X.
Vuonna 1788 oli talvi erinomaisen aikainen ja kylmä. Rannat alkoivat jo jäätyä, eivätkä Suomenlahden ja Itämeren aallot enään kesäisinä ja keveinä leikkineet äärettömän suurella tasangolla, vaan vaahtoisina, raskaina ja jäätyneinä murtuivat ryskyen ja pauhaten toisiansa vastaan.
Perhe Marienhag'illa valmistuikse pian sattuvan erohetken varaksi, ja monet tunnit istui Natalia kyyneleitä vuodattaen ajatellessansa, että sekin, joka, hänen omaisistansa ainoa, käsitti ja hyväksyi hänen sydämmensä syvimmän tunteen, pian oli hänen jättävä.
Muutamana päivänä tuli kreivi Telepnoff vieraisin. Hänen ottivat kaikki vierasvaraisesti ja ystävällisesti vastaan, etenkin vanha parooni. Reinhold jonkinlaisella säälin tunteella huomasi hänen onnistumattomat kokeensa, yhä vieläkin toivoessaan Natalian suostuvan hänen tuumaansa.
Mutta Telepnoff'in käytös oli muuttunut. Se oli käynyt synkäksi ja umpimieliseksi. Hänen katseensa oli arka ja levoton. Siinä voitiin helposti huomata pahojen aikeiden tietäminen.
"No vihdoinkin," kertoi hän, teetä kaadettaissa kuppeihin, "on meidän laivastomme purjehtinut Räävelistä. Luultavasti Ruotsin laivasto jää Viaporinsa eteen. Keisarittarella on tuuma sitten antaa maasotaväkensä samota Suomeen piirittämään Viaporin ja ottamaan laivaston. Varmaankin moni vanki tuodaan meidänkin seuduillemme."
"Ei Viaporia eikä laivastoa niin helposti oteta," muistutti Reinhold. "Me olemme tosin saaneet kokoon niin paljon apuvoimia, että meidän laivastomme olisi voinut pidättää ruotsalaisen asemallansa. Mutta kun meidän laivamme ovat palanneet Kronstadt'iin, voivat ruotsalaistenkin purjehtia Karlskrona'an."
"He eivät voi tietää meidän laivastomme lähdöstä," väitti Telepnoff, "sillä heidän risteilijöistänsä ei mikään ole enään moneen päivään uskaltaunut ulapalle. Sitä paitsi tulee tänne pian käsky, että Dagerortin valotornista tuli pitää sammutettaman."
Vanha parooni säpsähti. "Tuli sammutettaman!" huudahti hän. "Se on mahdotonta. Semmoista käskyä ei milloinkaan voida antaa. Sehän olisi hirmuista. Tulihan on välttämätöntä, ei ruotsalaiselle laivastolle, sillä se on jo kyllä asemaansa jäätynyt, vaan kaikille yksityisille, rauhallisille laivoille, jotka ovat liikkeellä ja uskovat henkensä ja omaisuutensa ohjaukselle, jonka meidän valotornistamme toivovat saavansa."
"Mutta te saatte amiraalin käskyn, herra parooni," sanoi Telepnoff kylmästi. "Joku kauppalaiva enempi tai vähempi ei merkitse paljoa, kuin ei vaan Ruotsin laivasto pääse perikadostansa."
Vanhan paroonin kasvoille kuvastuikse mitä syvin närkästys. "Tuon tempun täydellisyydeksi," sanoi hän, "koska näytte sen hyväksyvän, kreivi Telepnoff, puuttuu ainoasti, että sytytetään valetulia rannalle."
"Enpä pidä ensinkään ihmeteltävänä, jos niin tapahtuisi," vastasi Telepnoff. "Sodassa on lupa tehdä mitä tahansa, joka vain on vihollisen vahingoksi."
Reinhold ei virkannut mitään, mutta hän koki katseillansa rauhoittaa innostunutta isäänsä. Paroonitar ja Natalia eivät puuttuneet puheesen. Mutta jälkimmäinen ei voinut estää halveksimisen katsetta, jonka hän heitti Telepnoff'ille.
Tämä katse koskikin häneen kuni puukon pisto, ja syvä kiukku yhä enemmän alkoi raivoamaan hänessä. "Toivoisinpa, totta vieköön," sanoi hän, "saavani nähdä tuon pöykeän ja uhkean rekatin, joka hinasi meitä vankeina pitkin aaltoja, ja joka hävitti teidän Naduktanne, parooni Reinhold, murtavan keulakaransa ja peräsimensä rantamme kiviin. Minä ottaisin halusta kapteeni Sjöstjernan talooni samoilla ehdoilla, kuin minäkin olin hänen vieraanansa. Meidän pitää aina antaman verta verrasta."
Natalian kasvoilla säihkyi yhä kuumempi rusko. Mutta hän oli vaiti ja lähti huoneesta. Telepnoff myös huomasi ett'ei hän enään ollut kaivattu vieras. Hän otti sentähden jäähyväiset ja lähti pois.
Kun hän oli lähtenyt sanoi parooni pojallensa: "Telepnoff on tänään ollut kovan onnen kantajana. Hän on puhunut totta; voi meitä! Käykö raakuus niin pitkälle, että hallituksemme käskee käyttämään niin ilkiöntapaisia keinoja kuin valotornin tulen sammuttamisen? Sitä käskyä on toden totta raskas totellani. Ihmisyyden la'it ovat korkiammat ja pyhemmät, kuin yhteiskunnan."
Reinhold näytti huolestuneelta. "Pelkäänpä kyllä," sanoi hän, "että niin raaka käsky on annettu, sillä monikaan meidän mahtavistamme ei vielä tunne mitä sivistyneissä kansakunnissa pidetään velvollisuutena ja ihmisoikeutena. Eivätpä he tietäneet kuinka heidän piti kohteleman ensimmäistä lähettilästä, joka tuli Rääveliin. Maaherra oli jo vangita hänen. Mutta jos suurelle ja nerokkaalle keisarittarellemme ilmoitettaisiin mikä on oikeata ja sopivaa, niin hän varmaankaan ei hyväksyisi tuommoista käskyä, vaan kieltäisi heti sen täyttämisen."
"Niin minäkin luulen," tuumi vanhus, "ja vielä tänä päivänä minä kirjoitan Pietariin, estääkseni tämän käskyn seurauksia."
"Te olitte varomaton, isäni, Telepnoff'in läsnä ollessa," muistutti
Reinhold. "Pelkäänpä että me olemme hänestä saaneet vihollisen."
"Minä en voi sitä auttaa. Enemmän tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä.
Minä menen nyt valotornille katsomaan kuinka sen tuli palaa."
Mutta parooni ei vielä ennättänyt lähteä, ennen kuin kasakka tuli Räävelistä, tuoden mukanansa sinetityn kirjeen. Parooni avasi sen ja luki saman käskyn, jonka Telepnoff äsken oli ennustanut. Vaikka se jaloa vanhusta kovin suretti, ei tuskan haivettakaan hänen kasvoissansa näkynyt, vaan hän talletti vai'eten kirjeen ja lähetti kasakan matkaansa, annettuaan hänelle aterian ja juomarahaa.
Parooni Reinhold seurasi isäänsä torniin. Hämy oli jo alkanut ja tuli paloi paraallansa. Vanha Stolpe astui heitä vastaan. Hän katseli äänettömällä ihmeellä ja kunnioituksella pilveä, joka lepäsi molempain näössä.
Vihdoin sanoi vanha parooni: "Tänne on tullut käsky, Stolpe, että tuli pitää sammutettaman."
"Sitä ei ole sammutettu ainoanakaan yönä kahtena kymmenenä vuotena, joina olen Dagerort'illa palvellut," virkkoi vartija, hänessä ihan oudolla kiivaudella. "Niin kauvan kuin Stolpe elää, luulin, ei kenenkään tarvitse kaivata sen valoa. Nyt se kuitenkin on sytytetty, ja saahan se palaa kunnes se sammuu?"
Parooni oli vaiti.
"Oletteko nähnyt purjehtijaa tänään, ukko Stolpe," kysäsi parooni
Reinhold.
"En ainoatakaan," vastasi hän. "Mutta minä tunnen sielussani, että he tulevat."
"Sinulla on aavistuksiasi," sanoi parooni hymyillen lähteissään isänensä pois.
Seuraavana päivänä oli jäähyväis-hetki käsissä. Kyynelein syleilivät vanhemmat poikaansa. Mutta hän lohdutti heitä, vakuuttaen pian takaisin palaavansa. "Minä toivon," sanoi hän, "pääseväni keisarittaren puheille matkustaessani Moskovan lävitse."
"Jos silloin sopisi ilmoittaasi hänelle meidän valotornimme asian —!" sanoi vanha parooni Akatius.
Reinhold lupasi tehdä parastansa, ja kääntyi sitten Natalian puoleen.
"Muista minua sisareni!"
"Sinä olet sydämmeni turva, Reinhold," vastasi hän hiljaa. "Minä muistelen sinua pysyäkseni jalona. Minä ylpeilen siitä, että tunnet sydämmeni etkä pidä sen tunteita halpoina. Jää hyvästi, Reinhold vapauteni suojelija! Tiedänpä, että sinua saan kiittää siitä, että sielullani on oikeus vapaasti ajatella ja tuntea. Sentähden seuraakin vapaa sieluni sinua, missä purjeesi keijuilevatkin, rukoillen sinulle kaikkea mitä parasta, ihaninta ja jalointa on."
"No, Natalia!" kuiskasi hän, "jos hän tulee, kas tässä, minä lasken sinun käteesi ystävyyteni tervehdyksen hänelle. Sano hänelle, että minä kunnioitan, rakastan häntä, en heimolaisuutemme tähden, vaan hänen kunniansa ja meidän molempaimme mielipiteiden tähden. Sano hänelle, että hän on sieluni veli, ja sentähden sallin sinun olla hänen sisarenansa."
Sisar ja veli syleilivät toisiansa. Reinhold tempaui omaisistansa, ja pian veivät vaunut hänen vieraille maille, uusia kohtaloita kokemaan.
Telepnoff'in kertomukset ruotsalaisesta laivastosta eivät olleet perättömiä. Sen asema Viaporin luona kävi yhä arveluttavammaksi. Se oli eroitettuna varoistansa, jonka tähden, jos sen täytyisi viettää talveansa täällä, eikä Karlskronassa, sillä ei ollut toivoa seuraavana vuonna, palvelukseen kelvollisena, ryhtyä sota-toimiin. Sairaus vähensi miehistöä ja ruoka- sekä muiden tarpeellisien varojen puute kävi yhä tuntuvammaksi. Venäläisestä laivastosta ei tiedetty mitään, ja vaikka Ulla Fersen ja laivaston muutkin risteilijät rohkeilla retkillänsä etsivät tietoja, ei niitä kuitenkaan saatu. Marraskuun 8:na päivänä sai vihdoin luutnantti Klint pika-purjehtija Makrilli-jahdillansa lyhyen, näöltänsä mahdottoman käskyn, 48 tunnin kuluttua tuoda tieto missä venäläinen laivasto oli.
Aimo lumipyryllä ja käyttäen kaikkia keinoja, joita taitava merimies voipi keksiä, onnistui hänen, muutamalla luodolla Hollannin lähellä köyhältä kalastajalta, ainoa, joka koko kuukausi sitten oli ollut merellä, saada toivottu tieto, että venäläinen laivasto jo Marraskuun 2:na päivänä oli mennyt Kronstadt'iin. Tämä tieto herätti mitä vireämmän mielihyvän ja uutteramman toimellisuuden Ruotsin laivastossa. Mutta vielä viipyi lähtö 20:teen päivään, jolloin vihdoin Ruotsin merivoima, tuo kansakunnan ponnistuksien ja huolien kallisarvoinen ja tärkeä hedelmä, tuulien ja aaltojen yhdistettyjen voimien avulla, kävi etsimään turvapaikkaa kodissansa.
Tuuli oli koillinen ja kova pakkanen muodosti aalloille sumun, joka esti näkö-alan ja teki luodot ja karit yhä vaarallisemmiksi. Mutta rohkeudella ja taidolla muodosti laivasto osuutensa ja kiiti länteen päin.
Ulla Fersen käskettiin vakoilemistansa pitämään äärimmäisenä laivaston läntisellä siivellä. Sen suunta kulki siis niin likeltä Dagerort'ia kuin mahdollista, voidaksensa varoittaa muita laivoja tämän saaren vaarallisista kareista.
Koko päivä pitkitettiin matkaa samaan suuntaan, ja kun aikainen ilta tuli, ko'ettiin jokaisen maston huipusta nähdä Dagerort'in valotornia, että sen ohjauksen mukaan voitaisiin päättää, milloin suunta käännettäisiin etelään päin.
Aurinko oli jo laskenut ja arvaamisien mukaan olisi valotornin jo pitänyt oleman näkyvissä. Mutta ei mikään tuli valaissut aaltoja; synkkä pimeys vain valtasi Vironmaan rannoilla.
Ulla Fersen lisäsi purjeitansa ja kiiti nyt isonmoisen matkan laivaston edellä asian laitaa tutkimaan. Kuitenkin nosti se lyhdyn etumaston huippuun, täten antaaksensa laivastolle merkin.