IV.
Suursaaren tappelun jälkeen purjehti Ruotsin laivasto Viaporiin. Siellä piti päätettämän mitä vankien kanssa oli tehtävä, laivaväen korjatessa niitä laivoja, jotka taistelussa olivat vahingoittuneet.
Täällä pyysi parooni vielä kerran päästä herttuan puheille. Sjöstjerna lähetti hänen veneellänsä päällyslaivalle.
Tuskin oli parooni päällyslaivalle ehtinyt, ennenkuin lippumerkillä
Sjöstjernakin sinne kutsuttiin.
Upseeri, joka otti hänet vastaan laskuportailla, ehti tuskin tervehtiä häntä, ennenkuin jo vei hänen herttuan huoneesen. Kun hän astui somasti koristettuun huoneesen, jonka akkunoista näköala merelle oli Viaporin saarien välitse avoinna, kummeksui hän suuresti, kun näki herttuan ja paroonin kaikessa tuttavuudessa istuvan sohvalla keskenänsä haastellen. Paroonin katsannossa ei näkynyt vangin nöyrää alammaisuutta, vaan huolettomuutta ja oman arvon tuntoa, joka ei ollut juuri sen näköistä kuin kunnioitus kuninkaalliselle henkilölle vaati. Herttua, joka ei laskenut pois rakasta piippuansa, oli käskenyt tarjota paroonillekin semmoisen. Keveitä savupilviä tuprueli siis heidän ympärillänsä.
Herttua käänsi ystävällisen katseensa Sjöstjernan puoleen. "Kapteeniseni!" sanoi hän, päätänsä nyökyttäen, kuitenkaan nousematta ylös. "Teidän toimeksenne annan, että saatte saattaa pois ne vangit, joita ei ole aseilla otettu. Minä kirjoitan kirjeen amiraali Greigh'ille. Enempiä ohjeita antaa Nordenskjöld teille."
Sjöstjerna kumarsi, eikä voinut tykkänään peittää sitä kummastuksen katsetta, jonka hän heitti parooniin. Tämä vastasi tuskin näkyvällä, salaisella hymyllä.
Kerran vielä kumarrettuansa astui Sjöstjerna ulos. Kun hän nousi kannelle, tapasi hän Nordenskjöld'in, joka lyöden häntä olkapäälle vei hänen eriksensä muutamalle peräkanuunalle, jossa he istuivat toinen toisensa rinnalle ja alkoivat matalalla äänellä haastella. "Te saatte vaikean tehtävän, kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta teidän hyväkulkuisella rekatillanne, etenkin kun sitä hoidetaan niin hyvin kuin te sen hoidatte, te sen kyllä toimitatte. Me tarvitsemme tarkempia tietoja vihollisesta, kuin meillä oli ennen tappelua. Sentähden pyydän teidän tarkasti huomaamaan kaikkia mikä huomaamista ansaitsee, ja sitten antamaan huomaamistanne seikoista suullisen ilmoituksen minulle. Herttua lähettää teidän mukananne nuoren luutnantti Klint'in, Makrilli-jahdin kanssa. Hän vie kirjeen venäläiselle amiraalille. Teidän täytyy suojella häntä matkalla. Hän purjehtii lähettiläslipun suojassa, kun hän pääsee likelle venäläisiä. Jos tahdotte pitää vangit luonanne, niin on teillä niissä hyvä tekosyy purjehtia Rääveliin tai Paltisin linnaan."
Nordenskjöld otti sitten taskustansa paperin. Siinä oli kaikenlaisia kysymyksiä, joihin hän käski Sjöstjernan hankkia vastaukset.
Nyt Sjöstjerna esiteltiin niille herttuan taapin upseereille, joita hän ei ennestään tuntenut, ja hänen entiset kumppaninsa toivottivat hänelle onnea Ulla Fersenille päälliköksi pääsemisestänsä.
Muuan hymyilevä herra virkkoi: "Minä onnittelen teitä vieläkin enemmän, herra kapteeni, niiden viehättävien vankien suhteen, joita onnetar teille on suonut."
"Niin, sitä sanotaan kaunotarten paraaksi," pakisi toinen. "No teidän ei ainakaan tarvitse unhoittaa seuraelämäänne, kun teillä on semmoinen keskuskunta kajutassanne. Virkapukunne puhtaudestakin jo voi nähdä, ettei Sjöstjernalta puutu naisten seuraa."
"Rekatin nimi ei ole turhan päälle Ulla Fersen," säisti kolmas. "Sen päällikön pitää luonnollisesti oleman aimo kavaljeerin."
Sjöstjerna punehtui pari kertaa, mutta hän koki peittää pulansa naurulla. "Niin, mutta nyt onnettomuus pakoittaakin minun," sanoi hän, "saattamaan kauniin seurani pois. Herttua ei huoli, luulen, kauvempaa pitää naisia laivastolla."
"Sjöstjerna rukka!" ilkkui muuan kumppaneista. "Nytpä Ulla Fersenin kajutta tuntuu tyhjältä!"
"Mutta ehkä silloin olemme paremmin tervetulleita, kun käymme siellä," arveli taas yksi. "Nyt olen kuullut ettei vierailemiset ole olleet kapteenille mieleen."
Varjo levisi Sjöstjernan otsalle, mutta hän nauroi uudelleen. "Oh, enpä luule," sanoi hän, "että kukaan herroista, joka minua on käynnillänsä kunnioittanut, olisi jäänyt groggi-lasittansa, niin pitkälle kuin ruokamestarini varat ovat riittäneet."
"Mutta mitä naisia ne ovat?" kysyttiin.
"Onko totta, niinkuin olen kuullut puhuttavan, että ne ovat kaksi hurmaavan kaunista Gyldenstubbea?"
"Gyldenstubbea?" nauroivat upseerit.
"Se perhe on vanhaa Liiviläistä aatelia," selitti parooni Palmqvist.
"Niin," sanoi kreivi Horn, "äidin puolelta olen minäkin sukua
Gyldenstubben perheen kanssa."
"Ja minun on koko äidinpuoleni pelkkiä kantoja," [Gyldenstubbe on suomeksi: kullattu kanto, siis sanaleikki jota e: käy suomentaa. Suom. muistutus.] sanoi muuan aateliton upseeri, "vaikk'en ole kuullut puhuttavan että ne olisivat kullatuita."
"Anteeksi, kapteeni Sjöstjerna," huudahti luutnantti Cederström: "jahka kannot ovat jättäneet teidän, tulemme, joutuessamme, teille vieraisin, katsomaan missä ne ovat kasvaneet."
Sjöstjernan oli vaikea selvitä pulastansa, mutta hänen täytyi kuitenkin salata suuttumuksensa. Hän pelastui siten, että vanha parooni astui ulos kajutasta. Kaikkien ihmeeksi seurasi häntä herttua mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella.
Samassa kuin Sjöstjerna lähti veneelle, tuli paroonikin. "Saanko seurata teitä, kapteeni Sjöstjerna?" kysäsi hän. "Minä olen jo tottunut olemaan teidän päällikkyytenne alla."
"Minä kiitän teitä, kapteeni Sjöstjerna," sanoi herttua, "siitä kohteliaisuudesta, jolla olette vankeja kohdellut. Minua ilahuttaa, että ansaitsemme sanan, käydä sotaa, kuin sivistynyt kansa. Sitä kiitosta emme kuitenkaan voi antaa vihollisillemme."
Sjöstjerna kumarsi kummastellen.
"Te ette tiedä, kapteeni Sjöstjerna," jatkoi herttua, "että venäläiset viime taistelussa käyttivät onsiluotia, täytetyt jollakin palavalla aineella, ja tämän tavan ovat sivistyneet kansat jo aikoja sitten jättäneet."
Nordenskjöld, joka myös seisoi lähellä, kuiskasi puoli-äänen: "No, siinäpä on kyllin hyvä syy, laittaa lähettiläs viholliselle."
Molemmin-puolisien tervehdyksien jälkeen erosivat herttua ja parooni.
Jälkimmäinen ja Sjöstjerna menivät veneesen ja olivat pian Ulla
Fersenin kannella.
Sivumennen ilmoitettiin kreivi Telepnoff'ille herttuan lupa ja sitten meni parooni Sjöstjernan kanssa kajuttaan.
Parooni oli nyt tykkänään rauhoittunut. Vankeutensa tunto ja vapautensa kaipaus oli välistä antanut hänelle huolestuneen, pian synkänkin mielialan: mutta nyt näytti siltä kuin hän olisi ollut laivan herra. Sjöstjernaa kohtaan osoitti hän nyt jonkinlaista arvollisuutta, jota ei hänessä ennen näkynyt. Naiset, olivat yhtä hyvällä mielellä kuin hän, ja kun hän ilmoitti heille herttuan suostumuksen heidän vapaaksi pääsemiseensä, puhkesi paroonitar kyyneleisin ja syleili puolisoansa.
Neiti Nataliakin iloitsi; mutta hän vuoroin vaaleni, punehtui, ja sydämmensä tykytti levottomasti, kun hän vanhempainsa iloisista kasvoista käänsi katseensa Sjöstjernan hyväntahtoisen suruisesta säälin hymystä palaviin silmiin.
Kauvaa ei hän katsellut vapautetun perheen iloa. Äkkiä hän kädellänsä pyhkäsi otsaansa ja riensi kajutasta. Hän tahtoi luultavasti virkansa velvollisuuden täyttämällä kuolettaa, sotilaalle ja merimiehelle liian hempeitä, tunteita, jotka liikkuivat hänen sielussaan. Kiireesti pani hän rekattinsa purjekuntoon, nostatti ankkurin ja risteili päällys-laivan sivulle saamaan käskyjä.
Pikapurjehtiva Makrilli-jahti, kahdeksantoista vuotiaan päällikkönsä, luutnantti Kustaa Klint'in johtama, ohjasi päällys-laivan toiselle puolelle. Sekä Sjöstjerna että Klint nousivat sille käskyjä saamaan.
Edellisen kuuluivat: Kapteeni Sjöstjerna lähtee Ulla Fersen rekatilla suojelemaan lähettiläslaivaa Makrillia, jolla on käsky käydä venäläisen amiraalilaivan luona. Rekatti väistäköön kaikkea tappelua, jota ei pakko vaadi, ja kokekoon ainoasti varmuuttaa lähettilään matkaa, kunnes se ehtii Venäjän laivaston näkyviin. Sitten rekatti vieköön ne vapautetut venäläiset vangit, jotka hänellä on mukana, sinne missä ne paraiten voidaan maalle laskea. Kapteeni Sjöstjerna vastatkoon vankien kohtelusta, ja hänen on arvollisella tavalla toimittaminen heidän vapauttamisensa.
Luutnantti Klint otti kirjeet venäläiselle amiraalille, ja sitte kun molemmat nuoret upseerit olivat tervehtineet toisiansa, menivät kumpikin laivallensa.
Yht'aikaa levittivät molemmat purjeensa. Pikapurjehtiva jahti oli kuitenkin jo ennättänyt hyvänmoisen matkan, ennenkuin rekatti, vaikka senkin valmistus oli nopea, ehti levittää monilukuiset purjeensa. Mutta kun kaikki olivat leveillänsä ja tuuli niitä notkisti, seurasi se viipymättä pienen jahdin vanavedessä.
Paroonin perhe oli kannella lähdettäissä. Sattumalta oli herttuakin päällyslaivan perähytin kannella, josta hän huomasi parooni Gyldenstubben. Hän otti hatun päästänsä ja tervehti vanhaa, syvästi kumartavaa perheen isää. Tämä laski kätensä sydämmellensä, osoittaaksensa kiitollisuuttansa, ja molemmat herrat erosivat, tehtyänsä pikaisen, mutta salaisen jäähyväismerkin.
Lentävällä vauhdilla kiiruhtivat molemmat purjehtijat aavalle merelle.
Pian tapasivat siellä täällä kauppalaivan rauhaisen lipun suojassa.
Ennen iltaa saatiin eräältä holsteinilaiselta kapteenilta tieto, että
Venäjän laivasto oli ankkurissa Räävelin sataman suulla. Sinne siis
käännettiin keula.
Yön tullen vähensi rekatti purjeitansa. Hän ei uskaltanut lähestyä laivastoa, sillä häntä ei mikään lähettilästoimi suojellut. Luutnantti Klint sitävastaan nosti lähettiläslipun ja pitkitti matkaansa, niin että hän ennen puolta yötä oli näkymättömissä. Nyt rekatti risteili yksin, varoen itsensä kaikilla varokeinoilla, joihin ison laivaston läheisyys hänen pakoitti, ja odotti niitä tietoja, jotka määräisivät minne vangit jätettäisiin.