Isä Brownin viisaus

by G. K. Chesterton

CAESARIN PÄÄ

Bromptonissa tai Kensingtonissa on jossain komeiden, mutta enimmäkseen tyhjien, korkeitten talojen reunustama katu, joka on kuin hautapatsaiden reunustama käytävä. Tummille päätyoville johtavat raputkin ovat jyrkkiä kuin pyramiidien sivut, ja kulkija epäröisi, ennenkuin kolkuttaisi ovelle, peläten, että muumio tulisi aukaisemaan. Mutta vielä ahdistavammin vaikuttaa harmaitten päätyjen silmänkantamaton pituus ja niiden tasainen jatkuvaisuus. Niiden vierustaa astelevassa vaeltajassa syntyy pakostakin luulo, ettei tällä yksitoikkoisella talorivillä loppua olekaan. Mutta siellä on sentään yhteyden katkaiseva poikkeus, hyvin mitätön kylläkin, mutta vaeltaja tervehtii sitä kuitenkin huudahduksella. Siellä on häkintapainen aitaus kahden korkean talon välissä, pieni halkeama niin kuin lovi ovessa katuun verrattuna, mutta juuri niin leveä, että pieni oluttupa tai ruokala, jonka rikkaat ovat rakentaneet tallirengeilleen, on saanut sijan sen kulmassa. Sen ruskeassa värissä on jotain ilahduttavaa, ja jotain vapaata, keijukaismaista Sen täydellisessä mitättömyydessä. Noitten kivijättiläisten jalkojen juuressa on se kuin kääpiöitten valaistu asunto.

Jos joku sattumalta olisi kulkenut paikan ohi eräänä haaveellisena syysiltana, olisi hän nähnyt käden työntävän syrjään punaisen puoliverhon valkoisine, jokseenkin leveine nimikirjaimineen, verhon, joka puoleksi kätki sisustan kadulta päin, ja kasvojen, jotka muistuttivat jokseenkin yksinkertaisen näköistä tonttua, tirkistävän ulos. Todellisuudessa olivat ne eräät harmittomat kasvot, joiden omistaja kantoi Brownin harmitonta nimeä. Hän oli ennen ollut pappi Cobholessa, Essexissä, mutta toimi nyt Lontoossa. Hänen ystävänsä Flambeau, puolivirallinen salapoliisi, istui häntä vastapäätä, tehden viimeisiä muistiinpanoja asiassa, jonka hän äsken oli selvittänyt naapurustossa. He istuivat juuri pienen, ikkunan ääressä olevan pöydän luona, kun pappi veti verhon syrjään ja katsahti kadulle. Hän odotti, kunnes eräs outo mies oli kulkenut ikkunan ohi, ja antoi verhon taas pudota paikoilleen. Sitten kohdistuivat hänen pyöreät silmät epäselvään valkeaan kirjoitukseen ikkunassa hänen päänsä yläpuolella, ja kääntyivät sitten lähimpään pöytään, jonka ääressä istui rautatien työmies olueineen ja juustoineen ja nuori, punatukkainen tyttö lasi maitoa edessään. Sitten, nähdessään ystävänsä panevan taskukirjan pois, hän sanoi pehmeästi:

»Jos teillä on aikaa kymmenen minuuttia, haluaisin, että te seuraisitte tuota miestä, jolla on valenenä.»

Flambeau katsahti hämmästyneenä häneen, mutta punatukkainen tyttö katsahti myöskin, ilmeellä, jossa oli jotain voimakkaampaa kuin hämmästys. Hän oli yksinkertaisesti, melkeinpä huolettomasti puettu vaaleanruskeaan verkapukuun; mutta neiti hän oli, vieläpä, jos häneen toisen kerran katsahti, oikea huoleton, vallaton lady.

»Miestä, jolla on valenenä!», toisti Flambeau. »Missä hän on?»

»En tiedä», sanoi isä Brown. »Minä pyytäisin teitä hakemaan hänet; minä pyydän sitä suosionosoituksena. Hän meni tuonne päin» — ja hän osoitti peukalolla olkapäänsä yli, tapaisellaan epämääräisellä liikkeellä — »ja on jo saattanut kulkea kolmen katulyhdyn ohi. Minä tahtoisin vain tietää suunnan.»

Flambeau katseli jonkun aikaa toveriaan, hämmästyksen ja naurun välimailla, ja työntihe sitten, äkkiä noustuaan pöydästä, silkkihattuisen päänsä ulos kääpiömäisestä ravintolasta ja katosi hämärään.

Isä Brown otti taskustaan pienen kirjan ja alkoi hartaasti lukea, eikä ollut huomaavinaankaan sitä, että punatukkainen neiti oli jättänyt pöytänsä ja istuutunut häntä vastapäätä. Viimein kumartui tyttö pöydän yli ja sanoi matalalla, käheällä äänellä: »Kuinka tiedätte te sen? Kuinka tiedätte, ettei se ole oikea?»

Isä Brown nosti hiukan raskaita silmäluomiaan, jotka räpähtelivät kuin olisi hän ollut hiukan nolo. Sitten kääntyivät hänen epäröivät silmänsä valkeaan kirjoitukseen talon ikkunapuolella. Nuoren tytön silmät seurasivat hänen katsettaan ja jäivät pettynein ilmein tuijottamaan samaan suuntaan.

»Ei», sanoi isä Brown, vastaten hänen ajatuksiinsa. »Minä en sano 'Sela', niinkuin psalmeissa. Minä luin sen sillä tavoin juuri nyt hajamielisyydessäni; siinähän onkin 'Ales'.» [Ales = olutta.]

»No», kysyi nuori neiti ihmeissään. »Mitä tuo kirjoitus tähän kuuluu?»

Hänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin, hamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen, taiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta ja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman. Hän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen vastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.

»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka… No, tämä on hyvin siisti paikka… mutta sellaiset neidit kuin te eivät… eivät yleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin vapaaehtoisesti, paitsi…»

»No», sanoi tyttö.

»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain juomaan maitoa.»

»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te tuolla kaikella pyritte?»

»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi »vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä, jos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»

»Mutta kuinka minä olisin avun tarpeessa?»

Hän jatkoi mietiskelevää yksinpuheluaan:

»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä, tai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen, perälle… Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te olisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka epäilemättä on kunniallinen nainen… muuten, ette te näytä sairaalta vaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä kuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita. Minä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota te ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa pakopaikka tässä kivierämaassa… Minä en luule olleeni tunkeilevainen silmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen… Ja kun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte oikeaa lajia… pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi teille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän kohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista katua pitkin… Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»

»No miksi te sitten lähetitte hänet ulos?» huudahti tyttö kumartuen eteenpäin yhä kiihkeämmän uteliaisuuden vallassa. Hänellä oli tuollaiset avonaiset, verevät kasvot, joilla väri vaihtelee, ja roomalainen nenä, niin kuin Marie Antoinettellä.

Pappi katsahti ensi kertaa suoraan häneen ja sanoi: »Siksi, että toivoin teidän puhuttelevan minua.»

Tyttö katseli häntä hiukan aikaa kuumenevin kasvoin, jotka peitti harmin punerrus. Sitten, epäröimisen kadottua, pisti veitikka esiin hänen silmistään ja suupielistään ja hän vastasi hiukan nyrpeästi: »No, koska minun seurani on teistä niin kallis, niin ehkä te vastaatte minun kysymykseeni.» Vaiettuaan hetken lisäsi hän: »Minulla oli kunnia kysyä teiltä, miksi te luulitte, että miehellä oli valenenä?»

»Vaha pykeilee aina hieman tällaisessa kuumuudessa», vastasi isä Brown aivan suoraan.

»Mutta sehän on tuollainen kippuranenä», vastusti punatukkainen tyttö.

Nyt hymyili pappi vuorostaan.

»Minä en tarkoita, että se on sellainen nenä, jota mies pitäisi vain huvin vuoksi», myönsi hän. »Tuo mies, luullakseni, pitää sitä sen vuoksi, että hänen oikea nenänsä on sitä komeampi.»

»Mutta miksi?» tenäsi tyttö.

»Mitenkäs lasten laulussa sanotaankaan?» virkkoi Brown hajamielisesti.

»Oli kerran väärä mies,
kulki tietä väärää…

»Tuo mies, luulen minä, on kulkenut hyvin väärää tietä — seuraten väärää nenäänsä.»

»Mitä, mitä hän on tehnyt?» kysyi tyttö, jännityksestä vapisten.

»Minä en tahtoisi mitenkään pakottaa teitä uskomaan salaisuuksianne minulle», sanoi isä Brown hyvin rauhallisesti. »Mutta minä luulen, että te tietäisitte kertoa minulle enemmän tästä asiasta, kuin minä osaan kertoa teille.»

Tyttö hypähti pystyyn ja seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin kuin hän olisi aikonut juosta tiehensä; sitten aukesivat nyrkit hervottomasti ja hän istuutui taas.

»Te olette paljon salaperäisempi kuin kaikki muut», sanoi hän toivottomasti, »mutta minä tunnen, että siinä salaperäisyydessä on jokin kiinnekohta.»

»Se, mitä me kaikki enimmän pelkäämme», sanoi pappi matalalla äänellä, »on keskukseton labyrintti. Sen takia on ateismikin vain öinen kauhukuva».

»Minä kerron teille kaikki», sanoi punatukkainen tyttö äreästi, »lukuunottamatta syytä, miksi minä kerron sen, ja sitä minä en tiedä itsekään.»

Hän koputti sormellaan paikattua pöytäliinaa ja alotti: »Te olette sen näköinen että te tiedätte mikä on kerskailua, ja mikä ei, ja kun minä sanon, että meidän perheemme on vanha ja kunniallinen, ymmärrätte te, että sen mainitseminen on välttämätöntä kertomukseen nähden, ja enimmän todella pelkään veljeni korkeaa ja ankaraa käsitystä siitä, että aateli velvoittaa, ja kaikkea sen tapaista. No niin, minun nimeni on Christielle Carstairs, ja minun isäni oli tuo eversti Carstairs, josta te kai olette kuullut, ja joka keräsi nuo kuuluisat kokoelmat roomalaisia rahoja, n.s. Carstairsin kokoelmat. En osaisi mitenkään kuvailla isääni teille; ainoa, mitä voin sanoa on, että hän itsekin suuressa määrin muistutti roomalaista rahaa. Hän oli yhtä elegantti, oikea, arvokas ja metallinen, sekä yhtä vanhanaikainen. Hän oli ylpeämpi kokoelmastaan kuin univormustaan — ei kukaan voi sanoa hänestä enempää. Hänen omituinen luonteensa tuli selvimmin ilmi hänen testamentissaan. Hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Hän riitautui toisen poikansa, veljeni Giles'in kanssa ja lähetti hänet Australiaan antaen hänelle pienen rahasumman. Sitten teki hän testamenttinsa, jättäen Arthur veljelleni Carstairskokoelmat ja vielä pienen rahasumman. Hän piti sitä palkintona, korkeimpana kunnianosoituksena omasta puolestaan, tunnustuksena Arthurin uskollisuudesta ja suoruudesta sekä niistä korkeista tuloksista, mitä Arthur oli saavuttanut matematiikassa ja taloustieteessä Cambridgessä. Hän jätti minulle hoidettavaksi koko suuren omaisuutensa, ja minä olen varma siitä, että se oli halveksumisen osoitus.

»Arthur oli kai hyvin myöntyväinen tähän, sillä hän on täydellisesti minun isäni kaltainen. Vaikka hänellä ja isälläni oli pientä riitaa hänen varhaisemmassa nuoruudessaan, niin tuskin oli hän ottanut kokoelman hoitoonsa, kun hän muuttui temppelipalvelukseensa antautuneen pakanallisen papin kaltaiseksi. Hän sekoitti nuo roomalaiset puolen pennyn rahat ja Carstairsin perheen kunnian samaan kaavaan, samalla jumaloivalla tavalla kuin hänen isänsä ennen aikaan. Hänen mielestään tuli kaikkien roomalaishyveiden vartioida noita roomalaisia rahoja. Hän ei huvitellut, hän ei menettänyt mitään itsensä vuoksi, hän eli kokonaan kokoelmaa varten. Usein hän ei tahtonut vaivautua pukeutumaan yksinkertaisia aterioitansa varten, vaan hääriskeli ympäriinsä ruskeiden kokoonkäärittyjen paperilappujensa keskellä — joita kellään muulla ei ollut lupa koskea — puettuna vanhaan ruskeaan yönuttuun. Köysivöineen, tupsuineen ja kalpeine, laihoine, hienostuneine kasveineen, oli hän melkein vanhan, askeettisen munkin näköinen. Mutta silloin tällöin halusi hän kuitenkin esiintyä puettuna täydellisesti viimeisen muodin mukaan, mutta se tapahtui vain silloin, kun hän lähti Lontooseen hankkimaan lisiä Carstairsin kokoelmaan puodeista ja myymälöistä.

»Jos te tunnette nuoria, ette hämmästyne, kun minä kerron, että minä tässä ympäristössä aloin joutua alakuloiseen mielentilaan. Myönnän, että nuo vanhat roomalaiset olivat tavallaan tarpeellisiakin. Mutta en ole samanlainen kuin veljeni Arthur; minä en voi olla nauttimatta huvituksista. Minä olen saanut seikkailunhaluisen, vallattoman luonteeni sieltä, mistä sain punaisen tukkani: perheeni toiselta haaralta. Giles parka oli samanlainen, ja minä arvelen, että tuo vanhojen rahojen synnyttämä ilmapiiri selittää osaksi hänen kohtalonsa, vaikka hän todellakin teki rikoksen ja oli joutua vankilaan. Mutta hän ei saattanut käyttäytyä huonommin kuin minäkään, kuten kohta saatte kuulla.

»Nyt tulen kertomukseni typerimpään osaan. Minä arvelen, että niin terävä mies kuin te, voi arvata, minkälaiset seikat alkoivat huojentaa niin levottoman seitsentoista vuotiaan tytön kuin minä, yksitoikkoisuutta sellaisessa asemassa. Mutta minä olen siinä määrin pelottavien tapausten järkyttämä, että minä tuskin voin tehdä selkoa omista tunteistani, enkä tiedä halveksinko minä sitä nyt kuin kevyttä kuhertelua, tai kärsinkö minä siitä kuin särkyneestä sydämestä. Me oleskelimme silloin meren rannalla eräässä pienessä kylpypaikassa Etelä-Walesissa, ja eräällä virastaeronneella merikapteenilla, joka asui pienen matkan päässä, oli poika, viittä vuotta vanhempi minua, joka oli Giles'in tovereita, ennenkuin hän lähti siirtomaihin. Hänen nimensä ei vaikuta kertomuksen kulkuun, mutta sanon teille sentään, että se oli Philip Hawker, kun kerran kerron teille kaikki. Meillä oli tapana käydä yhdessä kravustamassa ja me puhuimme ja ajattelimme kuin olisimme rakastaneet toisiamme; lopulta sanoikin hän sen ja minäkin luulin rakastavani häntä. Jos minä kerron teille, että hänellä oli pronssinruskea kihara tukka ja haukkamaiset kasvot, jotka merielämä oli myöskin ruskettanut, en tee sitä hänen tähtensä, vaan, vakuutan teille, ainoastaan tarinani vuoksi, sillä se oli syynä moneen kummalliseen sattumaan.

»Eräänä kesä-iltana, kun olin luvannut lähteä kravustamaan Philipin kanssa hiekkasärkille, odottelin minä sangen kärsimättömänä seurustelusalissa Arthuria, joka puuhaili juuri ostettuine rahakääröineen, siirtäen niitä hitaasti parin tunnin aikana omaan pimeään työhuoneeseensa ja museoonsa talon takaosassa. Niin pian kuin kuulin raskaan oven lopullisesti sulkeutuvan hänen jälkeensä, laitoin minä painot krapuhaaviini ja olin juuri pujahtamaisillani ulos, kun minä näin, että veljeni oli unohtanut huoneeseen rahan, joka nyt lepäsi kiiltävänä pitkällä penkillä ikkunan luona. Se oli pronssista ja sen väri, yhtyneenä roomalaisen nenän hienoon kaareen, ja jokin piirre pitkän, miehekkään kaulani asennossa teki Caesarin pään aivan tarkkaan Philip Hawkerin näköiseksi. Sitten muistin yht'äkkiä, että Giles oli kertonut Philipille rahasta, joka oli hänen näköisensä ja että Philip oli toivonut saavansa sen. Ehkäpä te voitte kuvitella, mikä hurja, hullu ajatus silloin pyöri päässäni, minusta tuntui kuin olisin ollut noiduttu. Minä ajattelin, että jos minä nyt veisin sen mukaani ja antaisin sen Philipille omituisena kihlasormuksena, muodostaisi se ikuisen siteen meidän välillemme; minä tunsin tuhat sellaista tunnelmaa samalla kertaa. Sitten aukeni minun allani kuin kuilu: ääretön, hirveä tietoisuus siitä, mitä olin tekemäisilläni, ja ennen kaikkea pisti mieltäni tuo sietämätön ajatus, joka poltti kuin tulinen rauta, ajatus, mitä Arthur siitä sanoisi. Carstairsin perheen jäsen olisi varas, ja varas, joka pienentäisi Carstairs'in aarretta! Luulin, että veljeni polttaisi minut noitana sen takia. Mutta tuollaisen fanaattisen julmuuden ajatuskin kiihotti minun synnynnäistä vihaani tuota likaista, vanhaa antikvaarista hullutusta kohtaan ja minun nuoruuden- ja vapaudenkaihoani, joka kutsui minua mereltä. Ulkona paistoi päivä kirkkaasti, tuuli lauloi ja tulikukan keltainen pallo puutarhassa löi ikkunaruutua vasten. Minä ajattelin tuota elävää, versoavaa kultaa, joka kutsui minua pois elämän karuilta kanervakankailta — ja sitten veljeni kuollutta, himmeää kultaa, pronssia tai vaskea, mikä pölyttyi pölyttymistään päivä päivältä. — Luonto ja Carstairsin kokoelmat olivat vihdoinkin joutuneet taisteluun keskenään.

»Luonto on vanhempi kuin Carstairsin kokoelmat, Kun minä juoksin pois katua pitkin merta kohti raha lujasti puristettuna nyrkkiini, tuntui minusta, että koko Rooman keisarikunta ja Carstairsin sukupuu painoi selässäni. Oli kuin vanha hopealeijona olisi ärjynyt minun korvissani, ja kuin kaikki Caesarin kotkat olisivat kirkuen, vinkuvin siivin, ajaneet minua takaa. Ja sitten kohosi sydämeni yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin lapsen leija, kunnes minä pääsin noitten löysien, kuivien hiekkakukkuloiden yli, matalille, kosteille hiekkasärkille, missä Philip jo seisoi polvia myöten meren lämpimässä, kohisevassa vedessä, noin sadan metrin päässä rannasta. Auringonlasku oli leimuavan punainen, ja tuo laaja matala poukama, missä vesi tuskin ulottui polviin puolen penikulman matkalla, oli kuin järvi täynnä purppuranpunaista tulta. Vilauksessa olin riisunut kenkäni ja sukkani ja kahlasin häntä kohti, joka seisoi niin kaukana kuivasta maasta. Matkalla käännähdin ja katsoin taakseni. Me olimme aivan yksin meriveden ja kostean hiekan keskellä, ja minä annoin hänelle Caesarin pään.

»Samalla hetkellä kuvittelin minä, että eräs mies katseli minua tarkasti kaukana hiekkakukkuloilla. Minä tunsin kai heti jälkeenpäin, että se johtui vain kiihottuneiden hermojeni värähdyksistä, sillä mies oli vain musta pilkku kaukaisuudessa, ja minä saatoin parahiksi nähdä, että hän seisoi paikallaan katsellen merelle, pää hiukan kallellaan. Ei ollut mitään syytä pätevästi otaksua, että hän olisi tarkastellut minua; hän saattoi yhtä hyvin katsella laivaa, tai auringonlaskua, tai naurulokkeja taikka ihmisiä, jotka hiljalleen astuskelivat siellä täällä rannikolla meidän takanamme. Kuitenkin, lieneekö minun säikähdykseni ehkä johtunut ennakkoaavistuksesta, sillä, kuinka minä katselinkaan, alkoi hän lähestyä meitä, kävellen reippaasti suoraa tietä meitä kohti laajan, kostean hiekkakentän yli. Kun hän yhä läheni, huomasin minä, että hänellä oli tumma iho ja pitkä parta, ja että hänen silmiään peittivät mustat silmälasit. Hän oli vaatimattomasti, mutta siististi puettu mustiin vaatteihin, vanhasta, mustasta silinterihatusta päässään, lujiin, mustiin kenkiin jaloissaan. Niistä huolimatta astui hän mereen hiukan epäröiden ja tuli minun luokseni suoraan kuin lentävä kuula.

»En voi kuvata teille sitä kauhun ja ihmetyksen tunnetta, joka valtasi mieleni, kun hän aivan hiljaa astui maasta veteen. Oli kuin hän olisi lähtenyt suoraan hiekkasärkiltä ja astellut vakavasti ilmassa. Minusta tuntui siltä, kuin jos talo äkkiä olisi noussut pilviin, tai kuin miehen pää olisi äkkiä pudonnut pois. Hänhän kasteli vain kenkänsä, mutta hän näytti kuitenkin peikolta, joka uhmaili luonnonlakeja. Jos hän olisi epäröinyt hetkenkään veden rajassa, olisi sekin ollut jotain. Niin kuin hän nyt menetteli, näytti hän sitä enemmän katselevan minua valtamerestä välittämättä. Philip oli jonkun matkan päässä selin minuun kyyristyneenä verkkonsa yli. Vieras jatkoi matkaansa, kunnes hän oli parin jalan päässä minusta ja vesi ulottui häntä puoli polveen. Sitten sanoi hän, terävästi kajahtavalla, jokseenkin teeskennellyllä äänellä:

»'Sopisikohan teidän sijoittaa toisaanne eräs hiukan erikoisella leimalla varustettu raha?'

»Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ei mikään hänessä ollut selvästi luonnotonta. Hänen tummat silmälasinsa eivät olleet aivan mustat, vaan hyvin tavalliset, siniset. Silmät niiden alla eivät muuttaneet ilmettä, vaan katselivat minua rävähtämättä. Hänen tumma partansa ei oikeastaan ollut pitkä eikä tuuhea vaan näytti paremmin karvatukolta, alkaen korkealta hänen kasvoiltaan aivan kulmaluiden alta. Hänen ihonsa väri ei ollut keltainen eikä harmaa, vaan mieluummin kirkas ja nuortea. Mutta se näytti punaisenvalkean vahan väriseltä, mikä jollainlailla — en tiedä kuinka — vieläkin lisäsi kauhistustani. Ainoa omituisuus, jonka saattoi havaita, oli hänen nenänsä muoto. Se oli tavallaan säännöllinen, mutta sen pää oli kääntynyt kieroon, aivan kuin se olisi pehmeä ja joku olisi iskenyt sitä sivultapäin kevyellä vasaralla. Sitä voi tuskin sanoa epämuodostumaksi, mutta kuitenkaan en osaa selittää teille, miksi se vaikutti minuun painajaisen tavoin. Kun hän seisoi siinä iltaruskon punertamassa vedessä, vaikutti hän minuun kuin helvetillinen merihirviö, joka juuri oli kohonnut karjahtaen verenkarvaisesta vedestä. Minä en tiedä, miksi tuon nenän rakenne vaikutti niin voimakkaasti minun mielikuvitukseeni. Minusta tuntui kuin voisi hän liikuttaa sitä kuin sormea, tai että hän juuri sillä hetkellä liikutti sitä.

»'Pikkuisen avustusta vain', lisäsi hän samanlaisella, narrimaisella äänenpainolla 'muuten täytyy minun kääntyä perheen puoleen.'

»Sitten johtui mieleeni, että minua kohtaan tehtiin kiristysyritys pronssirahan varkauden vuoksi; ja koko minun taikauskoisen pelkoni ja epäilyni nieli ylivoimainen käytännöllinen kysymys. Miten oli hän keksinyt sen? Minä olin ottanut rahan äkillisen mielijohteen vallassa, olin varmasti yksin, sillä minä otin aina varman selon siitä, ettei minua huomattu, kun puikahdin ulos tällä tavoin. Minua ei, kaikesta päättäen, kukaan ollut seurannut kadulla, ja jos olikin, ei hän olisi voinut ottaa röntgenvalokuvaa suljetusta kädestäni. Hiekkakummulla seisova mies olisi yhtä hyvin voinut ampua kärpästä silmään, niinkuin mies haltiatarinassa, kuin nähdä minun antavan rahan Philipille.

»'Philip', huusin minä avuttomasti, 'kysy tuolta mieheltä, mitä hän tahtoo.'

»Kun Philip vihdoin nosti päätään verkkoaan tyhjentäessään, oli hän aivan punainen kuin vihoissaan tai häpeissään, mutta se johtui kai vain kumarasta asennosta tai illan punervasta valosta. Minä olin kai taas jonkun sairaaloisen kuvitelman vallassa, joita näytti pyöriskelevän ympärilläni.

»Hän sanoi miehelle lyhyesti ja äkäisesti: 'Menkää tiehenne täältä' ja tehden minulle merkin seurata häntä, läksi kahlaamaan pois rantaa kohti välittämättä hänestä sen enempää. Hän kulki aina kivisen aallonmurtajan luo, joka pisti veteen hietakumpujen juurella, ja lähti sitten kotiin päin, ajatellen ehkä, että painajaisen olisi vaikeampi kävellä kyhmyisten kivien päällä, jotka olivat vihreitä ja liukkaita merilevistä, kuin meidän, jotka olimme nuoria ja siihen tottuneita. Mutta minun vainolaiseni kulki yhtä teeskentelevästi kuin hän puhuikin, kompuroiden tietään ja toistellen lausettaan. Minä kuulin tuon piipittävän, ilkeän äänen puhuvan minulle olkani yli, kunnes Philipin kärsivällisyys, mikä ei muutenkaan ollut erikoisen vahva — vihdoinkin näytti loppuvan, kun olimme päässeet hietakummun harjalle. Hän kääntyi äkkiä sanoen 'Menkää tiehenne. En voi puhutella teitä nyt!' Mutta kun mies epäröi ja avasi suunsa, antoi Philip hänelle sellaisen puustin sitä vasten, että hän lensi korkeimman hiekkakummun huipulta sen juurelle. Minä näin hänen kömpivän tiehensä yltäpäältä aivan hiekan vallassa.

»Tuo lyönti rohkaisi minua jossain määrin, vaikka se hyvin saattoi suurentaakin vaaraani, mutta Philip ei tavallisuuden mukaan kerskaillutkaan omasta rohkeudestaan. Vaikka hän oli yhtä sydämellinen kuin aina, näytti hän vain masentuneelta, ja ennenkuin minä ehdin kysyä häneltä mitään, erosi hän minusta omalla kadullaan tehden pari huomautusta, jotka vaikuttivat minuun oudosti. Hän, sanoi, että jos otetaan lukuun kaikki asianhaarat, pitäisi minun panna raha takaisin kokoelmaan, mutta että hän itse pitäisi sen 'toistaiseksi'. Sitten lisäsi hän aivan äkkiä ja odottamattomasti: 'Tiedätkö, että Giles on palannut Australiasta?'»

Oluttuvan ovi aukeni ja salapoliisi Flambeaun jättiläismäinen varjo lankesi pöydälle. Isä Brown esitti hänet neidille omalla yksinkertaisella, vakuuttavalla puhetavallaan, vedoten hänen kokemuksiinsa ja soveltuvaisuutensa tällaisiin asioihin, ja melkein tietämättään jatkoi tyttö nyt kertomustaan kahdelle kuuntelijalle. Mutta kumartuessaan ja istuutuessaan ojensi Flambeau papille pienen paperikaistaleen. Brown otti sen hiukan hämmästyneenä ja luki: »Ajurilla Wagga Waggaan, Mafeking Avenue 379, Putney». Tyttö jatkoi sillä aikaa kertomustaan.

»Minä tulin jyrkkää katua ylös omalle talollemme, aivan pyörällä päin. En ollut alkanut vielä selvitä, kun tulin portaille, jossa löysin maitokannun ja tuon kieronenäisen miehen. Maitokannu ilmaisi, että kaikki palvelijat olivat ulkona, ja Arthur, joka tietysti kuhnaili ruskeaan aamunuttuunsa pukeutuneena ruskeassa työhuoneessaan, ei kuulisi eikä välittäisi soitosta. Siis talossa ei ollut muita sisäänpäästäjiä kuin minun veljeni, jonka apu samalla olisi minun häviöni. Epätoivoissani työnsin kaksi shillinkiä tuon inhottavan olennon käteen, ja käskin häntä tulemaan takaisin muutaman päivän perästä, kun olin ajatellut asiaa. Hän meni tiehensä jörönä, mutta paljon arempana kuin minä olin odottanut — ehkäpä olin hän loukkaantunut pudotessaan — ja minä tarkastelin hänen selkäänsä tarttunutta hiekkatahraa, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua, vahingoniloisella nautinnolla. Hän kääntyi kulman ympäri noin kuutta taloa alempana kadulla.

»Sitten avasin itse oven, keitin itse teetä ja aloin miettiä asiaa. Minä istuin seurusteluhuoneen ikkunan ääressä, katsellen puutarhaan, joka hiljaa hehkui illan viimeisessä, täydessä valaistuksessa. Mutta minä olin liian hajamielisellä tai uneksivalla tuulella kiintyäkseni katselemaan hiekkakenttiä ja kukkapenkereitä. Sentähden vaikuttikin tärähdys minuun sitä voimakkaammin, katsellessani ulos niin elottomasti.

»Tuo mieshirviö, jonka olin lähettänyt tiehensä, seisoi aivan liikkumattomana keskellä puutarhaa. Mehän olemme kaikki lukeneet kalpeakasvoisista kummituksista pimeässä, mutta tämä oli pelottavampaa kuin mikään sen laatuinen saattaa olla. Vaikka hänen varjonsa olikin iltaisen pitkä, seisoi hän vielä heleässä auringon paisteessa. Sentähden eivät hänen kasvonsa olleetkaan kalpeat, vaan oli niillä tuollainen vahankarvainen väri kuin parturin näytenukeilla. Hän seisoi aivan paikallaan, kasvot minua kohti käännettyinä, ja minä en osaa kuvata, kuinka kamalan näköinen hän oli tulppaanien ja korkeitten, kirjavien, melkeinpä ansarimaisten kukkien keskellä. Näytti aivan samalta kuin jos puutarhamme keskustaan olisi pystytetty vahanukke kuvapatsaaksi.

»Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän näki minun liikahtavan ikkunassa, kääntyi hän ja meni ulos puutarhasta takaportin kautta, joka oli avoin, ja josta hän kaiketi oli tullut sisään. Tuo hänen taas uudistuva pelkuruutensa hänen lähtiessään, erosi siinä määrin häpeämättömyydestä, jota hän oli osoittanut mereen astuessaan, että tunsin olevani hiukan rohkeampi. Minä arvelin, että ehkäpä hän pelkäsi tavata Arthuria enemmän kuin minä luulin. Kaikissa tapauksissa rupesin minä lopuksi taloustoimiin ja aterioin rauhassa yksinäni — sillä oli sääntöjen vastaista häiritä Arthuria, kun hän järjesteli museota — ja minun ajatukseni, päästyään hiukan vapaammiksi, lensivät Philipin luo ja häipyivät taas haaveihin. No niin, minä katselin tunteettomana, tai pikemmin iloisena toista, verhotonta ikkunaa, joka tällä hetkellä oli musta kuin kivitaulu yön lopultakin maille langetessa. Minusta tuntui, että jokin etanantapainen oli ikkunaruudun toisella puolella. Mutta kun minä katselin tarkempaan, oli se enemmän ruutua vasten painetun miehen peukalon näköinen; se oli kiverä kuin peukalo. Pelko ja rohkeus vuorottelivat minussa, minä syöksyin ikkunan luo ja peräydyin sitten päästäen käheän huudon, jota tuskin kukaan muu kuin Arthur kuuli.

»Sillä se ei ollutkaan sormi, vielä vähemmin etana. Se oli lasia vasten painetun käyrän nenän pää, joka näytti valkealta puristuessaan ruutua vasten, ja tuijottavat kasvot ja silmät sen takana olivat ensin näkymättömät, mutta sitten harmaat kuin kummituksella. Minä paiskasin jollain tavoin luukut kiinni, syöksyin huoneeseeni ja suljin oven. Mutta juuri kun olin sinne menossa, voin vaikka vannoa, että minä näin toisen mustan ikkunan ja siinä jotain, mikä muistutti etanaa.

»Lienee sittenkin parasta mennä Arthurin luo joka tapauksessa. Jos tuo hirtehinen yhä hiiviskeli talon ympärillä kuin kissa, saattoi hänellä olla pahempiakin tarkoituksia kuin kiristys. Heittäköön veljeni minut ulos ja kirotkoon minut ainaiseksi, mutta hän oli sentään gentlemanni ja puolustaisi minua epäröimättä. Ajateltuani kiihkeästi kymmenen minuuttia menin minä alas, kolkutin veljeni ovelle ja astuin sisään: nähdäkseni viimeisen ja kauheimman näyn.

»Minun veljeni tuoli oli tyhjä, ja hän oli nähtävästi ulkona. Mutta kieronenäinen mies istui siellä odottaen hänen paluutaan, hattu röyhkeästi päässä katsellen paraikaa veljeni kirjoja veljeni lampun valossa. Hänen kasvoillaan oli vakava, työteliäs ilme, mutta hänen nenänpäänsä tuntui yhä ainoalta liikkuvalta osalta hänen kasvoissaan, aivan kuin se juuri olisi kääntynyt oikealta vasemmalle, niinkuin elefantin kärsä. Minä olin pelännyt häntä kuin turmaa, kun hän oli ajanut minua takaa ja vartioinut minua, mutta minä luulen että hänen tietämättömyytensä minun läsnäolostani oli vielä pelottavampaa.

»Luullakseni kirkaisin minä kimeästi ja pitkään, mutta se ei merkitse mitään. Tärkeämpää oli se, mitä sitten tein. Minä annoin hänelle kaikki rahat mitä minulla oli, sekä joukon papereita, joita, vaikka ne olivatkin minun, minun ei luullakseni ollut lupa koskea. Viimein meni hän tiehensä pyydellen anteeksi ilkeän tahdikkaalla tavalla, ja minä vaivuin istumaan tuntien olevani kaikin tavoin häviöön joutunut. Pelkkä sattuma pelasti minut sitten samana yönä. Arthur oli äkkiä mennyt Lontooseen, niin kuin hän usein teki, kauppojen takia, ja palasi väsyneenä, mutta iloisena, saatuaan melkein turvatuksi aarteen, joka vielä lisäsi perhekokoelman komeutta. Hän oli niin loistavalla tuulella, että minä rohkaisin itseni ja päätin kertoa pienemmän aarteen katoamisesta, mutta hän tukahdutti kaikki muut keskusteluaiheet vastustamattomilla suunnitelmillaan. Koska kauppa saattoi mennä hukkaan millä hetkellä hyvänsä, vaati hän minua heti panemaan kokoon tavarani ja lähtemään hänen kanssaan Fulhamiin, jossa hän jo oli vuokrannut asunnon ollakseen lähempänä asianomaista harvinaisuus-kauppaa. Näin pakenin minä vastoin tahtoani kuolon hiljaisuudessa vihamiestäni — mutta Philipiä myöskin… Minun veljeni kävi usein Etelä-Kensingtonin museossa ja saadakseni itselleni uusia harrastuksia, rupesin ottamaan tunteja taidekoulussa. Olin juuri tulossa sieltä tänä iltana, kun näin tuon tuskastuttavan kummituksen kulkevan elävänä pitkin tätä ahdasta katua; ja lopun on tämä herra jo selittänyt.

»Minulla on vain yksi asia sanottavana. Apua minä en ansaitse, ja minä en väittele, enkä valita rangaistukseni vuoksi, se on paikallaan ja niinhän piti käydäkin. Mutta minä kysyn kuitenkin, pakottavin päin, kuinka se on voinut tapahtua. Onko minua rangaistu ihmeen kautta? Tai kuinka voi joku muu, kuin Philip ja minä, tietää, että minä annoin hänelle tuon pikku rahan keskellä merta?»

»Se on kummallinen pulma?» myönsi Flambeau.

»Ei niin kummallinen kuin selitys siihen», vastasi isä Brown melkein nyrpeästi. »Miss Carstairs, tahdotteko olla kotona kun me käymme luonanne Fulhamtorin varrella puolentoista tunnin kuluttua?»

Tyttö katseli häntä, nousi sitten ja veti hansikkaat käteensä. »Kyllä», sanoi hän. »Minä olen siellä», ja hän poistui heti.

Samana yönä puhelivat pappi ja salapoliisi asiasta lähestyessään Fulham housea, hotellia, joka oli omituisen vähäpätöinen Carstairsin perheen satunnaiseksikaan asunnoksi.

»Todellakin voisi pintapuolinen katselija», sanoi Flambeau, »ensiksi ajatella tuota australialaista veljeä, joka ennen on joutunut selkkauksiin ja tullut takaisin niin äkkiä, ja on juuri sellainen mies, jolla saattaa olla konnamaisia avustajia. Mutta minä en tiedä, kuinka hän olisi voinut päästä asiasta perille, jollei…»

»No?» kysyi hänen toverinsa kärsivällisesti.

Flambeau puhui matalammalla äänellä. »Jollei tytön sulhanen olisi tullut avuksi, ja silloin olisi hän mustin konna. Tuo australialainen mies tiesi kai, että Hawker tahtoi saada rahan. Mutta minä en voi selittää, millä ihmeen tavalla hän olisi saanut tietää, että Hawker oli saanut sen, jollei Hawker antanut merkkiä hänelle tai hänen edustajalleen rannalla.»

»Se on totta», myönsi pappi kohteliaasti.

»Oletteko huomannut erään toisen seikan?» jatkoi Flambeau innokkaasti. »Tuo Hawker kuulee morsiantaan loukattavan, mutta ei lyö, ennenkuin he ovat tulleet pehmeille hietakummuille, missä hän saattoi esiintyä voittajana näennäisessä taistelussa. Jos hän olisi lyönyt kivikossa, tai vedessä, olisi hän voinut loukata liittolaistaan.»

»Sekin on totta», sanoi isä Brown nyökäten.

»Ja nyt, tarkastakaamme sitä alusta. On kysymys harvoista henkilöistä, kaikkiaan kolmesta. Itsemurhaan tarvitaan yksi henkilö, murhaan kaksi ja viimein kiristykseen kolme.»

»Miksi?» kysyi pappi hiljaa.

»No, tietysti», huusi hänen ystävänsä. »Yhdenhän täytyy olla paljastettavana, yhden uhkaajana, ja lopuksi yhden, jota paljastus pelottaa.»

Mietittyään vaieten pitkän aikaa pappi sanoi:

»Te jouduitte pois johdonmukaisuuden jäljiltä. Käsitteellisesti tarvitaan kolme henkeä, mutta toimivina vain kaksi.»

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen.

»Miksi ei kiristäjä voisi», kysyi Brown matalalla äänellä, »itse uhata uhriaan? Otaksukaapa, että aviovaimo tulisi suvaitsemattomaksi raittiusihmiseksi aikoen pelottaa miestänsä hänen salaisten kapakkaretkiensä vuoksi ja kirjoittaisi hänelle sitten kiristyskirjeitä toisen kautta, uhaten kertoa kaikki hänen vaimolleen. Kuinka se vaikuttaisi? Ajatelkaapa, että isä kieltäisi poikaansa pelaamasta ja seuraten häntä sitten hyvin naamioituna, uhkaisi poikaansa omalla, waleisällisellä ankaruudellaan! Otaksukaapa — mutta me olemme perillä, hyvä veli!»

»Herran tähden!» huudahti Flambeau, »ettehän tarkoittane…»

Nopealiikkeinen mies juoksi talon rappuja alas ja he näkivät lamppujen kultaisessa valossa pään, joka erehtymättömästi muistutti tuota roomalaista rahaa. »Miss Carstairs», sanoi Hawker kohteliaasti tervehtien »ei tahtonut mennä sisään ennen teidän tuloanne.»

»Hyvä», huomautti isä Brown tuttavallisesti. »Eikö teidänkin mielestänne ole parasta, että hän pysyy ulkopuolella — teidän suojeluksenne alaisena? Katsokaas, minä melkein luulen, että te olette arvannut kaikki ominpäin.»

»Kyllä», sanoi nuorukainen matalalla äänellä. »Minä arvasin asian jo hiekkasärkillä ollessamme ja nyt minä tiedän sen; sen takia kaasin minä hänet hellävaroen.»

Ottaen avaimen tytöltä ja rahan Hawkerilta Flambeau meni ystävänsä kanssa taloon. He tulivat ulommaiseen vastaanottohuoneeseen. Siellä ei ollut ketään lukuunottamatta yhtä henkilöä. Mies, jonka isä Brown oli nähnyt kulkevan oluttuvan ohi, seisoi seinään nojaten kuin puolustusasennossa, muuten muuttumattomana, paitsi että hän oli riisunut mustan päällystakkinsa ja oli pukeutunut ruskeaan aamunuttuun.

»Me olemme tulleet», sanoi isä Brown kohteliaasti, »tuomaan tämän rahan takaisin omistajalleen.» Ja hän antoi sen miehelle, jolla oli tuo omituinen nenä.

Flambeau pyöritteli silmiään. »Onko tuo mies rahojen kerääjä?» kysyi hän.

»Tämä mies on herra Arthur Carstairs», sanoi pappi varmasti, »ja hän kokoilee rahoja jokseenkin omituisella tavalla.»

Ilme miehen kasvoilla vaihtui niin tavattomasti, että kiero nenä pisti esiin hänen kasvoistaan kuin asiaankuulumaton, hassunkurinen lisäke. Siitä huolimatta puhui hän jonkunlaisella halveksivalla arvokkuudella. »Saatte kuitenkin nähdä», sanoi hän, »etten minä ole menettänyt kaikkia perhehyveitäni.» Ja hän kääntyi äkkiä ja syöksyi sisähuoneeseen lukiten oven jälkeensä.

»Pysäyttäkää hänet!» huusi isä Brown kompuroiden kaatuneen tuolin yli, ja parilla tempauksella kiskaisi Flambeau oven auki. Mutta liian myöhään.

Kuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo soittaakseen poliisille ja lääkärille.

Tyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis ruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen keskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan nykyaikaisia englantilaisia rahoja.

Pappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli ainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»

Vaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen isä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen jossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen yhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan vähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle kehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa perhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen pienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga Waggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi, jonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli tytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti hiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä meihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»

Syntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri rahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»

»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla omituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on usein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta… älä tee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä minä… mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»

»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat sangen hyvin.»