VII.
Itäistä tuulta kesti koko yön, ja Ulla Fersen oli sillä ajalla risteillyt Seele-salmessa niin pitkälle, että hän aamulla olisi ehtinyt Hiidenmaan itäisen rannan ohitse, ja sen jälkeen toivoi Sjöstjerna, Worms'in pohjoispuolelta, voivansa yhdellä ainoalla keularisteilyllä ehtiä Viaporiin. Mutta juuri sen karin edessä, jossa hän, joku aika sitten, oli ajanut huvipurtta takaa, näkyi nyt rekatti, joka risteili Hiidenmaan pohjoisen niemen ohitse kulkuväylän poikki. Sjöstjerna oli itse suurmaston huipussa kulentavettä tähystämässä, nähdäksensä oliko tuo vieras rekatti yksin. Hän ei eroittanut, paitsi ensi näkemänsä, muuta kuin yhden laivan, joka oli sota-aluksen kaltainen; mutta se oli niin kaukana luoteessa, että ainoasti mastojen huiput olivat näkyvissä taivaan rannalla. Hän päätti sentähden uskaltua koetukseen, ja pitkittää matkaansa kernaammin kuin palata takaisin vaaralliseen salmeen. Tosin näkyi venäläisellä rekatilla olevan kuusikolmatta kanuunaa, kuin hänellä vain oli kahdeksantoista, mutta hän luotti siihen, ettei tarvinnut niin syvää vettä kuin venäläinen, ja siihenkin, että hänen laivaansa oli helpompi temputella.
Sittekuin kaikki oli valmistettu taistelun varaksi ja kanuunat ladatut kaksinkertaisilla ladingeilla, levitti Sjöstjerna vieläkin muutaman purjeen, voidaksensa nousta tuulta vastaan niin paljon kuin mahdollista, ja sillä tempulla päästä Worms'in ylipuolelta ulapalle.
Mutta venäläinenkin rekatti oli hyväntemppuinen.
Kun Sjöstjerna läheni keskellä salmen suuta olevaa veden alaista karia, johon huvipursi oli istunut kiinni, kääntyi vihollinen rekatti, joka oli pohjoisempana, toiselle puolelle, ja ohjasi Ulla Ferseniä kohden, täten estääksensä Ulla Fersenin pääsemästä ulapalle. Kulkuväylä karin ja Worms'in saaren välillä oli ainoasti kanuunan kantaman levyinen, ja tällä vedellä oli siis molempien rekattien taistelu päätettävä. Tuuli oli molemmille yhtä suotuisa, sillä se oli itäinen; mutta venäläisellä rekatilla, se oli Nadukta, oli suurempi kanuunain paljous ja miehistö.
Venäjän rekatti nosti ensin lippunsa ja ruotsalainen seurasi esimerkkiä. Molemmilla laivoilla oli joka mies paikoillansa, patterien kanuunat katselivat kummaltakin puolen uhkaavina rei'istään ja sytyttimet olivat viritetyt, niin että kaikki oli valmiina ampumaan täydeltä laidalta, kummalta puolen hyvänsä. Molemmat purjehtivat keskellä väylää, jossa kiitivät toistansa vastaan, kuni kaksi miekkailijaa oijaistuin asein. Joka minuuti, joka sekunti lyhensi matkan heidän välillänsä, ja sivulta päin katselija olisi pian voinut luulla, että niillä oli aikomus keulakaraansa risteillen, törmätä toistansa keulalaita keulalaitaa vastaan. Mutta kumpikaan ei tahtonut alkaa taistelua kääntämällä kuvettansa.
Vihdoin, kun olivat ehtineet ampuma-matkalle, laski Nadukta ylihankaan ja käänsi vasenpuoliset kolmetoista kanuunaansa Ulla Ferseniä kohden. Mutta samassa silmänräpäyksessä käänsi sekin ylihankansa tuulta vastaan, niin että sen yhdeksän tulikitaa olivat valmiit vastaamaan vihollisen kolmeentoista.
Minuutin vain kesti tämä jännitys, jonka ajalla kumpikin vartosi vastustajansa rupeevan taisteluun.
Silloin salamoitsi ensin Naduktan patterista ja se ampui yht'aikaa täydeltä laidalta, jonka seurauksena oli, että se tykkönään peittyi kruutin savuun, suhisevien luotien lentäessä Ulla Fersen'in ympärille. Pari sattui sen laitaan, mutta eivät tehneet mitään erityistä vahinkoa, ja sen miehistö nosti raikuvan hurra-huudon.
Mutta Sjöstjerna kääntyi heti entiseen suuntaansa, vastaamatta laukauksiin.
Nadukta täytti silloin peräpurjeensa, myöskin kääntääksensä suuntaansa ja ohjataksensa ihan kulkuväylän eteen, mutta hänen täytyi sitä tehdessänsä kääntää etukeulansa päin Ulla Fersen'iä, joka tällä ajalla oli ehtinyt puolen kanuunan kantaman matkalle. Tätä temppua Sjöstjerna odottikin, huomattuansa että Nadukta, ensimmäisen laukauksen ammuttuansa, kääntyi alle tuulen. Samassa hetkessä siis, kuin hän nyt joutui keulanensa päin Ulla Fersenin lapetta, tervehti se Naduktaa vasemman puolisilla kanuunillaan. Yhdeksän tuimaa, kaksin kertaista latinkia, pyhkäsi pitkin Naduktan kantta ja patteria. Mutta vaikka verinen tappio oli tämän seurauksena kannen sekä ala- että ylipuolella, ei köysiin eikä mastoihin mitään erinomaista vahinkoa ilmaantunut. Kääntymystemppu tehtiin siis estymättä, niin että Naduktan vasenpuoliset kanuunat kääntyivät vihollista päin, rekatin uudella vauhdilla pistyen keskelle väylää.
Mutta Sjöstjerna, joka huomasi, että tuuli vei ruudin savun hänen laivaltansa venäläistä kohden, kääntyi myöskin samassa, niin että hän nyt sai ihan vastaisen suunnan, kuin vihollinen, ja oli jo ennättänyt kääntää oikean puolen päin, ennenkuin venäläiset, jotka olivat kadottaneet melkoisesti väkeä, olivat valmiit ampumaan.
Venäläisten seuraava laukaus teki Ulla Ferseniin suuremman vaikutuksen, syystä että se ammuttiin pyssyn kantaman matkalta. Sattuneiden pölkkyjen pirstaleita ja poikki ammuttujen köysien pätkiä tuiskui pitkin sen kantta, mutta mitään erinomaisempaa vahinkoa ei nytkään tullut. Samassa silmänräpäyksessä heitti Sjöstjerna peräsimen toiselle puolen, niin että hän, savupilven vielä ympäröidessä Naduktaa, ohjasi ihan sen peräpeilin ohitse. Samassa, kun hän joutui sen perälle, ampui hän oikeanpuolisilla kanuunilla täydeltä laidalta, Tämä teki vielä hirmuisemman vaikutuksen, kuin edellinen. Peräsin ammuttiin rikki, niin ettei Nadukta enään voinut perän pitämisellä muuttaa suuntaansa. Molempien rekattien kansista ja märssyistä ammuttiin tärkeänä hetkenä pyssyn laukaisemia, jotka haavoittivat monta.
Nyt oli Sjöstjerna voittanut päätarkoituksensa, kun oli päässyt vihollisensa ohitse, ja nyt oli hänellä aava meri edessään, vaikka hänen tosin oli vielä mennessänsä kestäminen tuimaa ammuntaa. Mutta sittekuin hän huomasi Naduktan peräsimen häviön, päätti hän käyttää hyväksensä etuansa ja pakoittaa vihollistansa vaikenemaan tahi ajaa se karille, ellei hän saisi sitä laskemaan lippuansa. Hän käänsi siis ja kulki vihollisen vanavedessä, antaaksensa sille uudestaan takaapäin, täydeltä laidalta pitkin alusta.
Niinpian kuin venäläinen päällikkö huomasi kadottaneensa peräsimensä, koetti hän purjeita temppuellen kääntää laivaansa, taasen saadaksensa laitaa päin. Mutta Ulla Fersen ennätti hänen ja piti, vitkaisen käännöksen aikana, entisen asemansa. Vielä kerran pyhkivät hänen hävittävät luotinsa pitkin vihollisen kantta ja patteria.
Äkkiä teki Naduktan päällikkö uuden päätöksen. Yht'aikaa kokosi hän kaikki purjeensa ja laski ankkurin. Silloin pysähtyi mahdottoman suuri rekatti ja alkoi kulkea perittäin. Sen perä-kannelle kokoontui melkoinen miehistö, ja kaikki olivat valmiit iskemään, jos vaan onnistuisi päästä Ulla Fersen'iin kiinni. Sitä paitsi sai Nadukta, tuulen avulla, sen asennon, kuin tahtoikin, nimittäin kulkuväylän poikki.
Mutta Sjöstjerna, joka heti huomasi tempun ja ymmärsi sen tarkoituksen, ei jättänyt asemaansa, vaan pysyi, etupurjeet takaperin, vihollisensa takana, ja ampui sieltä yhä kiivaammin. Tämän ammunnan seuraus oli kauhistava. Perä-masto ammuttiin ensin poikki ja sitä seurasi suurmasto.
Vaikka oli ohjaton ja oli kadottanut paljon väkeä, teki venäläinen päällikkö vielä yhden kokeen, päästäksensä tuskallisesta tilastansa. Hän laski toisen ankkurinsa, sen avulla voidaksensa kääntää laitaa viholliseen päin. Mutta ennenkuin tämä oli tehty, keskellä luotien rämsyä, sattui päällikön kupeesenkin luoti ja hän kaatui toisten haavoitettujen ja kuolleiden joukkoon, veriselle kannelle. Silloin laskettiin venäläisen laivan lippu.
Niinpian kuin Sjöstjerna näki vihollisen lipun vaipuvan alas, laski hän veneensä vesille tutkistelemaan saalistansa. Itse hän ohjasi laivansa niin likelle, että keulakaransa ulottui sen peräpeilin ylitse. Tästä hän näki tappion, jonka hän oli saattanut venäläiselle rekatille. Pitkin kantta oli kuolleita ja haavoitettuja. Jäänyt miehistö seisoi hämmästyneenä, tietämättä mitä tehdä. Niinpian kuin Ulla Fersen'in veneet ehtivät Naduktalle ja valtausmiehistö nousi sen kannelle, laskivat venäläiset aseensa. Luutnantti, joka komensi valtaus-miehistöä, juoksi perälle päin, Sjöstjernan mennessä laivansa nenään päin, sen keulakaralta antamaan tarpeellisia käskyjä.
Kun luutnantti hyppäsi lippukirstulle, puhutteli häntä venäläinen upseeri, joka makasi verisenä hänen edessään: "Saanko puhutella kapteeni Sjöstjernaa? Minä olen Naduktan päällikkö. Viekää minut voittajani luo!"
Ihmetellen ruotsalaista puhetta, jota haavoittunut puhui, kysyi luutnantti häneltä. "Oletteko ruotsalainen, kun puhutte meidän kieltämme?"
"Minä olen virolainen," vastasi hän. "Nimeni on Gyldenstubbe."
"Ah, te olette varmaan paroonin poika!" sanoi luutnantti. "Me olemme päässeet teidän perheenne tuttavuuteen."
Luutnantti ilmoitti asian Sjöstjernalle. Tämä käski että parooni Gyldenstubbe, sekä kaikki upseerit ja se osa miehistöä, joka ei ollut haavoitettu, vietäisiin Ulla Fersenille. Haavoitetut, paitsi päällikkö, vietäisiin rantaan Naduktan veneissä, joihin Sjöstjerna komensi kuhunkin neljä soutajaa ja perämiehet haavoittumattomista vangeistaan.
Ruotsalaisten häviö oli ainoastaan, kaksi kuollutta ja kaksitoista haavoitettua, ja niiden haavat oli jo sidotut, kun vertavuotava venäläinen rekatin päällikkö tuotiin laivalle. Sjöstjerna käski viedä hänen kajuttaansa, ja jätti hänen lääkärinsä hoitoon.
Sillä välin oli kuitenkin yksi venäläinen vene toisensa perästä, verisine lastineen, saanut mennä rantaan. Ruoka- ja muut tarve-varat, jotka Ulla Fersenille kelpaisivat, muutettiin Naduktasta sille. Kun tämä oli tehty, palasivat ruotsalaiset veneet. Pieni vene, muutamine ravakkoine miehineen, jäi kuitenkin vielä valloitetulle laivalle viimeistä toimitusta tekemään, Ulla Fersenin kääntäessä keulaansa pohjoiseen päin.
Niinpian kun venekin oli nostettu laivaan, kiiti Ulla Fersen pohjoista kohden. Kun se oli ehtinyt parin kanuunan kannon matkalle, alkoi tumma savu tunkeuta Naduktan kanuunain rei'istä. Hetken kuluttua kurkisteli niistä punaisia tulen liekkiä. Ne hyppivät leimuellen mastoihin päin, ja kun ne vihdoin tarttuivat taklaukseen, kiitivät ne sähisten tervattujen köysien ja tankojen välillä, kunnes tuo suuri laiva muuttui yhdeksi ainoaksi tulen paljoudeksi, joka juhlallisesti keijueli aalloilla. Loistavan näytelmän lopetti pamaus, joka lennätti leimuavat pirstaleet ja kekäleet pitkin ympärillensä, niin että ne, pudotessaan mereen yht'äkkiä sammuivat.
Sjöstjerna järjesti nyt voittamansa saaliin ja laittoi rekatin uudestansa sota-kuntoon. Vangit — niitä oli noin sadan vaiheille — vietiin rekatin alimmaiseen huoneesen, jossa niitä tarkasti vartioittiin. Tyhjiksi ammutut kanuunat ladattiin uudestaan, ja vahingot, joita Ulla Fersen oli kärsinyt köysiensä ja tankojensa suhteen, korjattiin Naduktasta otetuilla varoilla.
Uhkeana riensi sitten Ulla Fersen uutta kohtausta vastaan. Toinen rekatti oli nimittäin pohjoisesta päin joutunut kahden meri-penikulman matkalle, kun Ulla Fersen oli purjehtinut niin pitkälle salmen suussa olevasta karista, että sai kulkea mitä suuntaa tahtoi, tarvitsematta pelätä molemmin puolin olevia sala-luotoja. Hän koki pysyä niin paljon idässä kuin mahdollista, ja voi paremmin purjehtia laitavastaista, kuin vastustajansa, jonka tähden hän voikin risteilemättä päästä Viaporiin saakka, kun venäläisen rekatin jo Porkkalassa täytyi tehdä risteily-käännöksen.
Nyt alkoi kilpapurjehdus, jossa pian nähtiin, kuinka paljoa etevämpi Ulla Fersen oli. Venäläinen rekatti, joka etäältä oli nähnyt kumppaninsa kohtalon, ei nähtävästi ollut halullinen alkamaan taistelua voittajattaren kanssa. Sentähden se liian myöhäiseen kääntyi toiselle keulalle estämään Ulla Fersenin kulkua, ennenkuin se jo oli ehtinyt niin pitkälle eteläänpäin, että se, muitta esteittä, voi toivoa ennen aamua pääsevänsä Viaporiin.
Sjöstjerna puheli lääkärinsä kanssa, kuullaksensa kuinka haavoittunut parooni jaksoi. Lääkäri vakuutti hänen pelastuvan kosk'ei haavat olleet vaarallisia.
"Voinko minä käydä hänen luonansa, ettei hän siitä tule levottomaksi?" kysäsi Sjöstjerna uudestaan.
Lääkäri myönsi sen ja Sjöstjerna astui sisälle. Kun hän heitti silmäyksen hyttiin, oli häntä vastassa voitetun valeat kasvot. Hän oli hyvin sen henkilön näköinen, joka ruotsalaisen sotilaan sydämmelle oli kalliista kalliin. Tuo vaalevuus ja kärsivä näkökin lisäsivät Sjöstjernan liikutusta. Parooni huomasi tämän, kun he katselivat toisiansa.
"Jos te haluatte jotain, parooniseni," alkoi Sjöstjerna' "jota minä voin tehdä, niin minä pyydän teidän sitä mainitsemaan."
"Vasta joku tunti sitten," vastasi haavoitettu, "lähdin vanhempieni luota, siellä minulle puhuttiin niin paljon teidän jalomielisyydestänne, että ainoasti yhdessä kohden löydän lohdutusta onnettomuudessani, siinä nimittäin, että te olette voittajani. Muuten minä tarvitsen teidän luottamustanne; ja mitä minä voin sanoa teille, vaikuttaa ehkä tulevaisuuteenne."
Hieno puna levisi Sjöstjernan kasvoille, ja hän painoi äkkiä silmänsä alas.
Parooni jatkoi: "Minä kiitän teitä jaloudestanne vanhempiani ja siskoani kohtaan!" Hän kurotti esiin kätensä. Sjöstjerna tarttui siihen liikutuksella ja laski sen hänen rinnallensa.
"Te tarvitsette hiljaisuutta," sanoi Otto Sjöstjerna, "ja jahka vaan ehdimme Viaporiin, käyn itse etsimään teille huonetta ja koen laittaa niin että saatte hoitoa ja lääkärin apua, jotka teille ovat tarpeen. Hartaasti toivon teidän niin parantuvan, että vapaasti saan kanssanne puhella. Tottahan senkin päivän pian ehdimme."
Hän palasi kannelle. Vähän puoliyön jälkeen purjehti Ulla Fersen satamaan. Suullinen raportti jätettiin vartijalaivalle, joka oli kaikista ulompana, ja kepeästi käännähtäen riensi rekatti päällyslaivan ohitse ja laskeui ankkuriin vähän mutkan päähän siitä.