siinä vaaraa ole! Kas niin, istukaa nyt! Paremmin tännepäin, Natalia! Tule syliini, niin pääset paremmin! Hyvä! Olkaat hyvät, herrani! Täällä on tilaa perässä."
Nyt tarkastettiin laiva ja sen tila. Ravakka luutnantti teki heti päätöksensä. Hän lähetti toisen veneen, niin pian kun se saapui, rekatille ilmoittamaan asian laitaa. Sen mukana hän pyysi vanhempiensa ja sisarensa menemään rekatille, siellä vartoomaan häntä kunnes pursi saataisiin karilta. "Me tulemme myös Jarislavits'in laidalle, jahka vaan joudumme ja jos rekatti menee Itämereen päin, niin saatamme purren Dagerort'iin, jossa ei ole vaikea nousta maalle. Jos naiset eivät uskalla käyttää huvialusta, niin saatamme heidät rantaan omilla veneillämme."
Kreivi Telepnoff pyysi saada jäädä naisten seuraan; mutta kaikki muut herrat ja etenkin Adinosoff ukko, halusivat jäädä jälelle, ottamaan osaa laivan pelastamistyöhön. Hellästi syleili Reinhold omaisiansa, kun he muuttivat toiseen veneesen. Jäähyväisiksi kuiskasi hän Natalian korvaan. "No, näempä että kreiviparka vielä yhtä turhaan, kuin ennenkin, on jalkojesi juuressa! Ethän ole vielä häntä ottanut armoosi? Hyvästi siksi! Saamme olla enemmän yhdessä, jahka minäkin ehdin rekatille. Tervehdi kapteeni Spiridoff'ia. Tunniksi hyvästi!"
Luutnantti käski viedä ulos luoma- eli varppiankkurin, ja muihinkin keinoihin ryhdyttiin, joita pidettiin tarpeellisina. Työ onnistuikin hyvin, rekatin risteillessä länteen päin melkoisen matkan päähän.
Kun vene parooni Gyldenstubbe'n perheen kanssa saapui rekatille, otti kapteeni vieraat kaikella kohtelijaisuudella ja hyväntahtoisuudella vastaan. Hän kutsui heidät kajuttaansa ja sanoi kuultuansa raportin, että parooni Reinhold taas tässäkin tilaisuudessa kunnostaisi itsensä. "Tehkäämme polvi pohjoiseen päin, parooni Reinhold kyllä hyväkulkuisella laivallansa meidät pian saavuttaa," liitti hän.
Jarislavits oli noin peninkulman päässä paroonin huvilaivasta, kun kapteeni Spiridoff'ille ilmoitettiin, että suuri laivasto näkyi lännessä.
"Jos se ei ole amiraali von Dessen'in laivasto," sanoi hän
vieraillensa, "niin se on ruotsalainen, joka on harjoittelemassa.
Menkäämme sitä vastaan ja ampukaamme sille tervehdykseksi. Luutnantti
Gyldenstubbe ei kadota meitä näkyvistään."
Juuri Suomenlahden suussa levisi vähitellen sotalaivaston majesteetillinen rivi. Määrätyillä välillä toisistansa liikkuivat viisitoista linjalaivaa ja viisi suurta rekattia. Mahtavien merenvartijoiden edellä ja perässä risteili keveitä rekattia, kutteria ja jahtia. Koko laivasto kulki meren lahteen päin. Kaikkien edellä keijuili pieni rekatti, mitä sievintä muotoa. Sepä olikin sama, joka edellisenä päivänä näkyi Dagerort'in edustalla. Parooni tunsi sen ja huomautti siitä Spiridoff'ia.
Niin pian kuin Jarislavits joutui kanuunan kannon matkalle, nostatti Spiridoff venäjän lipun. Uhkea linjalaivasto näytti ruotsin lipun. Samalla hetkellä kuin sinikeltainen liina, amiraalilippu, tuulen lennättämänä liehui viirin alta ruotsalaisessa päällikkölaivassa, alkoi venäläinen rekatti kunnia-ampumistansa. Siihen vastattiin kahdella laukauksella päällikkölaivasta, mutta nepä olivatkin täydet ja suhisevat luodit pirskoittivat veden korkealle, kun sattuivat laineiden harjoille rekatin keulalaidan edessä. Hämmästynyt rekatin päällikkö näki heti senjälkeen veneen, jossa upseerikin oli, lähtevän ruotsalaisesta päällikkölaivasta.
Vähäinen rekatti, joka leikiten oli häilynyt edestakaisin laivaston edellä, läheni nyt Jarislavits'ia ja oli ainoasti muutaman sylen päässä siitä, kun päällikkölaivasta lähetetty vene saapui perille.
Upseeri, joka nousi rekatille, oli ruotsalainen luutnantti. Hän astui päällikön eteen. "Kapteeni!" puhui hän; "ruotsin suuramiraali, kuninkaan veli, on tuon laivaston päällikkö. Ettekö tiedä että Venäjän ja Ruotsin välillä on sota julistettu? Hän jättää teidän päättääksenne, tahdotteko laskea lipun ja antautua taikka puolustaa itseänne."
Päällikön ympärillä seisoi piirissä joukko yhtä hämmästyneitä henkilöitä, kuin hän itsekin. Parooni naisinensa vaaleni pelästyksestä. Vapisevalla äänellä käski kapteeni Spiridoff, lähetettyänsä tuskallisen katseen ympärillensä, laskemaan lipun.
Päällikkölaivasta annettiin nyt merkki lipulla, ja heti lähti upseereilla ja merisotamiehillä miehitetty vene pienestä rekatista ja laski venäläisen sivulle. Laskuportaita myöden nousi nuori Ruotsin upseeri paljastettu miekka kädessä. Hän tervehti ruotsalaista toveriansa ja kääntyi sitten kapteeni Spiridoff'in puoleen, joka paljain päin otti vastaan käskyjä samalla kannella, jossa hän joku hetki sitten oli ollut yksinomaisena käskijänä.
"Te olette antaunut, herra kapteeni," sanoi ensimmäiseksi tullut upseeri, "ja minulla on H.K.K:tensa käsky saattaa teidät hänen luoksensa. Oletteko hyvä ja astutte minun veneeseni? Luutnantti Sjöstjernalla on käsky ottaa vastaan teidän rekattinne, jos sen hyvällä annatte."
"Sehän on luonnollista," vastasi kapteeni Spiridoff; "enhän niin mieletön voi olla, että rupeisin taistelemaan koko laivastoa vastaan. Täytyneepä minun tyytyä kohtalooni. Toivon toki, ettei Ruotsin kuninkaan poika kohtele vankiansa muulla, kuin hänelle itselle arvoisalla tavalla. Etenkin pidän velvollisuutenani panna vastaan yksityisen perheen vangitsemista, joka ainoasti käymältä on laivalla, ja H.K.K:ltansa pyytää että hän näkisi hyväksi vapauttaa ainakin naiset."
"Olempa vakuutettu," vastasi upseeri kohtelijaasti, "että herttua kaikin puolin seuraa kohtelijaisuuden ja kohtuuden vaatimuksia. Mutta kun te itse, herra kapteeni, piankin hänen tapaatte, niin hän myös luultavasti teille ilmoittaa päätöksensä. Sallikaa kysyäni, keitä naiset ovat?"
Kapteeni Spiridoff esitteli parooni von Gyldenstubb'en paroonittarinensa ja tyttärinensä. Koko perheessä valtasi mitä suurin hämmästys. Mutta molemmat ruotsalaiset upseerit vakuuttivat, hyväntahtoisesti lohduttaen, ettei naisilla ollut mitään peljättävää, sillä sota ei voinut kestää kauvan.
"Minä pyydän teidän suosiollanne," liitti viimein luutnantti Sjöstjerna, "saada veneessäni saattaa arvoisat naiset meidän rekatillemme. Ulla Fersen epäilemättä mielistyy, kun saa kunnian tervehtiä viehättäviä vieraita, omaa sukupuoltansa."
"Ulla Fersen?" sanoi parooni vaaleten. "Onko sen niminen nainen teidän laivallanne, herrani! Sepä todellakin oli odottamatonta. Meidän ja hänen perheensä ovat sukua keskenänsä, ja hän varmaankin meitä kohtelee hyvänsuopuisesti."
"Ulla Fersen ei voi muuta, kuin osoittaa kohtelijaisuuttansa arvoisille vieraillensa, herra parooni!" virkkoi upseeri hymyillen. "Meidän rekattimme nimi on, näette, Ulla Fersen. Sitä pidetään kauniimpana haaksena, joka milloinkaan on Ruotsin lippua vesiä pitkin vienyt, ja kuningas on sentähden antanut sille hovin viehättävimmän ja jaloimman naisen nimen."
"Minä olen siis vangittu," huokasi parooni, "vangittu vaimoneni, lapsineni! Toivon kuitenkin että herttualle pian ilmoitetaan minun kohtaloni. Minä en ole sotilas ja luulen sentähden voivani taasen saada vapauteni. Minä tulin Jarislavits'ille ainoasti tervehtimään poikaani, joka nyt kuitenkaan ei olekaan täällä. Tämä sattumus, ehkä se pelasti hänen vankeudesta, huolettaa häntä kuitenkin, kun ei hän tunne meidän kohtaloamme."
Upseeri mietti hetkisen. "Ehkä herra paroonia miellyttää seurata kapteeni Spiridoff'ia," sanoi hän, "niin saatte itse puhutella herttuata? Minä en saata naisia täältä pois, ennenkuin herra parooni on palannut takaisin, tahi minä olen saanut toisen käskyn herttualta."
"Kiitän teitä, herraseni," sanoi parooni. "Te osoitatte minulle hyvyyttä ja kohteliaisuutta, josta joudun teille suureen kiitollisuuden velkaan. Sallitteko kysyäni sen miehen nimeä, joka vieraan onnetonta kohtaloa auttaa ja lohduttaa?"
"Nimeni on Otto Sjöstjerna," vastasi upseeri. "Nyt saan sanoa itseäni kapteeniksi ja Ulla Fersenin päälliköksi; siliä herttua on käskenyt että äsken valloitettu rekatti miehitetään meidän väellämme ja on määrännyt minun entisen kapteenini sen päälliköksi."
Parooni näytti olevan ihmeissään, mutta tervehti häntä kunnioituksella, syleili itkevää vaimoansa ja tytärtänsä, käski heidän rauhoittumaan, ja jätti heidät kapteeni Sjöstjernan huostaan. Sitten hän otti jäähyväiset ja lähti veneesen, jossa venäläinen kapteeni häntä jo odotti. Kreivi Telepnoff piti paraana jäädä naisien luo.
Pian ehti vene "Kustavi kolmannen," se oli Ruotsin amiraalilaivan nimi. Sen avaralla kannella käveli edestakaisin pari upseeria, ylhäisiä herroja, joka nähtiin siitä kunnioituksesta, jolla kaikki kumartaen vetäyivät takaisin, heidän ohi mennessänsä. Helposti voitiin keski-ikäinen tuntea Kaarloksi, Södermanlannin herttuaksi, syystä että vieressänsä asteleva vanha ukko käveli hänen vasemmalla puolellansa. Herttualla oli kädessänsä piippu, jota hän yleensä ei mielellänsä jättänyt, ja näytti virkeältä ja iloiselta. Vanhus, joka häntä seurasi, oli hänen ylhäisyytensä, amiraali Wrangel, joka oli laivaston varapäällikkö.
Kun kapteeni Spiridoff ja parooni astuivat laivan partaan ylitse, pysähtyivät molemmat herrat heitä katsomaan. Kapteeni Spiridoff astui heti herttuaan päin laskemaan miekkansa hänen jalkainsa juureen, mutta herttua käski hänen pitämään sen ja jäämään laivalle.
Parooni, joka kovin tarkkaan katseli herttuata, läheni nyt. Liike, jonka parooni teki oikealla kädellänsä, veti herttuan huomion puoleensa, ja hän vastasi paroonin tervehdykseen salaisella merkillä. Herttua viittasi hänen ylhäisyyttänsä Wrangelia ja kapteeni Spiridoff'ia vetäymään takaisin.
Nyt alkoi parooni hiljaisella äänellä puhua herttualle. Hän vastasi yhtä hiljaa. Puhetta kesti usean minuutin, ja etäämmälläkin seisovat läsnäolijat voivat selvästi huomata, että puhe miellytti herttuata.
Pian kääntyi herttua laivan perälle päin ja käski lippukapteenin, evesti Nordenskjöldin luoksensa. Tämä tuli todellisen merimiehen reippaalla ja huolettomalla käytöksellä. "Mitä käskette, teidän kuninkaallinen korkeutenne?" kysäsi hän silmään pistävällä suomalaiselle murteella.
"Emme ole lähteneet sotaan," sanoi herttua, "aseettomia ja naisia vastaan. Parooni Gyldenstubbe perheineen olkoon Ulla Fersenillä, kunnes saamme tilaisuuden, jonkun lähettilään kanssa saattaa heidät esimerkiksi Rääveliin."
Herttua kääntyi taas paroonin puoleen, ja heidän vaihdettuansa keskenänsä muutamia salaisia merkkiä, joita useimmat eivät huomanneet, palasi parooni veneesen.
Puolen tunnin kuluessa oli kapteeni Hökenflykt ruotsalaisella väestöllä miehittänyt Jarislavits'in ja sen suurmaston huippuun nostanut Ruotsin lipun, luutnantti Sjöstjernan viedessä vangitun perheen Ulla Fersenille, jossa hän nyt otti päällikkyyden vastaan. Toiset venäläiset vangit jaettiin laivastoon.
Vähän matkan päässä niistä laivoista, jossa viimmeksi kerrotut kohtaukset tapahtuivat, oli yhtäläinen toimi käsillä. Venäläinen rekatti Hektor joutui samalla tavalla ruotsalaisten käsiin, lähetessään suuren laivaston toista siipeä.
Vireällä ilon tunteella, astui nuori luutnantti Sjöstjerna sen laivan kannelle, jonka päälliköksi hän oli päässyt. Sisällisen tyytyväisyyden hymyllä vastasi hän upseerien ja miehistön tervehdystä, ja meni heti perälle heittämään katsetta mastoihin ja purjeisin. Sitten hän ilmoitti mitä suuntaa laivaa piti ohjattaman, ja käski pari upseerin kokelasta tarkasti pitämään silmällä amiraalilaivan liputusmerkkiä.
Nyt oli hänellä tilaisuus hankkia itsellensä tarkempia tietoja siitä perheestä, joka oli hänen luonansa. Hän antoi naisien varaksi toisen hytin kajutassa. Parooni sai toisen, mutta kreivi sai tyytyä riippumattoon laivan patterissa. Muuten osoitti Sjöstjerna niin yksinkertaista mutta todenperäistä hyväntahtoisuutta koko käytöksessänsä, että parooni hänelle siitä vakuutti hartaimman kiitollisuutensa.
"Tunnin perästä," virkkoi kapteeni Sjöstjerna, "pyydän saada nauttia naisienkin seuraa päivällisellä. Pöytä on katettu isoon kajuttaan."
Niin pian kuin naiset olivat menneet, hyttiinsä, jossa vihdoin kyyneleet tulivat heidän tuskansa tunteiden takkaa helpoittamaan, riensi Sjöstjerna taas laivan kannelle. Siellä hänelle ilmoitettiin että yks'mastoinen pursi, jossa tähystimellä huomattiin useita upseeria ja isolukuinen miehistö, risteili Hiidenmaan ja Worms-saaren välillä, hinaten perässänsä isonmoista laivavenettä.
Äkkiä vaihdettiin merkkiä amiraalilaivan kanssa ja rekatti sai käskyn ajaa takaa epäluulon alaista jahtia suurine veneineen. Heti levitettiin enemmän purjeita, ja Ulla Fersen kääntyi etelään päin. Enennetty purjepaljous lisäsi vauhtia, ja pian kiiti keveä rekatti aalloilla, kuni otusta himoova haukka, kyyhkyistä pyytäessään.
Kun vanha parooni nousi ylös kannelle ja tapasi kapteeni Sjöstjernan, kuuli hän mitä oli tekeillä. Hän vaaleni. Sjöstjerna huomasi hänen mielensä liikutuksen ja kysyi säälivällä myötätuntoisuudella sen syytä.
Vähän mietittyänsä, sanoi parooni: "Paras heti puhua totta. Näyttäisi siltä, kuni kova onni olisi vaikutuspiirinsä asettanut minun perheeseni; ei siinä kyllä että olette vanginneet minun, vaimoineni ja tyttärineni, luultavasti vielä otatte poikanikin. Häntä te ajatte takaa."
Sjöstjerna pyysi paroonin ilmoittamaan syyn, miksi luutnantti oli huvilaivalla.
Sittekuin parooni oli kertonut koko tapahtuman, sanoi Sjöstjerna: "Kiitän teitä, herra parooni, kertomuksestanne. Tuolla on siis kari! Sitä ei olekaan minun kartassani. Nyt ymmärrän mitä poikanne tarkoittaa. Hän otaksuu ettemme tunne karia, ja tahtoisi vietellä meitä niin likelle, että istuisimme kiinni. Sentähden hän siis noin kummallisesti risteilee."
"En tiedä, olenko tehnyt väärin," sanoi hämmästynyt parooni, "kun kerroin teille äskeisen tapauksen. Mutta minä en todella käsittänyt, että se teille oli niin suuresta arvosta."
"Jos," vastasi Sjöstjerna, "olisinkin antanut itseni vietellä liian likelle karia, niin on täällä tarpeeksi auttajia ja puolustajia, ettei minulle olisi mitään erinomaista vahinkoa tapahtunut. Mutta teillekin, parooni, oli parasta että ilmoititte minulle asian laidan. Vieraan on aina paha olla, kun onnettomuus hänen isäntäänsä kohtaa."
Parooni Reinhold, joka oli huomannut Ruotsin laivaston, ja sen jälkeen näki kuinka Ruotsin lippu nostettiin Jarislavitsin maston huippuun, arvasi heti että sota oli noussut. Hän päätti siis puolestansa tehdä viholliselle niin paljon vahinkoa, kuin suinkin. Hän oli pian saanut jahdin kuntoon, ja oli mielissänsä kun näki, että rekatti käskettiin häntä takaa ajamaan. Hän koetti aina pitää karia itsensä ja rekatin välillä.
Kun hän ihmeeksensä huomasi ettei rekatti tullut päin karia, vaan vältti sitä, oli jo aika rientää pakoon rantaan päin. Hän oli kuitenkin, kun iso vene esti hänen kulkuansa, päästänyt rekatin niin likelle, ettei hän enään ollut turvassa kanuunan kuulain suhteen.
Niin pian kuin jahti kääntyi etelään päin, levitettiin rekatissa vielä pari taakipurjetta. Kauvan ei Sjöstjerna kuitenkaan pitkittänyt ajoansa, ennenkuin hän ryhtyi tehokkaampiin kokeisiin, estääksensä pakenijan vauhtia. Hän meni laivan kokkaan päin ja käski ampua tuiman ladingin yhdellä keulakanuunalla.
Kun luoti jyskien, salamana, kiiti rekatin keulasta ja sen pamaus kuului kajuttaan, hyökkäsivät samalla aikaa molemmat naiset ja tuskainen parooni esille. Vanhus töytäsi ruudin savun lävitse laivan partaalle. "Poikani!" huudahti hän. "Säästäkää poikani!" Hän tarttui Sjöstjernan käteen.
Paroonitarkin rukoili rakastetun poikansa puolesta, ja Natalian kauniit silmät kiintyivät sydäntä liikuttavasti Sjöstjernaan. Hän hämmästyi ja oli olla ihan neuvotonna. Sydämmensä nousi velvollisuuttansa vastaan.
Pian hän tointui ja saattoi perheen kajuttaan takaisin. "Herra parooni!" sanoi hän, "kunnioitettavat naiset, minä pyydän, älkäät niin heittäykö epätoivoon! Minä täytän kovan ja kylmän velvollisuuteni, joka tällä hetkellä tuntuukin raskaalta, kun ammun pakenevaa jahtia. Mutta älkäät luulko, että kanuunan kuulan välttämättä pitää sattuman, ja sattuman vielä huolenne esineesen. En minä ihmishenkiä tahdo. Mutta se purjehtii niin nopeasti, että minun täytyy koettaa mastoon ja purjeisin, vähentääkseni sen kiirettä.
"Mutta luoti voisi sattua häneen!" huokasi neiti Natalia.
"Miksi juuri pahinta kuvailemme?" vastasi hän. "Sodan leikki on tosin vakaista, ankaraa ja veristä, mutta tavallisesti säästää vaara urhoollisen."
Taas ammuttiin rekatin keulasta. Onnettoman perheen kauhistus suureni. Paroonitar pyörtyi ja Natalian, vavisten kaksinkertaisesta tuskasta, täytyi kuitenkin auttaa äitiänsä.
"Kreivi Telepnoff!" huusi kapteeni Sjöstjerna pelosta vapisevalle kreiville, joka myös tuli kajuttaan. "Olkaa hyvä, auttakaa naisia! Velvollisuuteni kutsuu minun taasen ylös!'"
Luutnantti Reinhold tunsi hyvin kulentaveden syntymäsaarensa ympärillä. Kun hän näki vaaransa enenevän, katkaisi hän köyden ja jätti veneen onnensa nojaan, itse kiitäessään täyttä vauhtia rannalle päin. Hän pääsikin jo matalammalle vedelle, niin ettei rekatti enään voinut seurata häntä. Sjöstjernan täytyi siis kääntyä, mutta lähetti samassa muutamia laukauksia. Yksi niistä sattui toiseen partaasen, mutta kuitenkin ehti jahti laidommalle vedelle, jossa se pelastuikin. Rekatin ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa vene ja palata laivastoon.
Kun Ulla Fersen oli lakannut ajostansa, meni sen päällikkö vieraidensa luo rauhoittamaan heitä. "Teidän tähtenne, herra parooni," sanoi hän leikillä, "surettaa minua, etten saanut esittää poikaanne teille. Kaikkien lähetyksieni uhaksi, en saanut häntä suostumaan käymään vanhempiansa tervehtimässä. Kaikki mitä minä voin tehdä oli pieni merkki, jonka piirsin jahtinne partaasen, herra parooni. Mutta leikittäkin, minä voin vakuuttaa ettei yksikään herroista ole vahingon vihiäkään saanut."
"Minä kiitän teitä ilmoituksestanne, herra kapteeni," sanoi parooni.
"Te kohtelette meitä jalosti, kun lohdutatte meitä onnettomuudessamme."
"Toivon että naiset nyt ovat rauhoittuneet, niin että vihdoinkin voimme ryhtyä pienneen päivälliseemme käsiksi. Nyt kun sen äskeinen keskeyttäminen päättyi naisien toivon mukaan, niin uskallan luulla, että se lisäsi heidän ruokahaluansa. Näin merellä on meillä erittäin yksinkertaisia ruokalajia tarjottavana."