V.
Puoliyön aikaan, kun tuulikin oli tyyntynyt, vallitsi Ulla Fersenillä uinailtava rauhaisuus, jos näön mukaan päätettäisiin. Sekä huippu- että alapurjeet olivat kootut, ja ainoasti märssypurjeilla hiipi se vitkaan, miellyttävillä liikenteillä aaltoja pitkin. Perämies seisoi, tarkasti kompassia katsellen; miehistö, joka piti vahtia, nojausi toimetonna laivan-parrasta vasten; komentava upseeri käveli edes takasin peräkannella. Mutta märssyissä ja huipuissa vakoili valveat silmät: sieltä pidettiin tarkkaa tähystystä.
Sjöstjerna, joka ei löytänyt lepoa riippumatossansa kajutan oven edessä, nousi myös kannelle. Nyökäyttäen päätänsä luutnantille, istui hän lippukirstulle. Hän antaui sielunsa levottomille unelmille.
"Purjehtija etelässäpäin," ilmoitti tähystäjä suurmaston huipusta. "Se kangastuu suureksi rekatiksi."
Sjöstjerna heräsi unistansa. "Etelässäpäin?" sanoi Sjöstjerna. "Se on venäläinen. Mutta hän ei meitä ota. Me olemme turvassa niinkauvan kuin ei vihollisia ole päällä tuulen. Pitäisi sen näkymän kanneltakin. Tänne yötähystin."
Eräs sotaoppilas antoi hänelle koneen ja Sjöstjerna tutki mitä suurimmalla tarkkuudella meren eteläpuolen. Hetken kuluttua virkkoi hän: "On siellä enempikin kuin yksi. Sieltä tulee pian koko laivasto. Ainakin on siellä kolme laivaa."
Luutnantti otti myös koneen ja rupesi tähystämään.
"Varmuuden vuoksi", sanoi Sjöstjerna, "voisimme levittää ainakin aluspurjeet. Silloin saamme paremman vauhdin, ja olemme, päivän valjetessa, hyvän matkaa lännemmässä päin. Sitten saamme nähdä, pyrkivätkö ne meitä kohti."
Luutnantti täytti heti käskyn, mutta muuten rekatti, hiljaa kuin ennenkin, pitkitti matkaansa vähitellen lisääntyvän itäisen tuulen avulla.
Kun lyhyt kesäyö oli loppunut ja aurinko nousi Vironmaan yli, nähtiin selvästi useamman laivan mastotus. Makrillia ei näkynyt.
Sjöstjerna tuli levottomaksi. "Pelkäämpä, etteivät ole pitäneet arvossa lähettiläslippua," sanoi hän, "Nuo rekatit pyrkivät pohjoiseen päin, ja voisivat pian estää kulkuni Viaporiin. Enpä näe mitään keinoa laskea vankia maalle, panematta alttiiksi koko rekattia."
Luutnantilla oli sama tuuma, ja lyhyen keskustelun perästä päätettiin kääntyä länteen päin.
Niin pian kuin laiva oli käännetty viimeksi päätettyyn suuntaan, tuli parooni ylös. Hän ymmärsi kylläksi merioloja, huomataksensa, että suunta oli muutettu. Hämmästyksellä kääntyi hän Sjöstjernan puoleen kysymään tämän muutoksen syytä. "Tehän viette meidät pois kotoamme, Venäjän laivastosta. Räävelistä!" huudahti hän.
Sjöstjerna näytti hänelle venäläiset rekatit ja sanoi, että hänellä oli aikomus ohjata länteen päin. "Näinhän te tulette likemmäksi kotoanne," lisäsi hän, "kun lähenette Hiidenmaata."
Paroonin, jolla tähän ei ollut mitään vastattavaa, täytyi tukehuttaa kärsimättömyytensä ja antaa ajan olla asiansa ajajana. Hän oli kannella aamuun asti.
Mutta niin pian kuin päivä valkeni, ja Sjöstjerna voi tarkemmin asemansa tutkia, huomattiin se paljoa vaarallisemmaksi, kuin oli luultukaan. Ei ainoasti etelässä päin, Räävelin tienoilla, vaan myöskin pohjoisessa Porkkalassa päin, näkyi venäläisiä purjehtijoita. Siis oli pienen rekatin mahdoton päästä Viaporiin. Suuntaa pidettiin siis edelleenkin länteen päin. Mutta vähitellen ruvettiin laskemaan enemmän etelää kohden. Aamupäivällä voitiin selvästi huomata, että joku pienempi venäläinen laivasto pyrki Hankoniemeä kohden, kolmen, ensiksi nähdyn rekatin, ajaessa Ulla Ferseniä takaa.
Ennen hämyä voitiin Ulla Fersenistä nähdä Hiidenmaa. Sjöstjerna kutsui vieraansa kannelta katsomaan tuttua maata, joka vielä ainoasti hämöittävänä sinisenä viiruna näkyi taivaan rannalla. Pieni seura seisoi hytillä. Sjöstjerna käski tuoda itsellensä kartan Yösalon rannoista. Sittenkuin hän hetken aikaa oli sitä katsellut, sanoi hän paroonille. "Ell'emme Hiidenmaan läntispuolella tapaa vahvempaa vihollista, lupaan minä purjehtia niin likeltä Dagerortia, että voin teidät laiva-veneelläni laskea maalle ihan valotornin viereen."
"Minä olen jo kerran ennen ihmetellyt," sanoi parooni, esitetystä toiveesta mielissään, "että te olette yhtä taitava merimies, kuin jalomielinen ihminen, kapteeni Sjöstjerna. Minä jään teille suureen kiitollisuuden velkaan. Mutta sallikaa kysyäni: kuinka on mahdollista, että te, niin nuori upseeri, voitte niin hyvin tuntea kulentaveden Hiidenmaan ympärillä, kuin jos teitä siellä johdattaisi monivuotinen kokemus?
"Juuri tämä tarkka kartta," vastasi Sjöstjerna, "jonka olen perinyt isältäni, on ollut oppaanani."
Parooni katseli Sjöstjernaa ihmetellen, utelevin silmäyksin.
"Minä jouduin jo aikaisin orvoksi," sanoi Sjöstjerna. "Mutta isäni sisar kasvatti minun, ja hänpä minulle, paitsi perintöäni, antoi muutamia merikarttojakin Suomenlahdesta, joita isäni itse oli piirtänyt. Isäni oli nimittäin meriupseeri, kuten minäkin. Hän hukkui matkalla Pietariin, minun ollessani vasta vuoden vanhana."
"Isänne nimi oli Sjöstjerna, kuten teidänkin?" kysyi parooni.
"Tietysti," vastasi nuorukainen. "Ehkä ulkomaalaisille on ollut vaikea lausua nimeämme, on isäni kuitenkin pitänyt sen ulkomaillakin käydessänsä. Muuten nimi meidän maassamme merkitseekin paljon, etenkin jos se, niinkuin meidänkin, on aatelinen."
"Täällä alkaa tuntua kylmältä," keskeytti parooni. "Ehkä Hiidenmaamme katseleminen tuntuukin mielyttävältä, niin pääsemmehän pian sinne. Jos saan esittää, niin pyytäisin naisien astumaan kajuttaan."
Naiset seurasivat paroonin antamaa viittausta ja menivät alas. Itse hän istui puhumaan muutaman sanan Telepnoff'in kanssa.
Kun Sjöstjerna oli tehnyt tehtävänsä astui hänkin naisten luo kajuttaan. Molemmat naiset ottivat hänen kohtelijaasti vastaan.
"Ennen aamua, kunnioitettavat naiset," sanoi hän, "täytyy minun olla seuraanne paitsi. Jos ei tuuli tyynny, niin minä vielä tänä yönä lasken teidät maalle Marienhag'iin. Koko se aika, jonka te olette olleet minun luonani, muuttuu silloin pelkäksi muistoksi, unelmaksi."
"Meille se aina on oleva mieluinen muisto," sanoi paroonitar. "Kun te, lupauksenne mukaan, laskette meidät maalle, toivon, että te vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksikin, käytte meidän asunnossamme."
"Liian kalliit velvollisuudet estävät minun sitä tekemästä," sanoi hän. "Minun kohtaloni on kai vaan yksin kuleksia aaltoja pitkin. Pelkäänpä, että tämä kohtalo nyt vain tuntunee liian kovalta. Te olette minun seurallanne pilanneet, arvoisat naiset. Minä jo arvaan kuinka paljon sitä yksinäisyydessäni kaipaan."
"Sanoitte äsken olevanne orpo," lausui paroonitar. "Tulkaa meille, kun sota on loppunut. Olkaa meillä niin paljon kuin tahdotte. Minä tarjoon teille sydämmeni pohjasta äidillisen hyväntahtoisuuden. Te olette meitä kohdellut niin hyvänsopuisella arkuudella, niin suurella jaloudella, ett'emme milloinkaan voi teille tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttamme."
Sjöstjerna tarttui hänen käteensä, ja suuteli sitä. Kyynel kiilsi hänen silmässään. "Kiitän teitä, hyvä rouvani," sanoi hän. "Tuntuupa niin hyvältä, niin herttaiselta sydämmessäni, joka ei ole saanut nauttia todellista isän ja äidin rakkautta, kuin te osoitatte minulle tuota hellyyttä. Sallitteko tekin, neiti Natalia, että saan toivoa teidän hyväntahtoisuuttanne. Saanko pyytä teidän ystävyyttänne?"
Tyttö antoi hänelle kätensä, ja se liikutus, joka tukehutti jokaisen sanan hänen suussansa, osoittihe ainoasti käden puserruksessa hänen kääntäessään päätänsä toisaalle, salatakseen silmissänsä kiiluvia kyyneleitä.
Tämän tapahduttua tuli parooni sisälle. Paroonitar meni häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä. "Tiedän varmaan," sanoi hän, "että puolisoni on samaa mieltä, kuin minäkin. Minä olen kutsunut kapteeni Sjöstjernan, sodan loputtua, tulemaan Marienhag'iin."
Parooni näytti olevan hämillänsä. "Ehkä se meistä olisi mieluista," sanoi hän, "nähdä kapteeni meillä, osoittaaksemme kiitollisuuttamme kaikesta kohtelijaisuudesta, jolla hän on meitä kohdellut, niin on tuskin luultava, että hän, sotilasvirassansa ollen ja niillä tulevaisuuden toiveilla, joita hän taidostansa ja miehuudestansa todellakin ansaitsee, ottaisi semmoisen kutsumuksen täyttämiseen aikaa. Meistä olisi kuitenkin erinomaisen rakasta, jos hän pitäisi meitä ystävällisessä muistossa."
Kylmän välttämisen paroonin puheessa huomasi Sjöstjerna kyllä. Paroonitarkin ja neiti Natalia katselivat vanhusta hämmästyen. Mutta hän jatkoi: "Meistä olisi mieluista, kapteeni Sjöstjerna, jos voisimme näyttää, miten teidän jalouttanne pidämme arvossa. Minä olen kylläksi rikas, ja jos teillä ei ole mitään perintöä, joka voisi tulevaisuuttanne varmauttaa —"
Sjöstjerna katsoi häneen terävästi. "Täytynee sanoani teille, herra parooni," sanoi hän, "että vaikka miekkani ja käytökseni kyllin riittäisivät toimeentulokseni sotilasvirassani, niin on isäni, vaikka hän kuolikin aikaiseen, jättänyt minulle varoja, joilla virattanikin voisin tulla toimeen, jos niin tahtoisin. Tulevaisuuteni varaksi en siis tarvitse toisen apua. Mutta mitä minä pyydän ja toivon ett'ette te, eikä teidän perheennekään, herra parooni, minulta kiellä, on kunnioituksenne ja hyvän mielenne minusta."
Parooni kurotti hänelle kätensä. "Kunnioitustamme, herra kapteeni, emme luonnollisesti voi teiltä kieltää, sillä senhän te olette kaiken oikeuden mukaan ansainneet. Kun vaan voisimme sen arvollisella tavalla teille osoittaa!"
Nyt tuli kreivi Telepnoff kajuttaan. Hänkin oikeen aimo tavalla kapteeni Sjöstjernalle jakeli kohtelijaisuuksiansa. "Epäilemättäkin on parooni Gyldenstubbe'n perhe," sanoi hän, "kutsunut herra kapteenin käymään Hiidenmaalla ainakin sodan loputtua, ja toivonpa, että herra kapteeni samalla minuakin käynnillänsä kunnioittaa. Jos silloin voisin teille esitellä emäntää talossani, joka nyt vielä valitettavasti on nuoren miehen asunto, olisi käyntinne yhä kalliimpi minulle."
Kreivin puhetta seurasi rohkea silmäys neiti Natalialle. Mutta hänpä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan näkyi yht'äkkiä tekevän päätöksen. Hän astui Sjöstjernan luo ja tarjosi hänelle taasen suloisella liikenteellä kätensä.
"Minäkin tahdon teitä vielä kerran kiittää, kapseeni Sjöstjerna," sanoi hän. "Mutta joko tämä todellakin on erohetkemme? Joko olemme Dagerort'illa?"
Sjöstjerna piteli, salaisesti haluten — ainaiseksi pitää sitä — kättä, joka valaehtoisesti oli laskenut pehmeät sormensa hänen käteensä ja katseli impeä kiitollisuudesta säkenöivin silmin. Mutta hän — neiti Natalia — tointui pian ja käänsi kreivi Telepnoff'in puoleen katseen, niin täynnä veijarimaista uhkaa, että hän siitä ihan äimistyi. Natalia oli kuitenkin saavuttanut tasaisen käytöksensä, jonka hän pelkäsi liikutuksensa hävittäneen.
Sjöstjernaankin vaikutti hänen keveä ja leikillinen, mutta samalla rauhoittavakin käytöksensä.
Sjöstjernan käskystä tarjottiin tee-vettä, ja puhe kääntyi yleisempiin asioihin.
Ulla Fersen pitkitti matkaansa, aina pitäen silmällä kolmea takaa ajajaansa. Se kulki lähempänä Dagerortia, kuin ne, jotka olivat isompia ja syvemmän kulkuisia, voivat lähestyä. Ne pysyivät pohjaisempana, lähimmäinen näytti auringon läskeissä olevan noin parin meripenikulman päässä Dagerort'ista. Niiden aikomus näkyi selvästi olevan ajaa Ulla Fersenin Ruotsin tai Saksanmaan rannoille.
Mutta niinpian kuin yö alkoi häämöittää, ennenkuin kuu vielä oli noussut, kokosi rekatti huippupurjeensa, risteili läntisen niemen ohitse ja ohjasi saaren eteläiselle puolelle päin. Täällä hän läheni rantaa puolen kanuunan ampuman kantamalle, siinä aikeessa että takaa ajavat rekatit, joilta sen peitti niemi ja valotorni, luulisivat että se jatkoi lounaista suuntaansa, eivätkä muuttaisi omaansa. Päivän nousuun luuli Sjöstjerna saavansa vihollisensa niin pitkälle länteenpäin, että hän Hiidenmaan eteläpuolelta, Seele-salmen kautta voisi purjehtia Suomen lahteen, ja ehtisi hyvänmoisen matkaa edelle, Viaporiin päin, jos rekatit huomaisivatkin hänen kujeensa ja vasta uudesta rupeisivat häntä takaa ajamaan.
Oli puoliyö, kun Ulla Fersenillä heitettiin purjeet takaperin ja laskettiin vene vesille. "Nyt, hyvä herrasväki," sanoi Sjöstjerna, "on vene valmiina. Tahdotteko olla hyvät ja astua alas?"
Innokkaalla ilolla kiirehtivät kaikki seuraamaan hänen kehoitustansa. Sitte kuin hän oli luutnantillensa antanut tarpeelliset käskyt, rekatin hoidosta sen puolen tunnin ajaksi, jonka hän aikoi viipyä poissa, hyppäsi hän veneesen. Paitsi soutajia otti hän mukaansa muutamia merisoturia.
Hiljaa mutta hyvällä vauhdilla kiiti vene rantaan päin. Sjöstjernan silmät tirkistelivät milloin hämärää rantaa, jonne laskettaisiin maalle, milloin luiskahti katseensa neiti Nataliaan päin, joka äitinsä kanssa istui hänen rinnallansa. Kun parooni näki edessänsä valotorninsa ja rakkaan kotinsa, ei hän voinut pidättää liikutustansa. "Mitäkö kaikkea olemme tässä eläessämme kokeneet!" sanoi hän. "Mitkä muistot meitä täällä kohtaavat!"
"Tuo harmaja tornikin näyttää muistolta!" sanoi Natalia.
"Sanoittehan kerran herra parooni," lausui Sjöstjerna, "että joku nainen oli valinnut valotornin asunnokseen. Mitenkä hänellä niin kummallinen mieli oli? Hän oli epäilemättäkin tuiki toivoton tahi ainakin hyvin onneton. Näittekö te hänen milloinkaan, neiti Natalia?"
"Hän kuoli ennen minun syntymääni, minä siis olen ainoasti kuullut hänestä puhuttavan. Hän oli isäni sisar."
"Hänen kohtalonsa on niitä surullisia tapahtumia, joita emme mielellämme muille kerro," keskeytti parooni. "Jättäkäämme nämät suruiset muistot rauhaan! Jumalan kiitos, että pääsemme kotiin!"
Sjöstjerna kääntyi paroonin puolen. "Minulla on tuuma käydä valotornissa," sanoi hän. "Tahdon koettaa, voinko sieltä kuutamossa nähdä vainoojiani, ja mitä suuntaa he pitävät. Muutaman minuutin perästä nousee kuu. Saanko kysyä, herra parooni, onko tornissa sotaväkeä."
"Sitä on tähän asti pidetty vallan tarpeettomana," sanoi parooni, "enkä minä luule, että minun poissa ollessanikaan niitä olisi sinne komennettu."
"Varmuuden vuoksi," sanoi Sjöstjerna, "täytyy minun tehdä muutamia määräyksiä. Käyntini tornissa ei kestä kymmentä minuutia. Sill'aikaa pyydän naisien pysymään veneessä. Kreivi Telepnoff varmaankaan ei kiellä parille sotamiehelleni näyttää tietä sinne ja sitte kun he ovat tutkineet tornin, pyydän herra paroonin tekemään minulle seuraa siellä käydessäni."
Kun kenelläkään ei ollut näitä määräyksiä vastaan mitään sanomista, niin ne täytettiin. Vene ohjattiin kahden kallion väliin, tuulen suojaan. Kreivin täytyi ensin, kahden, ladatuilla pyssyillä varustetun sotamiehen kanssa, tehdä tehtävänsä. Kun hän oli mennyt, kysyi parooni, eikö Sjöstjerna sallisi naistenkin seurata heitä torniin. "Matka on lyhyt," sanoi hän, "ja sieltä me kyllä kävelemme vähäisen matkan Marienhag'iin."
Sjöstjerna ei kieltänyt tätä. "Tarkoitukseni oli vain," sanoi hän, "etteivät naiset väsyisi, jos olisivat pitäneet käynnin valotornissa vaivalloisena."
Molemmat vakuuttivat vastaisuutta, ja neiti Natalia liitti: "Hartain toivoni onkin, että kotiin tullessamme ensin käymme pyhässä paikassamme. Suloista on meidän myös muistaa, että hyväntekijämme ja ystävämme — olettehan sallineet meidän niin nimittää teitä — siellä on käynyt meidän luonamme."
Kun taas pari sotamiestä oli päässyt maalle, auttoi kapteeni Sjöstjerna sievällä kohteliaisuudella naisiakin astumaan rannalle. Parooni tarjosi puolisollensa käsivartensa, ja Sjöstjerna Natalialle.
Ylös mentäissä, rannan pensaitten ja kallioiden välitse, alkoivat kuun säteet paistaa tornin muurille. Punainen tulen hohde otsallansa seisoi tuo vaalava hahmo, kuni haamu kesä-yönä. Helposti nähtiin, miten kreivi ja yksi sotamies astui torniin, toisen jäädessä ulkopuolelle.
"Nyt, neiti Natalia," sanoi Sjöstjerna hiljaa, "nyt on jäähyväis-hetki käsissä. Sallikaa nyt kiittääni kalliista ja ijäti muistossani pysyvistä hetkistä, joita olen teidän seurassanne nauttinut. Niiden muisto on seuraava minua lopun ikääni. Ne jäähyväiset, jotka teiltä otan, ovat kai ikuiseksi."
Väristys vavistutti nuoren immen vartaloa. Mutta hänpä pian teki päätöksensä. Hän käänsi Sjöstjernaan päin mieltä kuvailevat kasvonsa, ja vaaleassa kuutamossa näkyi niissä kuvastavan ihmeellinen surumielisyys. "Kapteeni Sjöstjerna," sanoi hän, "minusta on tuntunut, kuin jos kummallinen sallima olisi vienyt meidät yhteen ja opettanut minun teitä kunnioittamaan. Senpätähden olenkin kyllin rohkea sanomaan teille, että rakkain haluni on, että sallitte meidän toivoa vielä kerran nähdä teidät täällä,"
"Neiti Natalia," sanoi hän, "nähdä teidät jälleen, o kuinka rakkaalle se tuntuisi minulle! Minä pitäsin sitä elämäni suurimpana onnena, Mutta, tänä hetkenä tahdon sen tunnustaa, se tapaaminen olisi rauhalleni vaarallista. Minä tunnen, ett'en minä enään saa teitä nähdä."
"Halveksitteko siis minun ja vanhempieni kiitollisuuden ja ystävyyden osoitteita?"
"Te ymmärrätte minua väärin, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta olkoon niin. Te ette voi, ettekä tahdo ymmärtää minua."
Tätä sanottaissa tunsi Sjöstjerna taasen sähköisen väristyksen vavistuttavan kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellansa. Natalia oli minuutin vaiti. Sitten sanoi hän puoliääneen, mutta niin joutuisasti, että näytti siltä, kuin jos hän olisi pelännyt kadottavan päättäväisyytensä, joka täksi hetkeksi oli hänen vallannut: "Minä ymmärrän teitä, kapteeni Sjöstjerna. Minä en tahdo teeskennellä! Minä pyydän teidän tulemaan takaisin, minä pyydän vain teidän lupaustanne, sillä minä tiedän että te pidätte sananne."
Nyt kiiti voimakkaan merimiehenkin lävitse väristys. Hän oli kuullut sanoja, jotka päättivät hänen sydämmensä kohtalon, ja hän tunsi itsensä hämmästyneen tunteen valtaamaksi, samassa, kun hän siitä tointui. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua sanoi hän kiireesti, mutta päättäväisesti. "Natalia, minä näen teidät vielä, jos elän."
Seura oli ehtinyt valotornille. Kun he pysähtyivät veräjälle, avattiin se, ja vanha vartija astui ulos.
Harmaa päänsä oli paljastettu ja hän teki käsillänsä iloa osoittavan liikenteen, pannen ne sydämmellensä, nähdessään isäntänsä ja hänen puolisonsa. Mutta synkistä kasvoista ei poikennut vähintäkään niiden kivettynyttä vakaisuutta.
"Kuinka on, Stolpe," kysyi parooni, "onko keitään muita, kuin kreivi
Telepnoff ja häntä seuranneet sotamiehet, tornissa?"
"Ei keitään muita," vastasi vanhus.
"Onko sotaväkeä Hiidenmaalla?" kysyi parooni.
"En tiedä mistään," vastasi vartija.
"Astukaamme sisälle," sanoi parooni, "Olkaa hyvä, kapteeni Sjöstjerna!"
Kapteeni oli jättänyt Natalian käden ja astui esiin. Silloin kohotti yht'äkkiä vanha vartija molemmat kätensä taivasta kohden. Jäykkiä kasvoja elähytti silmänräpäyksessä hämmästys ja ilo. "Se on hän!" huudahti ukko. "Se on hän, ihan elävänä!"
Silmänsä kiintyivät, yhä enenevällä mieltä kuvaavalla tulella, nuoreen upseeriin, joka ihmetellen katseli häntä.
Mutta parooni kävi levottomaksi. "Toinnu Stolpe!" sanoi hän. "Uneksitko sinä? Miten sinä voit tuntea tämän nuoren upseerin?"
"Haa! muistanpa varsin hyvin," puhkesi vartija sanomaan. "Eipä ole paljon ylitse kahdenkymmenen vuoden sitte. Minä tunnen hänen kyllä."
"Kaksikymmentä vuotta sitten," sanoi parooni, "oli kapteeni ainoasti kahden vuotias, kuten olen kuullut. Sinä houreksit, vanha Stolpe!"
Vanhus puristi päätänsä ja laski kätensä ristiin. Hän teki liikkeen, kuni olisi hän tahtonut tukehduttaa raivoisan sisällisen riidan.
"Astukaa sisälle, herra kapteeni!" sanoi parooni, lykäten vartijan sivulle päin.
"Jotain kummallista tapahtuu ympärilläni," sanoi Sjöstjerna. "Voisi olla mahdollista että täällä paljonkin selvenisi, joka muuten elämääni pimentää. Mutta, ennen kaikkia velvollisuuteni. Täytyy kiirehtiäni."
Hän riensi tornin ovesta sisälle ja portaita myöden ylös. Parooni ja naiset seurasivat häntä, Sotamiehet jäivät ulkopuolelle.
Ympyriäiseen saliin, jota ainoasti kuutamo valaisi, pysähtyi seura. Sjöstjerna riensi pohjois-puolisille akkunoille, jotka hän avasi. Yhdestä hän oikaisi tähystimensä. Hän tarkasti parina minuutina, mitä hän näki. Vitkaan liikkuivat Suomen lahden aallot Itämerta kohden. Jokaisen laineen harjaa hopeoitsivat kuun säteet, ja vaihteleva näky: himeys aaltojen välissä ja valkeus niiden harjoilla, vaikutti meren suurenlaiseen katselemiseen tottuneen merimiehenkin tunteille elähyttävästi. Ihmissilmä ei eroittanut mitään rajaa taivaan ja aaltolan välillä. Mutta etäällä ulapalla liikkui kolme haamua, joiden muotoja vain tottunut silmä voi huomata ja eroittaa. Sjöstjerna tunsi heti vainoojansa. Sitte kuin hän tarkkaan oli arvannut tuulen suunnan, purjeiden asennon lähimmäisellä rekatilla sekä verraten mastotuksen korkoa laivan pituuteen ja määrännyt sen asennon joutui hän siihen päätökseen, että hänen muuttamaansa suuntaa ei ollut huomattu tahi ei ainakaan hänen tuumaansa oivallettu, koska ei kukaan kääntynyt sitä estämään, vaan päin vastoin lähimmäinen näkyi niin paljon kuin mahdollista seuraavan hänen jälkiänsä. Hänen täytyi siis vielä tänä yönä kulkea vaarallisen Seele-salmen lävitse, ennenkuin viholliset ehtisivät niin pitkälle länteen päin, että hän taas joutuisi heidän näkö-piiriinsä.
Nyt hän kääntyi paroonin puoleen. "Jääkää hyvästi, herra parooni," sanoi hän. "Kaipauksella otan teiltä jäähyväiset. Toivotan teille rauhaa ja menestystä kodissanne. Minua surettaisi, jos te pitäisitte tarpeellisena, että minä heittäisin toivoni vielä saada tavata teitä."
Parooni näkyi taas olevan hämillään. "Minusta olisi miellyttävää saada tervehtiä teitä huoneessani ystävänä ja vieraana tervetulleeksi, herra kapteeni," sanoi hän.
"Terve-tuloa meille!" huudahti paroonitar. "Minä olen ruvennut lempimään teitä kuin omaa poikaani. Minä pyydän teitä tulemaan meille niin pian kuin mahdollista!"
Sjöstjerna painoi ainoasti hänen kätensä sydämmellensä ja huulillensa.
Vaieten tarttuivat sitten Natalia ja hän toisiensa käsiin. Heidän katseensa yhtyivät kuutamossa, ja nepä sanoivatkin tarpeeksi.
Kun Sjöstjerna astui ulos veräjästä, seisoi Telepnoff siellä; hänkin niinikään otti jäähyväiset, laverrellen koko joukon kohteliaisuuksia. Mutta Sjöstjernan oli kiire ja hän tahtoi pian lopettaa jäähyväiset. Kuitenkin tarttui, juuri mennessänsä, vanha tornin vartija hänen käsivarteensa.
Stolpe lähensi vanhat, kovettuneet kasvonsa ihan likelle nuoren merimiehen kasvoja ja katseli tirkistävillä silmillänsä häntä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia ja tunkea niiden lävitse. Vihdoin laski hän kätensä huulillensa, ja sanoi: "Näiden takana lepää suuri salaisuus. Mutta vala sitoo kieleni. Etsikää itse valoa, herra; ja te sen löydätte."
Tämän sanottuansa riensi vanhus torniin. Sjöstjerna tirkisteli hetken hänen peräänsä, mutta lähti pian sotilaittensa etupäässä alas rantaan. Vene kiiti nopeasti rekatille, ja kun sen päällikkö taasen seisoi kannellansa, täytettiin uudestaan purjeet. Hän seurasi, niin paljon kuin tuuli antoi myöden, Hiidenmaan eteläistä rantaa. Vähitellen joutui valotorni näkymättömiin, sitä myöden kuin rekatti risteili edemmäksi Seele-salmessa, sen vaarallisien luotojen ja karien välitse, petollisesti lymytyt leikkivän kuutamon kiiltämöön.