IX.
Jo aikaisin alkoivat syysmyrskyt tänä vuonna raivoella Dagerortin ympärillä. Mahtava valo-torni levitti aalloille oppaista valoansa yön pimeydessä, mutta yhä harvenivat laivat, jotka sitä tarvitsivat. Valpas vartija ei milloinkaan unhoittanut sytyttää tulta, samassa kuin aurinko laski maillensa. Kuten ennenkin kävi parooni Gyldenstubbe melkein joka päivä niemekkeen kolkossa rakennuksessa. Mutta syvän surun tuska häntä, raskautti siitä asti, kuin hän Ulla Fersen'in ja Naduktan taistelun jälkeen, maalle tuoduilta haavoitetuilta oli saanut murehduttavan tiedon, että parooni Reinhold oli pahasti haavoitettuna joutunut vangiksi.
Neiti Natalia seurasi halusta isäänsä torniin, johon nyt hänen sydämmensä merkillisimmät muistot olivat kiinnitetyt. Usein hän ikävyydellä katseli ulapalle, ja hänestä oli omituista huvia, katsella ohi kiitäviä purjeita, ja vanhalta vartijalta pyytää selityksiä niistä. Oli kuin, jos hän aina olisi toivonut saavansa kuulla odottamiansa sanoja: tuolla on tuo kaunis ruotsalainen rekatti. Jota autiommaksi ja kolkommaksi meri kävi, sitä innokkaimmiksi tulivat hänen kysymyksensä. Mutta Ulla Fersen ei tullut hänen vakoilevien silmiensä näköpiiriin.
Oli lokakuun päivä. Parooni ja Natalia katselivat kuinka myrsky raivosi ulapalla. Sen ulvoessa ja kirskuessa tornin ympärillä, tyrskyivät aallot raskaasti ähkyen niemekettä vastaan ja pirskoittivat kuohuansa rannalle. Ulommalla kiersivät pyryävät vesi-paljoudet semmoisella raivolla, että näytti mahdottomalle ihmisluoman voivan kestää irti-päästettyjen luonnon-voimien hurjaa taistelua. Ja kuitenkin näkyi etäällä, niin kaukana että silmä tuskin voi eroittaa, musta piste kuohun keskellä, laiva, kuitenkin purjeitta, tuulen ajamana liikkuen Suomen saaristoa kohden.
"Isäni," alkoi neiti, "eikö sota lopu, kun vuoden aika on niin myöhäiseksi tullut, ja talvi pian valloittaa maat ja meret?"
"Päivä päivältä vartoomme laivastomme lähtevän Räävelistä Kronstadt'iin," vastasi parooni. "Ruotsin laivaston luullaan talveksi jäävän Viaporiin."
"Sinne jää siis Ulla Fersenkin," tuumi Natalia.
"Ajatteletko sinä taasen häntä," sanoi parooni pahoillaan. "Hän on saattanut meille niin paljon onnettomuuksia, ettemme milloinkaan voi niitä unhoittaa. Kuinka vähältä kävi, ettei hän tappanut Reinholdiakin."
"Ei kapteeni Sjöstjernan tarkoitus ainakaan ollut paha," sanoi impi. "Päin vastoin Reinholdin piti estämän hänen matkaansa. Mutta ovathan molemmat täyttäneet velvollisuutensa, kuni urhot ainakin. Reinholdin häviö ei ole vähentänyt hänen urhollisuuttansa eikä halventanut hänen kunniaansa. Sen te olette itse sanonut, isäni. Ja onpa hän jo kirjoittanut parantuneensakin."
"Hänen haavojensa kaltaisia ei milloinkaan tykkönään paranneta," sanoi vanhus. "Minä en sitä voi nuorelle ruotsalaiselle antaa anteeksi. Hän on meidän perheemme kovan onnen kokooja, etenkin jos asia on niin, kuin olen ruvennut luulemaan."
"Teihin on syttynyt väärä luulo, isäni, hyväntekijäämme kohtaan, sitä miestä kohtaan, joka vankeutemme aikana osoitti meille niin suurta hyvyyttä. Sanokaa, isäni, miksi hän ansaitsee tyytymättömyyttänne?"
"Hän on saattanut meille pelkkiä onnettomuuksia ja hänen synty-peränsä, jos se on kuten pahaa pelkään, tekee meidän yhteytemme erittäin pakolliseksi ja vastenmieliseksi."
"Eikö hän siis olekaan ruotsalainen aatelismies, isäni? Eli mitä te tarkoitatte noilla salaperäisillä puheillanne hänen synnystänsä?"
"Ehkä olen tehnyt väärin, Natalia, kun en selvemmin ole sanonut sinulle mitä pelkään. Nyt sen te'en. Jos ei aavistukseni ole turha, niin on hän meidän heimolaisemme; mutta rikos on antanut hänelle elämän ja sepä juuri repäiseekin ylitse pääsemättömän juovan meidän välillemme. Tiedä, Natalia, minä pelkään hänen olevan äpärän, tosin meidän vertamme, mutta kuitenkin semmoinen, jota ei kirkko eikä yhteiskunta laillisesti tunnusta."
"Jumalani!" huudahti neiti. "Ketkä ovat sitten hänen vanhempansa?"
"Sisar-puoleni Ulrika oli hänen äitinsä. Kihloissa ruhtinas Palitkin'in kanssa, petti hän tämän liiton. Ruotsalainen aatelismies Sjöstjerna oli hänen viettelijänsä, ja hänen rikoksensa sukunsa ikivanhaa kunniaa kohtaan, synnytti sen nuorukaisen, jonka me vankeutemme ajalla opimme tuntemaan. Kun vein onnettoman Ulrikan Pietarista, en luullut hänen olevan äidin. Hulluutensa aikana hän sen kuitenkin ilmoitti, yhä huutaessaan lastansa. Oi onnetonta! Vieläkin vapisee sydämmeni kauhusta, kun muistan hänen hirmuista loppuansa. Mutta rauha hänen muistollensa! Aikoja sitten olin antanut hänelle syyllisyytensä anteeksi ja jo ennenkuin tuo rikoksellinen joutui haaksirikkoon ja kuoli juuri tällä rannalla, olin antanut hänelle takaisin kaiken veljellisen helleyteni ja raukkauteni, ehkä jo oli myöhäistä pelastaa hänen järkeänsä. Minä luulin kuolon rauhaisuuden jo aikoja sitten laskeuneen hänen haudallensa ja muistollensa; kun yhtäkkiä, ikäänkuin pahojen henkien kutsumana, hänen häpeänsä synnykki tulee meidän keskellemme, tekee meidät vangiksi, eikä säästä poikani vertakaan! Sallima, lapseni, sallima vain on pelastanut meidät vihollisiemme käsistä ja sallima vain on säästänyt Reinhold'in hengen."
"Sananne ovat kauheita, isäni," sanoi Natalia surullisen vakavasti katsellen vanhusta. "Mutta mitä puhunettekin häpeästä ja arvottomuudesta; varmaa on, että Otto Sjöstjerna on kunnian mies, sivistynyt, jalo ja hellätunteinen mies. Te ette voi olla hänelle antamatta kunnioitustanne."
"Minä tosin, häneen yksin katsoen, suon hänelle kunnioitukseni ja myönnän muutenkin hänen ansionsa hyvyyden, mutta hän ei sovi meidän keskuudellemme, meidän perheellemme. Hänen syntynsä on häneen painanut epäkunnian merkin. Ja sinä, Natalia, kuule mitä isäsi sinulle sanoo! Onneton sisareni on so'aissut nimensä ja siten itse sen pyhäissyt sukutaulustamme. Mutta ketään muuta sukunsa häpäisijää siihen ei panna. Jos et sinä, Natalia, rupea kreivi Telepnoff'in vaimoksi, en tahdo sinua siksi pakoittaa. Mutta kukaan, joka ei ole puhdasta sukua, älköön sinua pyytäkökään."
Natalia katseli isäänsä rauhallisesti, mutta uljaasti ja suoraan. Tämä silmäys soi hänen muuten lempeille kasvoillensa erittäin omituisen, mutta miellyttävän nä'ön. "Minä olen tyytyväinen isäni," sanoi hän, "jos ei pakko vaan sido kättäni sydämmeni uhaksi. Salli minun elää ja kuolla sinun sivullasi, rakas isäni. En milloinkaan nurkuele, kun vaan tiedän, ett'ei kukaan tempaa minua lapsuuteni kodista."
Vanhus käveli edes takaisin salissa. Tyytymättömyys valtasi hänessä, mutta hän oli vaiti.
Nyt kuului joku astuvan tornin portaissa. Isä ja tytär katsoivat ovelle päin. Vitkaan astui saliin nuori, kalvea soturi. Hän ojensi kätensä ja — huudahtaen: "Reinhold!" riensivät isä ja sisar häntä syleilemään.
"Äidiltäni kuulin, että olitte valotornissa," sanoi nuori parooni, "ja minä kiirehdin teitä molempia tapaamaan täällä. Nyt olen taasen terve ja olen kunniani sanalla saanut lähteä kotiin. Minä olen nimittäin luvannut, etten enään tässä sodassa palvele Ruotsia vastaan."
"No, sittenhän jäät meidän luoksemme!" huudahti isä. "Nyt toivon saavamme elää yhdessä kaikessa rauhallisuudessa sotatoimiin puuttumatta."
"Jään minä tänne muutamaksi päiväksi," sanoi Reinhold. "Onnettomuuteni, että minä voitettiin ja että kadotin Naduktan, ei ole vähentänyt keisarittaren suosiota minua kohtaan. Minä matkustan pian Italiaan ja saan Välimeressä toisen laivan päällikkyyden."
Vanhus ei näyttänyt tyytyneeltä, mutta virkkoi kuitenkin: "Siellä et ainakaan tapaa samaa vihollistasi."
"Muistutattepa minua, isäni," sanoi Reinhold, hymyillen, "että minulla on terveisiä teille kapteeni Sjöstjernalta. Minä olen hänessä oppinut tuntemaan urhoollisen ja taitavan upseerin ja jalon ihmisen."
Vanhan paroonin katse synkistyi. "Todella olisi meille ollut onnellisempaa," sanoi hän, "jos toisin olisimme oppineet hänet tuntemaan."
"Se luulo, jonka ilmoititte minulle yöllä viimein täällä käydessäni, isäni, ei ollut ihan turha. Sjöstjerna on minulle uskonut elämänsä vaiheet ja kohtalot, ja minä olen pyynnöstänsä tiedustellut asioitansa Pietarissa. Te ette ole ilmoittanut, isäni, että Ulrika tädillä oli poika."
"En olekaan, Reinhold," tunnusti vanhus; "en tietänyt sitä ennen, kuin hänen olin vienyt häpeänsä onnettomasta todistuksesta. En tahtonut vetää näkyviin sen häväistyksen muistoja, jotka ovat perhettämme kohdanneet. Kuinka voin aavistaa, että tuo häpeän sikiö kasvaisi omaa poikaani voittamaan!"
"Isäni," alkoi taasen Reinhold, "Luojan sallimat ja sodan laki ovat asettaneet Oton ja minun toistamme vastaan. Hän on käyttäynyt jalosti ja arvollisesti ja niinpä minäkin. Täytyy tunnustaani, että jos jokin hänen syntyänsä sokaisee, niin on hänen sielunsa aateli sen soaistuksen puhdistanut."
Taivaallisen katseen sai Reinhold sisareltansa.
Vanhus vain pudisti päätänsä. Sitten sanoi hän vitkalleen: "Minä säälin häntä. Mutta minä kiitän Jumalaa ett'emme enään joudu hänen yhteyteensä. Sillä minun päätökseni on vakaa ja järkähtämätön: minun perheeseni älköön kukaan pyrkikö, jonka syntyä ja oikeutta ei laki ja kirkko pyhitä ja myönnä."
"Minun ei sovi riidellä isääni vastaan," sanoi Reinhold. "Mutta minä toivon, ett'ei tämä päätös vain olisi äkkinäinen, eikä olisi syynä mihinkään onnettomuuteen."
Parooni heitti pelästyneen katseen tyttäreensä, "Natalia!" sanoi hän tuskallisella vakavuudella, "Natalia! — Ei, sinä et saata surua isäsi harmaille hapsille."
Nuorta impeä väristytti isän synkät sanat. Mutta hän oikaisi vartalonsa, katsoi häntä arvollisesti silmiin ja sanoi päättävästi, lumentapaisen vaaleuden yhä enemmän levitessä hänen kasvoillensa: "Vaikka vapaasti, Jumalan ja ihmisten edessä, itse tahdon vallita sydäntäni, isälleni voin kuitenkin vakuuttaa: minun haudallani ei häpeän varjokaan lepää."
Reinhold katsoi sisareensa yhä innokkaimmin silmäyksin. Hän levitti kätensä ja syleili häntä: "Jalo, uljas sisareni," sanoi hän; "se jolla on voimaa kärsiä kunniansa tähden, se on kylläksi arvollinen itse määräämään sydämmensä kohtalon."
Vanhus läheni heitä ja likisti heidät molemmat syliinsä: "Minä siunaan teitä, rakkaat, jalomieliset lapseni! Mutta nyt poistukaamme menneestä ajasta ja sen synkistä varjokuvista nykyisyyteen ja iloitkaamme siitä, että taasen saamme olla yhdessä!"
Kaikin kolmin lähtivät he linnalle. Heitä kietoi joka askeleella tomupyry, ja uhkaavasti karjui myrsky heidän ympärillänsä.