VIII.
Höglannin taistelun jälkeen oli Ruotsin laivasto rauhallisesti ankkurissa Viaporin edessä, ja venäläinen, joka oli toista vertaa suurempi, asettui Räävelin edustalle. Ainoasti pieniä risteilijöitä kummaltakin puolen kiisteli toisiensa kanssa, tutkimaan vihollisen asemaa ja häiritsemään sitä. Pikapurjehtija Ulla Fersen oli etenkin yhtämittaa liikkeellä. Joka kerta kuin se onnellisesti palasi laivastoon, oli se kestänyt jonkun uuden seikkailun. Sen päällikkö kävi aina, kun siihen sai tilaisuutta, Helsingissä, tervehtimässä haavoitettua parooni Gyldenstubbea, joka oli sinne muutettu, yksityisen talossa saadakseen parempaa hoitoa ja mukavuutta.
Joka käynnillä oli parooni yhä parantunut ja, eipä aikaakaan, oli hän tykkönään saanut takaisin terveytensä. Kun Sjöstjerna eräänä päivänä tuli hänen luoksensa, astui hän odotettua ystäväänsä vastaan. Molemmat nuoret miehet olivat nimittäin sitouneet ystävyyden liittoon, joka molemmille tuntuikin kalliilta.
"Minä olen saanut kirjeen kotoani," sanoi parooni, "ja toivon pian sinne pääseväni. Isäni, joka, en tiedä miten, on päässyt herttuan suosioon, on kirjoittanut hänelle, ja H.K.K:tensa on myöntänyt, että minä saan kunniasanallani palata kotiin, kun nyt taas olen ihan terve."
"Sydämmestäni toivon teille onnea," sanoi Sjöstjerna. "Onko tämä siis viimeinen kerta, kun näen teidät, paroonini? Yöllä minun taasen täytyy tehdä risteily Kotkaan ja Teeriluotoon päin. Jos nyt olisin saanut käskyn mennä länteen päin, niin olisin pyytänyt luvan saada saattaa teidät Hiidenmaalle."
"Silloin en olisi päästänyt teitä, ennenkuin olisitte poikennut
Marienhagiin," lausui parooni. "Mutta nyt matkustan Pietarin kautta."
"Pietarin kautta!" kertoi Sjöstjerna. "Jos minäkin kerran pääsisin Pietarissa käymään! Minun olisi siellä etsiminen tietoja, jotka elämälleni ovat suuresta merkityksestä."
"Toivonpa saavuttaneeni teidän ystävyytenne," sanoi parooni. "Esittelisimpä siis teille, että uskoisitte minulle, mitä tietoja sieltä etsisitte. Jos ne teille ovat tärkeitä ja rakkaita, niin voitte olla vakuutettuna siitä, että minä panen kaikki voimani liikkeelle, voidakseni niitä teille hankkia. Mutta istukaamme. Voinpa teille sanoa, että, ellen erehdy, ovat ne tiedot, joita te etsitte, meidänkin perheellemme tärkeitä, ja minulla on syytä arvata, että meidän perheittemme asiat sangen lähelle koskevat toisiinsa."
"Minuunkin on semmoinen aavistus tunkeunut," virkkoi Sjöstjerna. "Sentähden suonette minun ilmoittaa teille mitä tiedän vanhemmistani. Isäni oli erinomaisen taitava meriupseeri, ja oli hankkinut itsellensä välttävän varallisuuden. Minulla on vieläkin hänen taitavuutensa todisteeksi mitä tarkimpia karttoja, etenkin Suomenlahdesta, joita hän itse on piirtänyt. Kummallista kyllä, olen huomannut, että hän on jättänyt Hiidenmaan karttaan piirtämättä siellä olevan salakarin. Se on sama kari, jonka ympärillä me sodimme. Mutta siitä ei nyt. Isäni vähäisellä maatilalla Bleking'essä asui eräs hänen sisarensa, joka vieläkin elää. Häneltä olen saanut ne tiedot, jotka minulla on, ensimmäisestä lapsuudestani. Hän kertoi, että minä olin ainoasti parin kuukauden vanha, kun minä imettäjälleni tuotiin Ruotsiin. Tuo vaimo oli epäilemättäkin venakko, sillä hän ei ymmärtänyt meidän kieltämme, ja kuoli ennenkuin oli oppinut sitä puhumaan. Vieras herra, joka oli saattanut meidät meren ylitse, jätti, paitsi meidät, tädilleni kirjeen, joka on näin kuuluva."
Sjöstjerna otti lompakostansa taitetun paperin ja luki:
Pietarista Heinäkuun 9 p:nä v. 1766.
Rakas sisareni!
Epäilemättäkin kummeksit, kun nyt, lähes kahden vuoden päästä, näin odottamattomalla tavalla saat minulta tietoja. Mutta tiedän varmaan, että juuri nämät tiedot ovat sinulle rakkaita. Minä lähetän sinulle poikani. Hänen nimensä on Otto. Nyt olen vuoden ollut aviomiehenä, ja olisin vielä onnellinen isäkin, jos ei salaiset ja sekasortoiset seikat, keisarittaren vaihtelevan mielen nostamina, pakoittaisi minun pitämään avioliittoani salassa. Niin pitkälle on käynyt, että vaimonikin on minulta otettu. Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Saadakseni poikani turvaan, lähetän minä hänet sinun luoksesi, kun itse koen rakastettuani pelastaa. Kokeeni ei ole vaaratta, mutta rakkaus ja toivo suovat minulle intoa ja minä voitan viholliseni hyökkäämällä äkkiarvaamattansa heidän päällensä. Toimita nyt kuitenkin, että poikani kirjoitetaan seurakuntamme kirkon kirjoihin. Pian toivon tapaavani sinun ja tutustuttaa sinun Ulrikani kanssa. Uskollinen veljesi.
Adolf Sjöstjerna.
"Kuitenkaan ei isääni milloinkaan kuulunut tulevaksi. Kaikkien tiedustelemisiemme uhaksi emme ole saaneet muuta tietää, kuin että hän, vähän jälkeen tämän kirjeen kirjoittamisen, oli laivalla lähtenyt Pietarista. Hänen nimensä tunnettiin kyllä hovissa; mutta emme ole vielä tavanneet ketään, joka olisi tuntenut hänen avioliittonsa ja puolisonsa kohtalon."
Parooni, joka mitä suurimmalla tarkkuudella oli kuunnellut Sjöstjernaa, vaipui syviin mietteisin. Vihdoin sanoi hän. "Varmaankin meidän kohtaloillamme on läheinen yhteys, sen mukaan kuin ennen olen kuullut ja mitä te äsken puhuitti. Mutta minä pelkään ett'ei niiden selitys oikein ole mieliksemme. Sen mukaan kuin minä voin päättää, oli varmaankin isänne sama Sjöstjerna, joka voitti tätini rakkauden ja oli syynä hänen onnettomaan kohtaloonsa. Olettehan kuullut että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli Dagerortin valotornissa."
Sjöstjerna vaaleni ja kiinnitti parooniin tuijottavan katseen. "Hänkö siis olisi ollut äitini!" puhkesi hän sanomaan.
"Se ei voi olla mahdollista," virkkoi parooni. "Hän oli keisarittaren hovineiti ja ruhtinas Palitkin'in kihlattu. Keisaritar oli jo määrännyt heidän hääpäivänsä, kun tätini rakastui ruotsalaiseen meriupseeriin, jonka nimi oli Sjöstjerna. Isäni, joka oli vanhempi veljensä, vei hänen heti pois Pietarista ja semmoisesta rakkaudesta, jonka asianhaarat pakoittivat loppumaan. Minä luulisin että Sjöstjerna jo ennen oli ollut naimisissa ja sentähden olisi lähettänyt poikansa Ruotsiin, kätkeäkseen tämän vanhemman liittonsa eli mikä syy hänellä lienee ollut. Tätini kuoli ainakin naimatonna heti kotiin tulonsa jälkeen. Muuan laiva joutui nimittäin Hiidenmaan luona haaksirikkoon, hän luuli hulluudessaan yhden ruumiin, jonka tuuli toi rantaan, muka tuntevan rakastetuksensa, ja hyökkäsi epätoivoissansa tästä näöstä, joka teki hänen mielensä vian täydelliseksi, eräästä tornin akkunasta mereen."
Sjöstjerna näytti olevan syvästi liikutettuna näitä onnettomuuksia kuullessaan. "Kummalista," huudahti hän, "jos he kuitenkin olisivat vanhempani, haaksirikkoinen ja mielipuoli! Mitenkä te voitte luulla, parooni, että isäni olisi jo ennestään ollut naimisissa? Se ei olisi ollut hänen käytöksensä ja luontonsa tapaista; siitä olen varma."
"Mutta se, jonka voin teille vakuuttaa," alkoi taasen parooni, "on että tätini oli naimaton, eikä minulla ole aihetta luulla, että hänellä olisi ollut perillistä. Muuten hän oli melkein vieras perheessämme, eikä hänellä oikeastaan ollut oikeutta kantaa meidän nimeämmekään. Tietäkää, että isäni äiti, jouduttuansa leskeksi, meni naimiseen erään ruotsalaisen kreivi Fersen'in kanssa. Parin kuukauden kuluttua tehtiin avioliitosta ero, kun kuultiin, että kreivi ennestään oli naimisissa Ruotsissa. Iso-äitini muutti silloin Marinenhag'iin asumaan. Siellä syntyi onneton Ulrika, se oli tyttären nimi."
"Ulrika!" kertoi Sjöstjerna, "Ulrika!" Ja hän kutsuttiin isänsä jälkeen
Fersen'iksi.
"Hänellä ei oikeastaan ollut oikeutta käyttää sitä nimeä. Hän sai sentähden meidän nimemme."
"Ja tämä onneton nainen," kysäsi Sjöstjerna, "eikö hän olisi äitini! Kuitenkin, nimi Ulrika Fersen! Tätini on joskus maininnut sen. Hän oli sen kuullut isältäni."
"Mutta isännehän oli kaksi vuotta ollut poissa kodistanne ja sisarensa luota, kun te synnyitte," muistutti parooni. "Hän oli siis jo ennen maininnut Ulrika Fersen'in nimen! Ehkä tätini nimi oli Ulrika, ei hän kuitenkaan kutsunut itseänsä Fersen'iksi, kuten jo sanoin, ja täytyi isänne siis vasta myöhemmin hänet tavata ja saavuttaa hänen rakkautensa; sillä sill'aikaa oli hän ruhtinaan kanssa kihloissa."
"Minun täytyy saada valoa tästä epäselvyydestä." sanoi Sjöstjerna. Minun on itse käyminen Pietarissa. Keisarittaren hovissa löytyy epäilemättäkin joku, jolla un tarkempia tietoja asiasta."
"Minä koen tutkia asiaa," vastasi parooni. "Siihen voitte luottaa. Minä laitan teille ne tiedot, kuin mahdollisesti voin saada kokoon."
Sjöstjerna nousi ylös ja alkoi levottomasti kävellä edes takaisin lattialla. Vihdoin sanoi hän: "Velvollisuuteni estää minun nyt antaumasta näille epäselville unelmille. Minä saan niistä kylläksi tekemistä jahka sota loppuu."
"Teidän täytyy luvata minulle, silloin käydä Marienhag'issa. Jos emme saakaan olla sukulaisina, löydätte aina minun rinnassani veljellisen ystävyyden. Jos taasen asia olisi niin, kuten te näytte luulevan, että, nimittäin, minun tätini olisi teidän äitinne, silloin, sen tunnustan vakaasti, lepää synnyllänne varjo, joka meidän perheellemme olisi kahden verran surettavaa, siksi, ettei teidänkään ruotsalainen sukutaulunne olisi laillista ja toden-peräistä."
Tumma puna levisi Sjöstjernan kasvoille. "Isäni kirjoittaa puolisostansa," sanoi hän, "eikä rakastajattarestansa. Aviollista syntyperääni ei ole kukaan kotimaassanikaan epäillyt ja minä toivon, että, minkä nimen äitini kantoikin, se vielä todistetaan."
"Kapteeni Sjöstjerna," keskeytti parooni, "minäpä juuri sitä toivonkin. Isänne menetystä tätini kanssa tuskin käynee hyväksyä. Mutta kun en luule sen olleen rikoksellista, älköön sitä kovasti tuomittako, etenkin semmoisessa hovissa, jossa sydäminen oikeus aina pidettiin vähemmin pyhänä, kuin soveliaisuuden."
"Tulevaisuuden toivon sen selittävän," vastasi Sjöstjerna. "Onnea matkalle, herra, parooni. Minä pyydän teidän viemään terveiseni — — — vierailleni Ulla Fersenillä."
Ystävät erosivat.