Isä Brownin viisaus

by G. K. Chesterton

JOHN BOULUOIS'N OMITUINEN RIKOS

Herra Calhoun Kidd oli hyvin nuori mies, jolla oli vanhat omaan jäykkyyteensä kuivettuneet kasvot, sinisentumman tukan ja mustan, perhosmaisen kaularöyhelön reunustamat. Hän edusti Englannissa suurta amerikkalaista lehteä nimeltä Lännen aurinko, jota piloilla sanottiin »Nousevaksi auringonlaskuksi».

Tähän sisältyi viittaus suureen sanomalehtijulistukseen, jonka tekijäksi mainittiin Kiddiä itseään, jossa väitettiin »auringon rupeavan nousemaan lännestä, jos Amerikan kansalaiset vain hiukan enemmän ponnistaisivat.» Muuten ne, jotka tekevät pilaa amerikkalaisista sanomalehdistä, unohtavat erään asian, joka tavallaan selittää sen. Sillä samalla kun Yhdysvaltojen sanomalehdistö suosii hassuttelevaa jokapäiväisyyttä, siinä täydellisesti voittaen englantilaisen, osoittaa se samalla todellista innostusta kaikkein syvimpiin sielutieteellisiin kysymyksiin, joista Englannin lehdet eivät välitä, tai joista ne eivät tiedä mitään. Aurinko oli täynnä kaikkein juhlallisimpia, kaikkein hassunkurisimmalla tavalla käsiteltyjä aiheita. William James kummitteli siellä »Weary Willien» rinnalla, ja pragmatistit vaihtelivat painijoiden kanssa sen pitkässä valokuvasarjassa.

Kun nyt eräs hyvin vaatimaton oxfordilainen tutkija nimeltä John Bouluois kirjoitti erääseen hyvin vähän luettuun aikakauskirjaan nimeltä Luonnonfilosoofinen kuukauslehti sarjan artikkeleita, esittäen heikkoja kohtia Darwinin kehitysopissa, ei siitä näkynyt riviäkään englantilaisissa lehdissä, vaikka Bouluois'n mielipiteet, jotka selittivät maailman kaikkeuden jokseenkin muuttumattomaksi, vaikka satunnaiset mullistukset sitä joskus järkyttyvätkin, olivat verrattain muodissa Oxfordissa, siinä määrin, että ne olivat saaneet nimen katastrofismi [mullistusoppi]. Mutta monet amerikkalaiset lehdet ryhtyivät taisteluun, ikäänkuin suurikin tapaus olisi ollut kysymyksessä, ja Aurinko heitti herra Bouluois'n varjon jättiläismäisenä sivujensa yli. Siinä ilmestyi arvokkaita, älykkäitä ja innokkaita kirjoituksia, joiden otsakkeet kuitenkin olivat tietämättömän kiihkoilijan kirjoittamia, otsakkeita sellaisia kuin »Darwinin roskaoppi» — »Kriitikko Bouluois sanoo, että se herättää pahennusta» — tai »Tule katastrofistiksi, sanoo ajattelija Bouluois.» Ja herra Calhoun Kidd, Lännen Auringosta oli saanut tehtäväkseen mennä perhoskaulahuivineen ja kalmaisine kasvoineen pieneen taloon Oxfordin ulkopuolella, missä »ajattelija» Bouluois eli onnellisessa tietämättömyydessä tästä arvonimestään.

Sallimuksen uhriksi joutunut filosofi oli hiukan välinpitämättömällä tavalla luvannut ottaa vastaan haastattelijan ja oli määrännyt ajaksi kello yhdeksän samana iltana.

Kesäillan viimeinen hehku ympäröi Cumnorin ja katalat, metsäiset kukkulat, kun tuo romanttinen yankee haki epäröiden tietään ja tutki ympäristöä, ja Nähdessään oven olevan avoinna läänityslaitoksen aikuiseen maalaisravintolaan nimeltä »The Champion Arms», astui sisään kyselemään.

Baarissa soitti hän kelloa ja sai odottaa hetkisen vastausta siihen. Ainoa läsnäoleva henkilö oli laiha, punatukkainen mies, puettuna väljiin ratsastusvaatteihin. Hän joi hyvin huonoa viskyä, ja poltti hyvin hyvää sikaria. Visky oli tietysti The Champion Arms parasta valiolajia, sikarin oli hän kai tuonut mukanaan Lontoosta. Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin amerikkalaisen reipas joustavuus ja toisen kyynillinen huolettomuus, mutta vieraan lyijykynä ja avonainen muistikirja, sekä hänen vilkkaiden, sinisten silmiensä ilme sai Kiddin — sattuvasti — arvaamaan, että hän oli ammattiveli.

»Tekisittekö minulle sen palveluksen», kysyi Kidd kansansa luonteenomaisella kohteliaisuudella, »että neuvoisitte minut Gray Cottageen, missä herra Bouluois minun tietääkseni asuu?»

»Se on muutaman askeleen päässä tuolla päin», sanoi punatukkainen mies heiluttaen sikariaan. »Minä lähden itsekin sinnepäin parin minuutin kuluttua, mutta minä menen Pendragon puistoon aikani kuluksi.»

»Mikä Pendragon puisto on?» kysyi Calhoun Kidd. »Sir Claude Championin maatila. Oletteko tullut senkin vuoksi?» kysyi toinen musteritari ylös katsahtaen. »Olettehan sanomalehtimies, eikö totta?»

»Minä olen menossa tapaamaan herra Bouluoista», sanoi Kidd.

»Minä olen tullut tapaamaan rouva Bouluoista», vastasi toinen. »Mutta minä en hae häntä kotoa.»

Ja hän nauroi sangen epämiellyttävästi.

»Huvittaako mullistusoppi teitä», kysyi yankee ihmetellen.

»Minua huvittavat mullistukset, ja niitä tulee siellä tapahtumaan», vastasi hänen toverinsa jörösti. »Minun urani on likainen, enkä sitä muuksi väitäkkään.»

Näin sanoen sylkäsi hän lattialle. Tästä teosta huolimatta saattoi kuitenkin heti päättää miehen saaneen gentlemanin kasvatuksen.

Amerikkalainen sanomalehtimies katseli häntä nyt tarkkaavaisemmin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja epäsäännölliset, ja niissä hehkuivat hälventyneitten intohimojen jäljet, muuten olivat ne älykkäät ja tunteelliset. Hänen pukunsa oli halpa ja huolimaton, mutta hänen toisen kätensä pitkässä, hoikassa sormessa oli kallis kantasormus. Hänen nimensä oli James Dalroy, kuten keskustelun jatkuessa ilmeni; hän oli konkurssin tehneen irlantilaisen maaylimyksen poika ja palveli eräässä hienoston lehdessä nimeltä Yhteiskunnan Turva, jota hän halveksi sydämensä pohjasta, reporterina tai jonkunmoisena ikävä sanoa vakoilijana.

Yhteiskunnan Turva ei valitettavasti tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa Bouluois'n Darwin-selityksiin nähden, jotka olivat niin innostuttaneet Lännen Auringon päät ja sydämet. Dalroy oli nähtävästi tullut tänne vainuamaan jotain skandaalin alkua, mikä hyvin saattaisi päättyä avioero-oikeudessa, ja joka tällä hetkellä kehkeysi Grey Cottagessa tai Pendragon Parkissa.

Lännen Auringon lukijat tunsivat Sir Claude Championin aivan yhtä hyvin kuin herra Bouluois'n. Samalla tavoin kuin paavin ja Derby-kilpailujen voittajankin; mutta tieto heidän läheisestä tuttavuudestaan olisi Kiddistä tuntunut peräti oudolta. Hän oli kuullut ja kirjoittanut ja väittänyt tuntevansakin sir Claude Championin yhtenä Englannin etevimmistä ja tunnetuimmista pohatoista, suurena urheilijana, joka purjehti jahdillaan maailman ympäri, suurena matkustajana, joka julkaisi kirjoja Himalajasta, poliitikkona, joka hallitsi valitsijakuntaa jonkunmoisen vanhoillis-kansanvaltaisen klubin avulla, ja vielä suurena taiteen, kirjallisuuden ja musiikin harrastajana, ja ennen kaikkea toimivana henkilönä. Sir Claude oli suuremmoinen ilmiö muittenkin kuin amerikkalaisten silmissä. Hänen kaikkikäsittävässä sivistyksessään ja rauhattomassa julkisuudessaan oli jotain renesanssiruhtinaan tapaista; hän ei ainoastaan ollut suuri taiteenharrastaja, vaan innokaskin. Mutta hänessä ei ollut mitään tuosta pintapuolisuudesta, jota tarkoitetaan sanalla dilettante.

Nuo moitteettomat kotkankasvot tummansinisine italialaisine silmineen, jotka usein olivat valokuvatut sekä Yhteiskunnan Turvaa että Lännen Aurinkoa varten, tekivät jokaiseen sen vaikutuksen, että hän oli mies, jota kunnianhimo kalvoi kuin tuli tai sairaus. Mutta vaikka Kidd tiesi koko joukon asioita Sir Claudesta — todellisuudessa paljon enemmän kuin tietää, mistä oli — ei hän hurjimmissa unelmissaankaan olisi uskaltanut yhdistää hienoa ylimystä äsken löydettyyn mullistusopin keksijään, tai arvella, että Sir Claude Champion ja herra John Bouluois olisivat läheisiä ystäviä. Mutta sellainen oli asianlaita Dalroyn ilmoitusten mukaan. Nuo molemmat olivat olleet tovereita koulussa ja yliopistossa, ja vaikka he olivatkin joutuneet aivan erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin, sillä Champion oli suuri maanomistaja ja miljoonamies, kun Bouluois oli vain köyhä oppinut ja viimeaikoihin saakka täysin tuntematon, pysyivät he kuitenkin hyvin läheisissä kosketuksissa toisiinsa. Ja olihan Bouluois'n maja aivan Pendragon-puiston aitauksen ulkopuolella.

Mutta pysyisivätkö molemmat miehet kauemmin ystävinä, se oli vaikea, kiusallinen kysymys. Vuotta tai paria sitten oli Bouluois mennyt naimisiin kauniin, melko etevän näyttelijättären kanssa, jota hän jumaloi samalla aralla ja kömpelöllä tavallaan. Molempien talojen läheisyys oli antanut tuolle sammuneelle suuruudelle tilaisuuden käyttäytyä tavalla, mikä herätti tuskallista ja alhaista huomiota. Sir Claude osasi esiintyä mestarillisesti, ja hän näytti tuntevan sairaalloista iloa häikäilemättömästä vehkeilystä, mikä ei tuottanut hänelle minkäänlaista kunniaa. Pendragonen palvelijat toivat vähä väliä kukkia rouva Bouluois'ille, vaunut ja automobiilit hakivat hänet vähänväliä hänen asunnostaan, tanssiaisia ja naamiaisia pidettiin tuontuostakin linnassa, ja parooni loisti niissä rouva Bouluois'n kanssa, joka oli kuin Rakkauden ja Kauneuden jumalatar turnajaisissa. Samana iltana, jolloin herra Kidd aikoi kuunnella esitystä mullistusopista, oli Claude Champion pannut toimeen ulkoilmaesityksen Romeosta ja Juliasta, jossa hän aikoi näytellä Romeota ja Julian osaa eräs, jonka nimeä on tarpeeton mainita.

»Minä luulen, että se ei mene pamauksetta», sanoi nuori, punatukkainen mies, nousten seisoalleen ja pudistellen itseään. »Ukko Bouluois saattaa suuttua — tai Champion voi suuttua. Mutta jos hän suuttuu, on hän tyhmä. Mutta minä en luule, että se on mahdollista.»

»Hän on mies, jolla on suuri älyllinen voima», sanoi Calhoun Kidd syvällä äänellä.

»Kyllä», vastasi Dalroy. »Mutta mies, jolla on niin suuri älyllinen voima, ei voi olla sellainen sokea narri kuin kaikki tämä osoittaa. Aiotteko jatkaa matkaanne? Minä lähden itsekseni käyskelemään minuutin tai parin perästä.»

Juotuaan lasin maitoa ja soodaa lähti Calhoun Kidd ripeästi kulkemaan Grey Cottageen vievää tietä pitkin, jättäen kyynillisen neuvojansa viskyn ja tupakan ääreen. Päivän viimeinenkin valo oli sammunut, pilvet olivat tummanharmaita, vihreään vivahtaen kuin liuskakivi, tähti tuikki siellä täällä, mutta lännen puolella oli kirkkaampaa ennustaen kuun nousua.

Grey Cottage, joka sijaitsi korkeiden jäykkien piikkipensasaitojen ympäröimän neliön keskellä, oli niin piilossa puiston kuusikujien takana, että Kidd ensin piti sitä puiston vartijan majana. Löydettyään kuitenkin nimen ahtaasta puuovesta ja nähtyään kellostaan, että »ajattelijan» tapaamisaika oli juuri tullut, astui hän esiin ja kolkutti pääovelle. Pensasaidan sisäpuolelle tultuaan huomasi hän, että talo, niin vaatimaton kuin olikin, oli laajempi ja paljon komeampi kuin ensikatsannolla, ja aivan toisenlainen kuin ovenvartijan maja. Koirankoppi ja mehiläispesä seisoivat sen edustalla vanhanaikaisen englantilaisen maalaistalon tunnusmerkkeinä. Kuu nousi juuri uhkeiden päärynäpuuistutusten takaa. Koira, joka tuli ulos kopista, oli arvokkaan näköinen ja näytti epäröivän haukkuako, ja vaatimaton miespalvelija, joka aukaisi oven, oli lyhytsanainen, mutta kunnioittava.

»Herra Bouluois, sir», sanoi hän, »pyysi minua esittämään anteeksipyyntönsä, sillä hänen täytyi äkkiä lähteä ulos.»

»Mutta kuulkaahan», sanoi haastattelija korottaen ääntään, »me olimme sopineet ajasta. Tiedättekö minne hän meni?»

»Pendragon-puistoon, sir», sanoi palvelija juronlaisesti ja alkoi vetää ovea kiinni.

Kidd säpsähti hiukan. »Menikö hän rouvan — menikö hän muun seurueen kanssa?» kysyi hän hiukan hajamielisesti.

»Ei, sir», sanoi mies lyhyesti. »Hän jäi jälkeen ja meni sitten ulos yksin.»

Hän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt velvollisuuttaan.

Amerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli pahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa kaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle vanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle vanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille, joka ei pitänyt sopimustaan.

»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään vaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä hän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies Lännen Auringosta oleva siellä paikallaan.»

Ja kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois astellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti Pendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin ruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli mies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi luonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä. Siihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo kuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä, tuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla kosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei koskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen vuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.

Kulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien tietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa askeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta tummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien liepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien askeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan tuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten avulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli nopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen, paikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n kasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla yhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se johtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi vain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja, — hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen — mullistavammaksi.

Monet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta sitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On turhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa, mutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut seikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin, me olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota kuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu, herättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain sellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.

Mustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen paljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla moni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa. Se putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin pitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä katsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit sen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta terässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.

Hän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä esine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi oikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä pitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä oli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska hänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.

Hänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen kulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen vanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai ruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja kattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli aurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä mustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa. Mutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana — miehen vartalon.

Vaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen ja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona, jossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen sattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti, sileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen lordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt tuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo, punertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla hetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen jaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste hihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä Romeon ja Julian, ja todella kuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla, mistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut näytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.

Herra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas kuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen olennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä nyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi, oli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut lupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä kohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki yhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat kasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.

Tuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että
Kidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:

»Tekö tämän teitte, te paholainen?»

James Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään, viitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului valitusta ja hän yritti puhua:

»Bouluois… Bouluois sanon minä… Bouluois teki sen… mustasukkainen minulle… hän oli mustasukkainen… oli, oli…»

Kidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän seuraavista sanoista:

»Bouluois… minun omalla miekallani… hän heitti sen…»

Taas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä kolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä on hänen rotunsa vakavuuden outo suola.

»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan lääkäriä. Tuo mies kuolee.»

»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan.
»Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»

Amerikkalainen polvistui ruumiin ääreen, tunnusteli sydäntä, nosti päätä ja koetti viimeisiä henkiinherätyskeinoja, mutta ennenkuin toinen sanomalehtimies taas tuli paikalle lääkärin ja papin seurassa, oli hän jo valmistautunut ilmoittamaan heille, että he tulivat liian myöhään.

»Tulitteko tekin liian myöhään?» kysyi tohtori, tanakka, hyvinvoivannäköinen mies, jolla oli tavanmukaiset viikset ja poskiparta, mutta vilkas katse, joka tähysteli Kiddiä epäluuloisesti.

»Tavallaan», äänteli Auringon edustaja. »Tulin liian myöhään pelastaakseni miehen, mutta luullakseni ajoissa kuullakseni jotain tärkeää. Minä kuulin vainajan ilmaisevan murhaajansa.»

»Ja kuka murhaaja oli?» kysyi tohtori rypistäen kulmiaan.

»Bouluois», sanoi Calhoun Kidd ja vihelsi hiljaa.

Tohtori katsoi häneen tiukasti punertavin kasvoin, mutta ei väittänyt vastaan. Sitten sanoi pappi, pieni mies taempana, lempeästi:

»Minä luulin ettei herra Bouluois olisi ollut Pendragon-puistossa tänä iltana.»

»Mitä vielä», sanoi yankee ilkeästi. »Minä voin ilmoittaa pari kolme tosiseikkaa tässä asiassa. Niin, sir, John Bouluois aikoi pysyä kotona tänä iltana olipa hän sopinut tapaamisesta minunkin kanssani. Mutta John Bouluois muutti mieltään, John Bouluois jätti kotinsa yht'äkkiä, yksinään, ja tuli tähän pirulliseen puistoon noin tunti sitten. Hänen palvelijansa sanoi minulle sen. Minä luulen, että meillä on käsissämme se, mitä kaikkiviisas poliisi sanoo johtolangaksi — oletteko lähettänyt hakemaan heitä?»

»Kyllä», sanoi lääkäri. »Mutta me emme ole häirinneet ketään muita vielä.»

»Tietääköhän rouva Bouluois?» kysyi James Dalroy, ja taas halutti
Kiddiä lyödä häntä vasten suuta.

»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla tulevat poliisit.»

Isä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan kanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen paksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.

»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko kellään tulta?»

Amerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi piti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti silmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan, ojensi hän pitkän aseen lääkärille.

»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti huudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»

Sitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä riippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.

Muut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille, missä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan portinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien varjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille. Se oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä vastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut täysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun vaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla, pitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten välissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen kuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.

»Isä Brown», sanoi hän.

»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä ja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on käynyt.»

»Mitenkä te sen tiedätte?» kysyi hän tyynesti.

Hän ei vastannut kysymykseen, vaan kysyi uudestaan:

»Oletteko nähnyt miestänne?»

»Minun mieheni on kotona», sanoi nainen. »Hänellä ei ole tässä mitään osaa.»

Pappi ei vastannut nytkään ja nainen tuli lähemmäksi häntä omituisen voimakas ilme kasvoillaan.

»Kerronko teille vielä lisää?» sanoi rouva, pelottavasti hymyillen.
»Minä en voi uskoa, että hän olisi tehnyt sen, ettekä tekään.»

Isä Brown käänsi katseensa, pitkään ja surumielisesti tuijottaen, ja pudisti sitten päätään vielä surullisemmin.

»Isä Brown», sanoi rouva. »Minä aion kertoa teille kaikki mitä tiedän, mutta pyytäisin teitä ensin tekemään minulle mieliksi. Tahdotteko sanoa minulle miten olette päässyt perille John paran syyttömyydestä, kun kaikki muut ovat toista mieltä? Ettekö muista, mitä sanoitte: Minä… minä tunnen kaikki nuo lörpötykset ja näennäisyydet, jotka puhuvat häntä vastaan.»

Isä Brown näytti todella olevan vaikeassa asemassa ja silitti kädellään otsaansa:

»Kahden hyvin pienen seikan takia», sanoi hän. »Toinen on todella hyvin mitätön ja toinen hyvin epävarma. Mutta sellaisina eivät ne sovellu siihen olettamukseen, että herra Bouluois olisi murhaaja.»

Hän nosti alakuloiset, pyöreät kasvonsa tähtiä kohti ja jatkoi kuin muuta ajatellen:

»Ottakaamme ensin tuo epävarma otaksuma. Minusta ovat epävarmat otaksumat hyvin tärkeitä. Kaikki nuo seikat, jotka eivät todista mitään, saavat minut vakuutetuksi. Minä luulen, että siveellinen mahdottomuus on suurin kaikista mahdottomuuksista. Tunnen teidän miehenne vain pintapuolisesti, mutta minä ajattelen, että tämä rikos häneen sovitettuna on suorastaan siveellinen mahdottomuus. Älkää suinkaan ajatelko, että luulisin Bouluoista niin turmeltuneeksi. Jokainen voi olla turmeltunut — niin turmeltunut kuin itse tahtoo. Te voitte hallita moraalisia halujanne, mutta ette voi muuttaa vaistomaisia pyrkimyksiänne ja tapojanne. Bouluois saattaisi tehdä murhan, muttei tätä murhaa. Hän ei ryöstäisi Romeon miekkaa sen romanttisesta tupesta, tai löisi vihollistaan aurinkokellon päällä kuin jonkunlaisella alttarilla, tai jättäisi hänen ruumistaan ruusustoon, tai heittäisi pois miekkaa kuusien keskelle. Jos Bouluois tappaisi jonkun, tekisi hän sen rauhallisesti ja tyynesti, aivan kuin hän tekisi jotakin muuta epäilyttävää — tyhjentäisi kymmenen lasia, tai lukisi kevytmielisten kreikkalaisten runoilijain teoksia. Ei, tuo romantillinen piirre ei ole Bouluois'n tapaista. Se on mieluummin Championin tyyliä.»

»Ah!» sanoi nainen katsellen häntä silmin, jotka säihkyivät kuin timantit.

»Ja tuo mitätön seikka oli tämä», sanoi Brown. »Miekassa oli sormenjälkiä. Sormenjälet pysyvät näkyvissä tarkalleen tunnin sen jälkeen kun ne on painettu, jos ne ovat kiilloitetulla pinnalla, niinkuin lasi tai teräs. Nämä olivat kiilloitetulla pinnalla. Ne olivat jokseenkin keskellä miekan terää. En ole ottanut selville, kenen sormenjälkiä ne olivat, mutta miksi pideltäisi miekkaa puolesta terästä? Miekka oli pitkä, mutta sehän on vain etu vihollista lyödessä. Ja vielä parempi, jos vihollisia on enemmän. Kaikkia vihollisia paitsi yhtä.»

»Paitsi yhtä!» toisti nainen.

»On vain yksi vihollinen», sanoi isä Brown, »jonka paremmin tappaa tikarilla kuin miekalla.»

»Minä tiedän», sanoi rouva. »Oma itse.»

Syntyi pitkä hiljaisuus ja sitten sanoi pappi aivan äkkiä:

»Olenko oikeassa? Tappoiko sir Claude itsensä?»

»Tappoi», sanoi nainen, kasvot valkeina kuin marmori. »Minä näin sen.»

»Hän kuoli», sanoi Brown, »rakkaudesta teihin?»

Omituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta, omantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen äänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.

»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään minusta, vaan minun miehestäni.

»Kuinka?» kysyi toinen ja käänsi pyöreät kasvonsa naiseen.

»Hän vihasi minun miestäni siksi että… se on niin outoa, että tuskin osaan ilmaista sitä… siksi että…»

»No», sanoi isä Brown kärsivällisesti.

»Koska minun mieheni ei tahtonut vihata häntä.»

Isä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi muista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä pienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti kaikki täydellisesti.

Rouva Bouluois jatkoi kertomustaan yhtä uskottavan kiihkeästi.

»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole suuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole koskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen totuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään odottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja polttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei ole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin kuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi ihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää mitä tarkoitettiin Championin kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että häntä kadehdittaisiin. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»

»Niin», sanoi isä Brown, »minä luulen, että alan ymmärtää.»

»Oi, ettekö huomaa», huusi nainen. »Koko juttu on laadittu sitä varten — paikka on suunniteltu sitä varten. Champion asetti Johnin asumaan pieneen taloon aivan ovensa eteen, niin kuin riippuvaisuus-suhteessa olevan henkilön — näyttääkseen hänelle erotuksen. Hän ei koskaan tuntenut sitä. Hän ei ajattele sitä seikkaa enempää kuin… kuin hajamielinen leijona. Champion syöksyi sisään Johnin niukimpina hetkinä, hänen vaatimattomimpien aterioittensa aikana tuoden hämmästyttävän lahjan, ilmoituksen tai ehdotuksen, joka muistutti Harun al'Raschidin käyntejä, ja John myöntyi tai kieltäytyi ystävällisesti, toinen silmä avoinna, niin sanoakseni, aivankuin vallaton koulupoika, joka sopii tai ei sovi toisen kanssa. Viidessä vuodessa ei John ollut vähääkään muuttunut ja sir Claude Champion oli hulluuteen saakka itsepäinen.»

»Ja Haman alkoi luetella», sanoi isä Brown, »millä kaikilla tavoilla kuningas oli osoittanut kunniaa hänelle, ja hän sanoi: 'Nämä eivät minua ollenkaan hyödytä niin kauan kuin näen juutalaisen Mordecain istuvan ovensa edessä'.»

»Käännekohta saapui», jatkoi rouva Bouluois, »kun minä sain Johnin jättämään minulle muutamia mietelmistään ja lähetin ne erääseen aikakauslehteen. Ne alkoivat herättää huomiota, erittäinkin Amerikassa, ja eräs lehti tahtoi haastatella häntä. Kun Champion, jota haastateltiin melkein joka päivä, kuuli tuosta viimeisestä menestyksenmurusta, mikä oli tullut hänen tietämättömän kilpailijansa osaksi, ratkesi viimeinenkin salpa, mikä vielä pidätti hänen pirullista kiukkuaan. Sitten alkoi hän piirittää tuolla sairaaloisella tavalla. minun rakkauttani ja kunniaani, joka on joutunut puheenaiheeksi koko piirikunnassa. Kysynette kuinka minä suvaitsin tuollaista lähentelyä. Minä vastaan, etten olisi voinut välttää sitä selittämättä kaikkea miehelleni, ja on muutamia seikkoja, joita sydän ei voi tehdä, niin kuin ruumis ei voi lentää. Kukaan ei olisi voinut selittää sitä miehelleni. Kukaan ei voisi tehdä sitä nytkään. Jos te sanoisitte hänelle muutamalla sanalla: 'Champion aikoo varastaa vaimonne', pitäisi hän pilaa jokseenkin typeränä. Ja ajatus, että se olisi jotain muuta kuin pilaa, ei löytäisi loveakaan hänen suuresta päästään sinne asettuakseen. Niin, John oli tulossa katselemaan meidän näyttelemistämme tänä iltana, mutta juuri kun olimme lähdössä, sanoi hän, ettei hän välittäisikään siitä, hänellä oli hauska kirja ja hyvä sikari. Minä kerroin sen sir Olaudelle ja siitä tuli kuolinisku. Kiihkoilija joutui äkkiä epätoivoon. Hän pisti itsensä kuoliaaksi huutaen kuin paholainen, että Bouluois murhasi hänet; hän makaa kuolleena tuolla puutarhassa siitä syystä, ettei hän voinut pakottaa toista kadehtimaan häntä, ja John istuu ruokasalissa lukien kirjaa.»

Syntyi taas hiljaisuus ja sitten sanoi pieni pappi:

»Teidän eloisassa selostuksessanne on kuitenkin yksi arka kohta. Teidän miehenne ei istu ruokasalissa kirjaa lukemassa. Tuo amerikkalainen reportteri kertoi minulle, että hän oli ollut teillä, ja että teidän palvelijanne oli kertonut hänelle herra Bouluois'n sittenkin menneen Pendragon-puistoon.»

Hänen silmänsä laajenivat melkein sähköisesti ja niissä näkyi nyt pikemmin kummastusta kuin sekaannusta tai pelkoa.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» huusi hän. »Kaikki palvelijattaret olivat poissa katsomassa näytelmää. Ja meillä ei ole kamaripalvelijaa, Jumalan kiitos!»

Isä Brown säpsähti ja pyörähti puoleksi ympäri kuin merkillinen hyrrä.

»Mitä, mitä?» huusi hän kuin heränneenä uuteen elämään. »Kuulkaas — minä sanon… voiko, voiko teidän miehenne kuulla, jos minä lähestyn taloa?»

»Oh, palvelijattaret ovat kai jo kotona», sanoi rouva miettiväisesti.

»Niin, niin!», jatkoi pappi innokkaasti, ja lähti nopeasti tallustamaan polkua puiston veräjää kohti. Hän kääntyi vielä kerran ja sanoi:

»Pitäkääpä silmällä tuota amerikkalaista, muuten ilmestyy John
Bouluois'n rikos lihavilla kirjaimilla tikkiin Tasavallan lehtiin.

»Te ette ymmärrä», sanoi rouva Bouluois. »Ei mieheni välitä siitä. Minä luulen, että hän tuskin muissa, että Amerikkaa on olemassa.»

Kun isä Brown saapui mehiläispesän ja uneliaan koiran talolle, vei sievä ja siro palvelijatar hänet ruokasaliin, missä herra Bouluois istui lueskellen varjoisan lampun ääressä, aivan niin kuin hänen vaimonsa ja kertonut. Portviinipullo ja lasi olivat hänen kyynärpäänsä lähettyvillä, ja kun pappi astui sisälle, huomasi hän pitkän tuhkan hänen sikarissaan.

»Hän on ollut täällä ainakin puolitoista tuntia», ajatteli isä Brown. Todella oli hän sen näköinen, että hän oli istunut paikoillaan siitä saakka kun päivällinen oli korjattu pois.

»Älkää nousko, herra Bouluois», sanoi isä Brown hyväntahtoisella, jokapäiväisellä tavallaan. »En tahdo häiritä teitä pitkään. Pelkäänpä murtautuneeni sisään häiritsemään teidän tieteellisiä opinnoitanne.»

»Ette», sanoi Bouluois. »Minä lueskelin Veripeukaloa.»

Hän sanoi sen ilman karsautta ja hymyilemättä ja hänen vieraansa huomasi miehekkään, syvän välinpitämättömyyden tuossa miehessä, jota hänen vaimonsa sanoi »suureksi». Hän lepäili siinä, karkeassa, keltaisessa yöpuvussa huomaamatta sen sopimattomuudessakaan mitään, joka vaikuttaisi humoristiselta. John Bouluois oli lihava, hidasliikkeinen mies, osaksi harmaa ja osaksi kalju, piirteet tylsät ja rotevat. Hän oli puettu kuluneeseen ja hyvin vanhanaikaiseen iltapukuun, jonka etuosassa oli ahdas kolmikulmainen rinta-aukko: hän oli pukeutunut siihen tänä iltana mennäkseen katsomaan vaimoaan Juliana.

»Minä en tahdo riistää teitä Veripeukalon tai minkään muun mullistavan seikan seurasta», sanoi isä Brown hymyillen. »Minä tulin luoksenne vain sen rikoksen tähden, jonka te teitte tänä iltana.»

Bouluois katseli häntä kiinteästi, mutta punainen varjo alkoi levitä hänen leveälle otsalleen ja hän oli sen näköinen kuin henkilö, joka huomaa joutuvansa hämilleen.

»Minä tiedän, että se oli omituinen rikos», myönsi Brown matalalla äänellä. »Omituisempi kuin murha — teihin nähden. Pieniä syntejä on joskus vaikeampi tunnustaa kuin suuria — ja siksi onkin tärkeää tunnustaa ne. Jokainen hieno nainen tekee teidän syntinne kuusi kertaa viikossa ja nyt te huomaatte sen pistävän kieltänne kuin hirveän hirmutyön.»

»Tehän saatatte minut tuntemaan itseni kurjaksi raukaksi», sanoi filosoofi hitaasti.

»Minä tiedän sen», myönsi toinen. »Mutta joskus täytyy valita raukaksi tuntemisen ja raukkana olemisen välillä.»

»En osaa tehdä selkoa tunteestani», jatkoi Bouluois, »mutta kun istuin tässä tuolissa lukien tätä tarinaa, tunsin itseni onnelliseksi kuin koulupoika lupapäivänä. Se oli turvallisuuden tunnetta, rauhallisuutta. — En osaa selittää sitä… sikarit olivat sopivan matkan päässä… tulitikut mukavasti… Peukalolla oli monta puolta… se ei ollut ainoastaan rauhaa, se oli ylellisyyttä. Sitten soi kello, ja minä mietin pitkän, kuolettavan minuutin, voisinko ollenkaan nousta — kirjaimellisesti, ruumiillisesti, henkisesti en voinut. Sitten ponnistin kuin mies, joka kantaa maailman kaikkeutta, koska tiesin, että kaikki palvelijat olivat ulkona. Avasin oven ja siinä oli pieni mies suu avoinna puhumaan kynä valmiina kirjoittamaan. Muistin unohtaneeni amerikkalaisen haastattelijan. Hänen hiuksensa olivat keskeltä jakauksella ja minä sanon teille, että murhaaminen…»

»Minä ymmärrän», sanoi isä Brown. »Minä olen nähnyt hänet.»

»Minä en murhannut häntä», jatkoi mullistaja lempeästi, »vaan ainoastaan valehtelin hänelle. Minä sanoin menneeni Pendragon-puistoon ja suljin oven hänen nenänsä edessä. Se on minun rikokseni, isä Brown, ja minä en tiedä, minkä katumustyön te siitä määräätte.»

»En mitään», sanoi papillinen gentlemanni, ottaen kuluneen lakkinsa ja sateenvarjonsa hiukan huvitetun näköisenä. »Aivan päinvastoin. Minä tulin tänne päästämään teidät siitä pienestä katumustyöstä, joka muuten olisi seurannut teidän pientä syntiänne.»

»Ja mikä», kysyi Bouluois hymyillen, »on se pieni katumustyö, josta olen niin onnellisesti päässyt?»

»Hirteen joutuminen», sanoi isä Brown.