III.
Eipä syyttäkään mietti Otto Sjöstjerna huolella kaikkia niitä hankaluuksia, joita rekatilla olo saattaisi molemmille naisille, jotka eivät olleet varonneet niin pitkälle matkalle kotoansa. Mutta hän koki kaikella herkkätuutoisuudella ja arkuudella, joita jalo ja sivistynyt mies osaa käyttää, voimiensa mukaan hankkia heille, mitä hän luuli heidän haluavan. He eivät olleetkaan hänen huomaavaisuudellensa välinpitämättömiä. Jalo paroonitar, kaiken naisellisen hyvyyden ja hentouden esikuva, virkkoikin, peittämättä, hänelle kiitollisuutensa. Neiti Natalia, joka jollakin luonnollisella arkuudella aina pysyi äitinsä sivulla, ei voinut estää muutamia kiitollisia silmäyksiä nuoren rekatin päällikön huolista. Mutta hieno naisellinen luontonsa neuvoi häntä kreivi Telepnoff'in seurassa olemaan tarkoin varoillansa. Kuitenkin syntyi, keskinäisen kohtelijaisuuden ja hyvyyden vaihtamalla, ominainen tuttavuus paroonin perheen ja Sjöstjernan välillä. Niin usein kuin virkansa sen myönsi, vietti hän aikansa sen seuran kanssa, joka paremmin sopi hänen herkkätuntoiselle mielellensä ja tavoillensa, kuin pauhaavien merimiesten seura.
Keskinäisissä kanssapuheissa osoitti neiti Natalia yhä enemmin lemmittäviä puolia, niinkuin esimerkiksi ajatuksien, arvelujen ja tunteiden tarkkuutta, mielenlaadun ja käytöksen jaloutta. Tämäpä Sjöstjernalle virkistävä hyvike, ettei hänen tarvinnut olla seuraelämän nautintoja paitsi, tarkan ja ponnistuttavan velvollisuutensa täyttämisessä. Hänen rekattinsa oli nimittäin tuon ison laivaston ajohaaksia, ja hänen täytyi siis lakkaamatta risteillä sen ja vihollisen välillä. Hän tutki jokaiselta kauppalaivalta, jonka tapasi, tietoja venäläisten asemasta ja toimista. Mutta hän käytti hyväksensä monia heistä niinkin, että hän heidän varoistansa hankki mitä parooni perheineen paraiten tarvitsi.
Ruotsin laivasto laski muutamaksi päiväksi ankkuriin Helsingin sataman suulle, Ulla Fersenin pitkittäessä kulkuansa itäänpäin. Yhä tiheämpään ja tarkempaan tuli tietoja, että Venäjän laivasto oli valmis lähtemään Kronstadt'ista. Vihdoin, kun ruotsalainen rekatti oli niin likellä, että sen mastojen huipuista voitiin nähdä linnoitukset ja venäläiset laivat, jotka olivat purjeille lähtemäisillänsä sataman suulla, palasi Ulla Fersen ilmoittamaan saatuja tietojansa.
Muutamana päivänä, kun rekatti hiljallensa keijueli heikon etelätuulen kuljettamana ja koko miehistö, paitsi perämies ja ne jotka märssyssä ja praamitangoissa olivat tähystämässä, oli levolla, olivat naiset istuneet peräkannen hyttiin. Parooni istuikse puolisonsa rinnalle, ja kreivi Telepnoff, tällöin äänetönnä kuulijana sille mitä seura haasteli, lähestyi myöskin. Sjöstjerna oli paroonin kanssa puheessa, jota naiset vaijeten kuultelivat. Oli kysymys kahden valtion asukkaiden eri suhtaisuudesta rauhan ja sodan aikana.
"Ainoasti sen sotilaan pidän ansiollisena ottamaan osaa jalokunniaiseen taisteluun," virkkoi Sjöstjerna, "joka siinä kohden tietää eroittaa velvollisuuden ja tunteen. Se onkin ehkä vaikeimpia koetuksia, mitä miehelle suodaan: vaaran ollessa, innoissaan olla tekemättä viholliselle enemmän pahaa kuin tarve vaatii. Minun mieleni mukaan ovat kuitenkin ampuma-aseet jalostuttaneet sodan. Kun nyt jo etäällä, taiteen ja tiedon monilla apukeinoilla, koetamme estää toisiamme täyttämästä tuumia, ei enään vihaamme ja vainoamme tarvitse panna liikkeelle meihin intoa herättämään. Sotaa käydään nyt järjellä, ei sydämmellä. Etenkin tapahtuu tämä merellä, jossa voiton ratkaisee taitavuuden ja ajatuksellisen arvion etevyys, ja jossa urhollisuus on, viisaasti ja uutterasti käyttää hyväksensä joukon taidokkaasti koottuja keinoja, eikä niinkuin se maalla paraastaan on raa'an murhanhimon kilpa."
"Mutta tapahtuuhan tuon tuostakin," väitti parooni, "että merelläkin ryhdytään käsiaseisin. Sepä vasta sanotaankin oikeaksi verisaunaksi ja minä olen kuullut monen upseerin väittävän laivan valtaamista kaiken taistelun esikoiseksi."
"Sepä on vedota sielun etevyydestä käsivoimaan," vastasi Sjöstjerna. "Tosin vaativat asian haarat sotilaan joskus niinkin pitkälle, eikä hän luonnollisesti semmoisessakaan tilaisuudessa velvollisuutensa vaatimuksia petä; mutta minä puolestani pidän siinä kohden jalon miehuuden ja todellisen urhouden sokaistuna."
"Niin," sanoi parooni, "kieltämättä koko ihmiskunnassa juuri meidän aikoinamme kiertelee salainen veljesliiton tunne, joka tekee että ihmiset pitävät itsensä liian jaloina panemaan alttiiksi toisensa henkeä sodissa, joidenka syyt eivät heidän sisällisimmille asioillensa ole mistäkään arvosta. Minä uskon tulevata ijankaikkista rauhaa, ja tahdon sen tähden puolustaa semmoisen rauhan oikeuksia."
"Kansakuntien ennakko-vihassa ja epäluulossa on suuri onnettomuus," virkkoi Sjöstjerna. "Ja kuitenkin on kuin jo äidin maito loisi ihmiselle enemmän taipumusta yhden, kuin toisen kansakunnan puoleen. Ehkä kyllä väärin, niin siltä näyttää kuitenkin, kuin jos ihmissydän, samalla kuin se oppii rakastamaan, oppii myös vihaamaan. Siihen vaaditaan kokemusta ja sivistystä, että ihminen pääsee syntyperäisestä halustansa vihata naapuria, joka sille on tehnyt vääryyttä ja vahinkoa."
"Herra kapteeni!" sanoi parooni liikutuksella jota hän turhaan koki estää, "kummallisia tunteita te nyt minussa herätitte. Sanonpa teille suoraan, että suhteenne ja käytöksenne meitä kohtaan on meissä herättänyt kunnioitusta ja luottamusta teihin. Tietäkää siis, että vaikka minä olen ruotsalaista sukuperää, niinkuin nimenikin sen jo osoittaa, niin olen saanut elämäni suurimmat onnettomuudet, katkerimmat mitä milloinkaan olen kärsinyt, Ruotsista, ruotsalaisilta."
"Hyvä!" vastasi Sjöstjerna; "voisinpa minäkin sanoa, että saan kiittää
Venäjää elämäni suurimmasta häviöstä, isäni ja äitini kadottamisesta."
Parooni lähetti häneen hämmästyneen silmäyksen. "Te olette kuitenkin jaloa sukua?" kysyi hän, "olettehan ruotsalainen aatelis-mies?"
"Niin olen," oli Sjöstjernan vastaus; "mutta vanhempani kohtaloa peittää synkkä sumu, jonka hartaasti toivoisin haihtuvan. Jos meidän kuninkaallamme on menestys ja minä pääsen Pietariin, on minulla paljon tutkittavaa ja urkittavaa."
Paroonin kasvoille levisi kiihkeä pelon tunne, kun hän tarkasti katseli Sjöstjernaa. Hän näkyi olevan synkeän aavistuksen valtaamana, ja vaipui tuskallisiin mietteisiin.
Seuraavana yönä oli Ulla Fersen tavannut Ruotsin laivaston, antanut kertomuksensa ja kiiti nyt mahtavan merivoiman etunenässä itää kohden.
Aamulla Heinäkuun 17 päivänä, olivat naiset taasen, kuten usein ennenkin istuneet peräkannen hyttiin. He katselivat nyt vennolla surumielisyydellä pilvistä taivasta ja sitä haamuista viivaa isänmaastansa, joka näkyi pitkin eteläistä taivaan rantaa. Vanha parooni seisoi päällikön rinnalla.
"Purjehduksemme on käynyt onnellisesti," sanoi vanhus, "siksi ett'ei mitään sotaisuuksia ole tapahtunut. Minä toivonkin, en tiedä mistä tämän luulon olen saanut, ettei tämä sota kestä kauvaa."
"Mitä minuun tulee," sanoi Sjöstjerna, "tunnustan, että minua surettaisi, jos koko tämä suuri kustannuksemme ei olisi tehty suurempaa tarkoitusta varten, kuin pöyhkeilemään merellä. Juuri ennenkuin ehdimme Dagerortiin, tapasimme me Amiraali von Dessenin laivaston. Me vaadimme häneltä kunnia-ampumaa, ja hän antoikin sen. Hän saikin sentähden estämättä jatkaa matkaansa seitsemine oivallisine laivoineen; sota ei ollut silloin vielä julistettu. Kuitenkin meitä suututti että hän, saamatta terveiseksensä ainoatakaan luotia, sai mennä matkoihinsa. Eipä ihminen mielellänsä hellitä, mitä hän juuri on saamassa. Toivon siis kauvan vielä saavani pitää teitä vierainani, herra parooni!"
"Minä sitävastoin toivon," sanoi parooni, "että te kuta pikemmin, sitä paremmin saatte herttuan luvan viedä meidät Rääveliin, tahi ehkäpä vielä laskea meidät maalle Hiidenmaalle. Silloin minä mielihyvällä muistelen tätä tapahtumaa ja sitä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota teidän kauniilla rekatillanne olen nauttinut."
Puheen keskeytti jylisevä humina, joka kuului kaukaa idästä. Sjöstjerna säpsähti ja kuunteli tarkasti. Ne jotka tähystivät huipuissa ponnistivat näköänsä samaan suuntaan.
Uusi kumiseva pamaus kuului, ja hetken perästä vieläkin yksi.
"Ne ovat melkoisien kanuunain laukauksia," sanoi Sjöstjerna. "Ne ovat vahvaa tykistöä. Tott'ei Kronstadt'ista saakka voine laukauksia kuulua. Joku venäläinen sotalaiva, tahi ehkä koko laivastokin on lähellä. Se on nyt ehkä lähtenyt liikkeelle."
Hän kuiskasi käskyn eräälle upseerikokelaalle. Tämä riensi heti lippukirstulle, tarttui pariin tarkassa järjestyksessä olevaan moniväriseen lippuun ja riensi perämaston ohitse. Minuutin kuluessa lensivät ne, kuni siivillä, köysien ja purjeiden välitse suurmaston huippuun, jossa tuuli ne levitti.
"Pitäkää vaarilla mitä amiraalilaivasta vastataan!" sanoi hän oppilaalle.
"Te puhutte huvittavaa kieltä," alkoi parooni puhua. "Sillä kielellä voitte puhua pidempiä matkoja, kuin mikään sana kuuluu."
Sjöstjerna hymyili. "Äsken kuulimme pari sanaa niin pitkältä, ettei silmä sielläpäin mitään eroita." Hän näytti itään päin.
Nyt kuului monta isoa kanuunan laukausta peräkkäin.
"Jos nyt tapaisimme Venäjän laivaston," sanoi parooni, "mille tilalle te silloin asetutte pienen rekattinne kanssa, kapteeni Sjöstjerna?"
"Ulla Fersen ei ole tehty rivissä kulkemaan," vastasi hän. "Se on vastausrekatti, jonka toimena en ensin hankkia tietoja vihollisen tilasta ja asennosta, sekä taistelun aikana asettua rivin taakse kertomaan niitä lippumerkkiä, joita annetaan amiraalilaivasta. Tietäkää, herra parooni, ett'ei taistelun kestäessä merellä voi nähdä merkkiä yhdestä laivasta toiseen, niistä jotka ovat taistelurivissä. Mutta niillä merkeillä, joita näytämme etäällä kruudin savusta, johdamme kaiken liikkeen. Meidän rekatistamme voimme siis paraiten nauttia meritaistelun näytelmää, jos semmoista meille on tarjona."
"Tiedättekö, isä," puuttui neiti Natalia puheesen, "että olen mielissäni siitä, ettei Reinhold veljeni ole täällä meidän kanssamme, eikä tuoliakaan!"
Sjöstjerna tapasi salaa silmäyksen, joka neidon silmistä salaman nopeudella kiiti hänen ohitsensa.
"Olisipa kuitenkin mahdollista, neitiseni," sanoi hän, "että veljenne jo olisi ehtinyt Pietariin ja siellä vasta ruvennut palvelukseen. Te olette kuullut, ettemme me sotilaat vihaa toisiamme, vaikka taistelemme eri lippujen alla. Mutta te ette tiedä mikä eriskummainen tunne on, kunnioittaa vihollistansa."
Neiti katsoi vielä kerran häneen ja vaipui mietteisinsä. Sjöstjerna käänsi uudelleen huomionsa purjeisin ja lippuihin.
Ulla Fersen käänteli ketterästi ja sen päällikkö käski perämiehen laskea sitä paremmin tuuleen, että se vieläkin joutuisammin ehtisi laivaston etupäähän. Ei mikään koko laivaston aluksista voinutkaan sitä seurata, kun se, kuten nytkin, levitti niin paljon purjeita, kuin tuuli suinkin myönsi. Sjöstjerna itse kapusi märssyyn. jossa hän tähystin silmällä tarkasti koko näköpiirin ympärillänsä, mutta etenkin itäpuolen. Päivä oli jo ehtinyt lähes puoliväliin, kun aurinko yht'äkkiä hajoitti kokoontuneet pilvet ja ilma selkeni, Silloin voitiin eroittaa pitkä rivi purjeilla varustettuja mastojen huippuja näkö-piirin rajalla. Sjöstjerna riensi alas ja antoi uusia merkkiä.
Puolipäivän aikaan näkyi selvästi seitsemäntoista suurta linjalaivaa ja kahdeksan rekattia, jotka tulivat ruotsalaisia vastaan. Kun merkki annettiin päällyslaivasta, kääntyi Ulla Fersen.
"Nyt voin sanoa teille, herra parooni," virkkoi Sjöstjerna. "mitä tuo viimeinen merkki tiesi. Se oli käsky valmistua taisteluun. Minun pitää nyt mennä tilalleni. Tällä kerralla saan minä vaan katsella kumppanieni urheutta. Mutta minä toivon senkin päivän vielä tulevan, kun saan päällikkyyden, joka sallii minun olla taistelurivissä."
Nyt, kun Ulla Fersen oli kääntynyt, riensi se hyvällä itätuulella Ruotsin laivastoa päin, joka tarkkuudella sommitteli rivinsä. Sen viidentoista linjalaivan välille sovittui viisi suurta, hyvin varustettua rekattia, riviä pitkittämään. Jota lähemmäksi venäläiset tulivat, sitä enemmän kiiruhtivat ruotsalaiset pikku haakset, laivaston ajajat, sen taakse. Ulla Fersen, joka oli ollut lähinnä vihollista, oli nyt viimeinen joka kulki rivin lävitse. Se meni ihan päällyslaivan peräpeilin ohitse. Herttua seisoi taapinensa hytin kannella. Hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä nuorelle Sjöstjernalle, joka kumartaen, hattu kädessään, tervehti häntä.
Niin pian kuin Ulla Fersen oli joutunut rivin taakse, valmistettiin kaksinkertainen kanuuna-rivi alkavaa taistelua varten, sillä yht'aikaa kääntyivät kaikki laivat etelään päin, niin että kanuunain suut olivat vihollista kohden, yhden laivan seuratessa toisen laivan vanavedessä.
Venäläiset tekivät saman liikkeen, ja laivastot, jotka nyt kahtena vähitellen yhtyvänä rivinä, purjehtivat samaa suuntaa, lähenivät siten toisiansa.
Levottomalla tarkkuudella odottivat katsojat sitä näytäntöä, joka nyt oli alkava.
Kello puoli neljä jälkeen puolen päivän ehtivät ensimmäiset laivat kanuunan kannon matkalle. Yht'aikaa rupesi heidän ukkosensa jyrisemään. Hirmuinen savu-paljous keijueli heidän päällänsä ja peitti väet ja laivat mastojen huippuun asti valkeisin pilviin. Lähinnä seuraavat laivat ulottuivat sitten luodillansa toisiinsa ja pukeuivat samaten sodan pilvikaapuun. Niin seurasi laiva laivaa. Ja sitä myöden kuin ne, kaikki purjeet huipuissa, liput ja viirit uljaissa mutkissa, peittyivät ukkospilviinsä, tulivat ne näkymättömiksi ja näyttivät katoavan syvyyteen, ei aaltojen syvyyteen, vaan valkean, salamoivan ja jyrisevän pilven syvyyteen, joka levittyi kuin liikkuva vuoristo pyöriviä höyryjä, merenpinnan ylitse.
Ulla Fersen, jonka kannesta, märssyistä ja huipuista uupumatta utelevia silmiä seurasi taistelun jokaista kohtaa, nosti yhden merkin toisensa perästä. Se ei ampunut laukaustakaan, mutta kuitenkin tuuli ajoi yhden ja toisen savupilven sen ylitse. Vaalean siniset hattarat tanssivat kuin keijuiset sen valkeiden purjeiden välillä, eksyneen luodin siellä täällä hyppiessä veden pintaa pitkin ja pirskoittaen valkeita vesityrskyjä, ehtimättä kuitenkaan rekatille.
Vaikka näytelmä olikin majesteetillista, tuli se pian naisille kärsimättömäksi, syystä että pauke ja jyske kävivät yhä huumaavaisemmiksi, savupilvet yhä tukalimmiksi, he menivät siis alas kajuttaan. Vanha parooni jäi laivan kannelle. Lisääntyvä kanuunain pauke kävi vihdoin niin kovaksi, että oli mahdoton kuulla puhetta. Neiti ja paroonitar istuivat muutamalle sohvalle kajutaan. Äiti likisti tyttären helmaansa, ja ainoasti katseilla ja liikenneillä osoittivat he toisillensa sääliänsä ja tuskaansa.
Taistelun kestäessä oli kuin jos tuuli, hämmästyneenä sen kauhuista, ei enään olisi uskaltanut hengittääkään. Se hiljeni vähitellen. Illaksi se tyveni tykkänään, niin että tulen täytyi molemmin puolin tau'ota, syystä etteivät laivat enään voineet temppuella.
Silloin alkoivat veneet liikkua, ja mahdottomat, veden päällä kulkevat linnoitukset liikkuivat vitkalleen soutolaivojen ponnistuksien avulla. Sitten miehitettiin valloitetut laivat ja molemmin puolin laitettiin sotajärjestys taasen kuntoon. Ruotsalaiset olivat vallottaneet yhden venäläisen linjalaivan ja venäläiset yhden ruotsalaisen. Kaikkia näitä järjestettäissä seuraavan päivän taisteluksi, siirtyivät vitkaan ja vähitellen savupilvet länteen päin. Silloin nähtiin Venäjän laivaston olevan täydessä työssä siirtymässä pois. Ruotsalaiset laivat jäivät samaan asentoon ja heillä oli siis, kun vaalea kesäyö levitti hiljaisuutensa vedenpinnan ylitse, kunnia omistaa sotatanner ja voitto, joka sai nimensä läheisen Suursaaren mukaan.