VI.
Kun Sjöstjerna oli jättänyt tornin salin, astui neiti Natalia muutaman etelä-puolisen akkunan luo ja katseli sieltä rekattia. Usein levisi tosin sumu hänen silmillensä, mutta hän pyhkäsi sen pois, selvemmin nähdäksensä somamuotoisen rekatin, joka tuolla hiljallensa keijui, odottaessaan päällikköänsä.
Ei parooni eikä paroonitarkaan häntä häirinnyt. He olivat istuneet sohvalle ja puhelivat nyt keskenänsä siitä mitä oli tapahtunut.
Kreivi Telepnoff astui sisälle jäähyväisiä ottamaan. Mutta parooni, joka nyt taasen oli omassa kodissaan, piti itsensä velvollisena kaikin puolin täyttämään, mitä häneltä, kohtelijaana ja vierasvaraisena isäntänä, voitaisiin vaatia. Hän pyysi kreivin odottamaan, kunnes hevoiset pantaisiin valjaisin vaunujen eteen, ellei kreivi tahtoisi jäädä yöksi Marienhag'iin. Telepnoff oli kuitenkin jo ollut niin kauvan kotoansa pois, että hän halusi päästä sinne. Parooni kutsui vartijan ylös ja lähetti hänen käskemään torniin palvelijoitansa.
Niitä varrotessa jäi seura tornisaliin. Kreivi Telepnoff läheni neiti Nataliaa. "Vihdoinkin," sanoi hän, "hän poistuu. Olemmehan olleet kummallisissa seikoissa osallisina, neitiseni! ja onhan meillä nyt syytä iloita, kun olemme niistä päässeet. Tiedän, että ainoasti paroonin salaopillisuuden kautta olemme vapaiksi päässeet, ja senpätähden en sitä enään milloinkaan moitikaan. Päinvastoin minä itsekin toivoisin pääseväni vapaamuurariksi, vaikka en niin suuriarvoiseksikaan kuin hän. Mutta mitä sanotte, neiti Natalia, ettekö iloitse vapaudestanne?"
"Enkö iloitsisi," vastasi hän, "kun taasen olen päässyt kotiin omaisieni kanssa! Olettehan tekin mielissänne, kreivi Telepnoff?"
"Teidän tähtenne minä enimmin iloitsen, neiti Natalia," sanoi hän. "Mutta jo on aika, että suoraan sanon teille, mitä sydämmeni kätkee. On paras puhua, ennenkuin arvaamattomat seikat taasen sen estävät. Mikä minusta vankeutemme aikana oli katkerinta, oli nähdä teidät toisen vallan alaisena. Omaa vapauttani kaipasin vähemmin, ja minusta olisikin ollut kaksinkertainen tuska itse olla vapaana, kun te olitte vankina. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, neiti, siitä olen varma. Te olette tähän asti, ollessanne vapaana ja rauhassa viettäen nuoruuttanne kodissanne, pitänyt tunteitani leikkinä. Nyt, kun olemme yhdessä kärsineet vankeutta, toivon että te vakaammalla mielellä katselette elämää, ja huomaatte, että teidän tulee enemmän miettiä asiaa, ennenkun vastaatte siihen, mitä teille nyt virkkaan. Neiti Natalia, minä pitäisin itseäni onnellisimpana ihmisenä, jos ette työntäisi sydäntäni ja kättäni luotanne."
Neiti Natalia vavahti säikähdyksestä. Nuoren immen sydäntä viilsi monet erilaiset tunteet. Mutta hän oli jo, juuri tänä päivänä, päättänyt sydämmensä tulevaisen kohtalon. Hän vastasi päättävästi ja arvollisesti: "Kreivi Telepnoff, te olette meidän naapurimme ja minun lapsuuteni ystävä. Minä olen varma siitä, ettette tyytyisi minuun. Minä omituisuuksineni, vaatimuksineni ja oikkuineni tahi miksi niitä nimittänette, en voisi tehdä teitä onnelliseksi. Muutenkaan en voisi erota vanhemmistani. Muistakaa, että Reinhold veljeni melkein aina on virkansa toimituksissa. Jättäisikö tytärkin rakastetut vanhempansa?"
Kreivi Telepnoff oli äänetönnä kuunnellut jokaista sanaa, jonka tyttö hiljaa mutta päättäväisellä vakavuudella oli sanonut. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustansa. Hän vaan suonenvedon tapaisesti painoi kädet sydämmellensä ja hankalasti eroitti yhteen puserretut huulensa. Vihdoin sanoi hän, sammaltaen. "Kuitenkin tiedän, neiti Natalia, että isänne toivoisi teidän myöntyvän pyyntööni. Mutta yhden seikan huomaan, minä olen valinnut pahan ajan; minä olen asian esittänyt tarkemmin sitä arvelematta. Ollessamme rekatilla en kuitenkaan ollut sokea: mutta todellakin, enhän voinut pelätä, että keisarittaremme ja maamme vihollinen olisi teidän arvoiseltanne naiselta saavuttanut niin suuren huomion. Luulenpa tietäväni, ett'ette te tahdo pahoittaa isänne mieltä, antamalla minulle kieltävän vastauksen. Sentähden palaan takaisin, jahka tuo purjehtija tuolla on tykkönään kadonnut näkyvistämme. Hän on nyt matkalla täysin purjein. — Kummallista, hän näkyy pyrkivän Seele-salmeen!"
Nyt kuului juostavan käytävää myöden tornille päin. Ne olivat paroonin palvelijoita, he kiiruhtivat portaita myöden ylös ja heittäyivät ilokyyneleitä vuodattaen isäntänsä ja hänen puolisonsa jalkoihin.
Mieltä liikuttavaa oli nähdä maaorjien riemua, taasen tavatessaan lempeän ja hyvän isäntänsä. Nataliakaan, jota kaikki heidän alammaisensa rakastivat, ei voinut pidättää kyyneliänsä, kun uskolliset palvelijat suuteleivat hänen jalkojansa ja vaatteidensa liepeitä.
Kun ensimmäisien tunteiden kiihkeys oli niin paljon tasaantunut kummallakin puolella, että parooni voi kysyä ja palvelijat vastata hänen kysymyksiinsä, ruvettiin isännälle ilmoittamaan tärkeimmät asiat.
Ne, jotka olivat nuoren paroonin kanssa olleet huvilaivalla, kertoivat, että muuan rekatti ajoi häntä takaa, mutta että hän oli onnellisesti päässyt pakoon, ja että hän, hät' hätää poikettuansa Marienhag'iin, oli lähtenyt Rääveliin. Palvelija, joka saattoi hänet sinne, kertoi, että amiraali oli ottanut hänen vastaan suurimmalla hyväntahtoisuudella. Hän oli saanut päällikkyyden eräällä rekatilla, ja samassa kun hän lähetti palvelijan kotiin, oli hän itsekin lähtenyt purjeille.
Sittenkuin parooni vielä oli saanut taloansa koskevia tietoja, käski hän kiiruhtaa valjastamista. Hän ei tahtonut lähteä valotornista, ennenkuin kreivi oli lähtenyt.
Mutta kreivi, joka näytti liikutetulta ja levottomalta, vei hänen erikseen muutaman akkunan luo jossa hän rupesi kiivaasti puhumaan hänen kanssansa.
Natalia koki, niin paljon kun voi epäselvässä kuuvalossa, tarkastaa isänsä kasvoja ja liikenneitä. Häntä huolestutti, sillä isä ei näyttänyt tyytyväiseltä. Väliin hän akkunasta katsoi rekattia, joka poistui poistumistaan.
Tornin vartija oli myöskin palannut, ja käytyänsä katsomassa tulta ylhäällä valohuoneessa, ilmoitti hän paroonille, että uusi rekatti lähestyi koillisesta päin. "Se seuraa samaa kulkuväylää kuin edellinenkin," sanoi hän. "Kummallista, kun sotalaivat uskaltavat kulkea semmoisella vedellä, jota ei kauppalaiva uskaltaisi koettaakaan."
"Meidän täytyy kiirehtiä pois," keskeytti kreivi Telepnoff. "Me emme kauvemmin ole suojassa täällä. Niinpian kuin pääsen kotiin, minä heti kirjoitan Pietariin ja pyydän että joku pienempi joukko tänne määrätään."
"Sitä ei tarvittane," sanoi parooni. "Ei ystävä eikä vihollinenkaan koskene valotorniin. Minä luulen olevanne hyvässä suojassa. Sitä paitsi tuo on omia rekattiamme, ja vieläpä yksi niitä, jotka ovat ajaneet takaa Ulla Ferseniä ja meitä.
"Se on lähin niistä," selitti vartija.
"Minä jään tänne, kunnes nä'en, minne se matkailee," päätti parooni. "Sitä paitsi pidän väkeäni täällä saapuvilla, jos se tarvitsisi apua tuossa ahtaassa kulkuväylässä."
Seura siirtyi pohjoisen puolisille akkunoille, ja nyt nähtiin hyvin selvään kuutamossa rekatti. Se pitkitti rohkeasti kulkuansa; mutta, juuri kiertäessään niemekettä, heitti se etupurjeensa takaperin ja laski vesille veneen, joka soudettiin rantaan. Näytti siltä, kuin se olisi tahtonut tehdä samat temput kuin Ulla Fersenkin.
Parooni käski pari palvelijaa menemään rantaan, tulijoita vastaan ottamaan ja näyttämään heille tietä valotornille, jos he tahtoisivat häntä tavata.
Sitten hän käski sytyttämään lamput, jotka koristivat salin seiniä, ja valoa tuli huoneesen. Mutta ulkopuolella oli kuutamo vielä valoisampi.
Yleinen äänettömyys ja jännistynyt odottavaisuus valtasi seurassa. Neiti Natalia, ollen tunteidensa vallassa, katseli edelleenkin akkunasta ulos, ehkä vaan siinä aikeessa, ettei seura näkisi hänen kasvojansa. Varmaankin enemmän kuin yhden kyyneleen tahtoi hän siltä salata. Parooni puolisoneen istui myöskin hiljaa keskustellen. Kreivi kävi levottomana ja pahoilla mielin edes takaisin salin permannolla.
Vihdoinkin ehti vene rantaan. Palvelijat tervehtivät tulijoita, ja kaksi henkilöä, nähtävästi upseeria, kiiruhtivat torniin päin.
Portaita myöden ylös riensi toinen upseeri, ja kun hän kuului kysyvän. "Täälläkö he ovat? Missä?" juoksivat parooni, paroonitar ja Natalia häntä vastaan huudahtaen: "Reinhold!" Ilo-kyynelein sulkivat he hänen syliinsä.
"Isäni! Äitini! Sisareni!" huudahti hän. "Te olette vapaat! Te olette pelastetut! Kuka teidät on pelastanut?"
"Kaarlo herttua antoi meille vapauden," sanoi parooni, salaisen näköisenä. "Monta kohtaloa olemme kokeneet, sitte kuin viimen sinut näimme. Et varmaankaan voi kuvailla tuskaamme kun rekatti ajoi sinua takaa, ja etenkin silloin kun kapteeni Sjöstjerna ampui sinua!"
"Näittekö te sen, isäni," ratkesi Reinhold kysymään.
"Me olimme juuri samalla rekatilla," vastasi parooni. "Ei sitten ole vielä kahta tuntia kulunut, kuin kapteeni Sjöstjerna tänne laski meidät maalle."
"Hänkö on päällikkönä tuolla kauniilla rekatilla, jota me olemme ajaneet takaa? Hänkö teidät on pitänyt vankina? Mutta nyt me ajamme hänen johonkin Ruotsin satamaan, jahka vaan päivä valkenee, niin että taas saamme hänet näkö-piiriimme."
"Ruotsin satamaa ei hän ainakaan hae," sanoi kreivi Telepnoff. "Hän on juuri risteillyt Seele-salmeen.
"Haa!" huudahti Reinhold, "jos niin on, niin me otamme hänen; onnea vapaudellenne, kreivi Telepnoff. Mutta onko varmaankin totta, mitä sanotte?"
"Vielä puolen tuntia sitten, olivat hänen purjeensa näkyvissä," vakuutti kreivi.
"Minun täytyy kiirehtiä," sanoi Reinhold. "Mutta sanokaa minulle kaikella muotoa kuinka teitä on kohdeltu, kuinka kaikki tämä on tapahtunut! Hetket ovat kalliit. Minulla oli aikomus käydä Marienhag'issa, isäni poissa ollessa antamassa neuvoja sen hoidosta, sentähden minä astuin maalle. Minulle on uskottu päällikkyys Nadukta rekatilla. Se on hyvä laiva. Mutta kertokaa, isäni! Miten Natalian on ollut? Onko hän kärsinyt paljon?"
Hän syleili sisartansa. Kaikki istuivat sitten sohvaan ja parooni kertoi lyhyesti kaikki tapahtumat vankeutensa ajalla.
"Ulla Fersen!" puhkesi Reinhold puhumaan, kun isä lopetti kertomuksensa
"Sillä nimellä on oma merkillisyytensä meidän perheessämme! ja nimi
Sjöstjernakin, ellen erehdy; vai miten, isäni?"
"Niin on," sanoi parooni. "Mutta minä olen joutunut sangen kummallisiin mietteisin. Minun täytyy ne sinulle uskoa. Kapteeni Sjöstjerna on epäilemättäkin sen ruotsalaisen upseerin poika, joka oli syynä Ulrika sisareni onnettomaan mielettömyyteen. Tuo ilkiö oli siis naimisissa Ruotsissa, koska poika on ruotsalainen aatelismies. Vanha Stolpe tunsi nuoren kapteeniin ja oli juuri päästä sangen harmillisten ilmisaattojen aiheeksi, kun hän — kapteeni nimittäin — oli täällä maalla. Jo laivalla ollessani virkkoi hän muutamia epäluulon alaisia sanoja. Jota enemmän sitä ajattelen, sitä todenmukaisemmaksi käy, että tämä nuori kapteeni on sen miehen poika, joka oli meidän perheemme paha haltija. Toivon vaan, ettei poika meille saata suurempia onnettomuuksia, kuin jo on tullut."
Reinhold nousi ylös. "Minä toivon voivani estää sitä. Kaikesta, mitä olen kuullut, ei minulla ole syytä muuhun, kuin suurimpaan kunnioitukseen kapteeni Sjöstjernaa kohtaan. Mutta jos onnetar seuraa minua, niin minä saan itse puhutella häntä! Hän on mennyt Seele-salmeen, kuulin ma. Se oli sangen viisaasti ajateltu! Hänellä oli tuuma mennä Hiidenmaan ja mannermaan välitse ja sen kautta ehtiä Viaporiin meidän risteillessämme Hankoniemen ja Dagerortin välillä. Mutta minä ennätän hänen! Kapteeni Siniävin risteilköön Briantislaff'ineen Kurensaaren ja Hiidenmaan välillä Seele-salmea vartioimassa. Minä ja Stamontoff Nadukta ja Mistirlavits rekattinemme oikaisemme Ulla Ferseniä vastaan. Olisipa kumma, jos emme häntä saisi!"
Natalia päästi syvän tuskallisen huokauksen rinnastansa. Reinhold kuuli sen, mutt'ei ollut sitä huomaavinaan. Ainoasti tutkivan katseen käänsi hän sisareensa, ja jatkoi sitten: "Mutta minä olen jo viipynyt liian kauvan. Lyhyt ja pikainen hyvästi-jättö! Onnellinen tapaaminen! Jääkäät herran haltuun!"
Hän syleili vanhempiansa, puristi Telepnoff'in kättä, ja, kun hän hellästi painoi sisarensa rintaansa vastaan, kuiskasi hän; "Ole tyvenellä mielin, rakas sisareni! Minä kohtelen häntä kuin veljeä. Me tarvitsemme valoa useissa asioissa. Tiedäthän, että onnesi on minulle kallis!"
Kiireesti hän juoksi portaita myöden alas. Rakkauden kyyneleet silmissä katselivat vanhemmat ja sisar, kuinka hän lähestyi rantaa, ja sieltä meni veneellänsä laivalle.
Vasta silloin, kuin Nadukta raketilla ja muutamilla lyhdyillä oli antanut merkkiä toisille rekateille sekä, kaikki purjeet levitettyinä, näkyi pyrkivän itään päin, lähti kreivi Telepnoff matkaan maatilallensa ja parooni Gyldenstubben perhe Marienhag'iin levolle.