Isä Brownin viisaus

by G. K. Chesterton

PENDRAGON SUVUN PERIKATO

Isä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin sairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen ystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä jahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies, joka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta isä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava purjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko marisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut yli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät jylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia vuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau osoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä ja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw hyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri [Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja äitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin Ranskassa. Suom.], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun Flambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie hartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja jokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että rannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille, ja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw löytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:

»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; Jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»

Hän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti sitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla valpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista kyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi majakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten, kulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen valo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli Faushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia ja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän osan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin aikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten keskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen merisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.

Hän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen nimitys »Westward Ho!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että kaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli Faushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät Cornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että he yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä eli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut rohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan oli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat lisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies, joka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta, hyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine kasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja olentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät, mustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan häneen nähden.

Brown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän kuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien kolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa seinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan, mutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen täydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu kapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi maa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan ympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri auringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja maa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta tuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa oli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois silmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta kuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja turvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta, ja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä, tummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän sinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta ja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa jonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja hiljainen salaperäisyys.

Virta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille kuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti olevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia yrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan kuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein satumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä sangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää mielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia virran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja risukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta kuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla: nuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla venheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran huomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä hyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.

Vesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi kalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä jokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja alus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin, hyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä heitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet ennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea leveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti se olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä epäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota, kuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja suurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat asetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että kokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli yksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta vanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat katselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä herää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on kuitenkin jotain aivan uutta.

Silloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen vallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus johtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen erikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin näkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun frakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä tukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan moisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa. Seuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen kaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi hetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo, jollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat meistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen Englanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi ehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se kuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.

»Mikä ihme tuo on?» sanoi Flambeau, joka itsekseen tuijotteli tornia.

Faushaw'n silmät säteilivät, kun hän sanoi voitonriemuisesti:

»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen takia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte nähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä paikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka hän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja Hawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää vain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä nytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja soutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet amiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan ja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä. Ja hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi oudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän olisi aterioinut Draken kanssa.

»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown, »jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin aikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin kohoaminen on vastoin sen luonnetta.»

»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre», vastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka sitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden takia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja niin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän virran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä miehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»

»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen rakennettu?»

»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies miellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa; kuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston yleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli merirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa kotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä aikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli tulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä, tarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan, mereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti miekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan taistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa minuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja toinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo kääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen. Kolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja oli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä. Kääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen päin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin, huusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän yhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että Pendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä häntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan tuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden alle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen näkynyt hiustakaan hänen päästään.»

»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti, sillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä keskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän häntä yhtä paljon kuin meitäkin.»

Todellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan oudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen uteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.

»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma täynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten te helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko joukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen käsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin perheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että tuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa onnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä sukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni, juuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.

»Mikä vahinko», huusi Flambeau. »Tyttö lähtee pois.»

»Milloin amiraali ystävänne kertoi teille perhetarinansa?» kysyi isä Brown, kun soutajatyttö meloi pois osoittamatta pienintäkään aikomusta kääntää huomiotaan tornista jahtiin, jonka Faushaw jo oli laskenut saaren pitkälle sivulle.

»Moneen vuoteen», jatkoi Faushaw; »hän ei ole ollut merillä tähän hetkeen saakka, vaikka hän on yhtä innokas lähtöön kuin ennenkin. Minä luulen, että siihen on syynä perhesopimus tai jokin sellainen. No, tässä on laituri, menkäämme maihin tervehtimään ukkoa.»

He nousivat maihin aivan linnan juurella ja isä Brown, joko sen tähden, että tunsi taas kovaa maata jalkojensa alla, tai että jokin kiinnitti hänen mieltään virran toisella rannalla — jonne hän katseli hyvin tarkkaan parin sekunnin ajan — näytti voimistuvan merkillisen nopeasti. He tulivat metsäiselle tielle, kahden harmahtavan aidan reunustamalle, sellaisen, joka usein ympäröi puistoja ja puutarhoja, ja jonka harjan yläpuolella mustat puut huojuivat sinne tänne kuin jättiläismäisten ruumisvaunujen mustat ja purppuraiset tupsut. Kun he sivuuttivat tornin, näytti kaikki yhä oudommalta, koska kaksi tornia tavallisesti vartioi porttia, ja tämä tuntui yksipuoliselta. Muutoin se oli tavallinen sisäänkäytävä herraskartanoon. Kun tie oli hyvin mutkainen, oli talo nyt näkymättömissä, ja puisto näytti jollain tavoin laajemmalta kuin se tällaisella saarella oikeastaan saattoi olla. Isä Brown oli ehkä hiukan kiihtynyt väsymyksensä vuoksi, mutta hänestä tuntui, että paikka laajeni yhä suuremmaksi niin kuin usein tapahtuu ahdistavissa unissa. Oli miten hyvänsä, heidän kulkunsa oli kovin yksitoikkoista, kunnes Faushaw äkkiä pysähtyi ja osoitti jotain, mikä pisti esiin harmaan aidan läpi, jotain, mikä ensin muistutti eläimen kiinnitarttunutta sarvea. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se olikin käyrä metalliterä, joka kiilsi hälvenevässä valossa.

Flambeau, joka niin kuin kaikki ranskalaiset, oli ollut sotilaana, kumartui sen yli ja sanoi pelästyneesti: »Mitä, sehän on miekka! Minä luulen tuntevani laadun; raskas ja käyrä, mutta lyhyempi kuin ratsuväessä. Niitä käytettiin tykkiväessä ja ne —…»

Kun hän puhui, nousi terä itsestään lovesta ja laskeutui taas painavasti iskien, halkaisten hauraan aitauksen maahan asti, räsähtävällä äänellä. Sitten se taas nousi ilmaan, iskeytyi aitaan muutamaa jalkaa kauempana ja halkaisi sen taas puoleksi ensimäisellä iskulla ja täristyään hetken irti päästäkseen pimeydestä kahahtavien kirousten saattamana halkaisi sen maahan asti toisella iskulla. Sitten lähetti hirveä potku koko irtautuneen aidankappaleen tielle ja siinä irvisteli nyt musta, pensaikas aukko.

Faushaw tirkisteli mustaan aukkoon ja päästi hämmästyksen huudon: »Kas amiraali!» huudahti hän, »aiotteko… aiotteko tosiaan hakata uuden uloskäytävän päästäksenne kävelemään koska hyvänsä?»

Ääni ryteikössä kirosi taas ja purskahti sitten iloiseen nauruun. »Ei», sanoi se. »Minä aion hiukan leikata tätä aitaa sieltä täältä, se pilaa kaikki tammet ja täällä ei ole ketään muuta sitä tekemään. Mutta minä aion vielä hakata pois palan pääkäytävältä ja tulen sitten toivottamaan teidät tervetulleiksi.»

Ja näin sanottuaan nosti hän aseensa vielä kerran ja kaasi maahan toisen, samallaisen osan aidasta kahdella lyönnillä, tehden aukon kaikkiaan noin neljäntoista jalan levyiseksi. Sitten tuli hän ulos iltavalaistukseen leveämmästä aukosta, pirstale harmaata puuainetta miekan terään tarttuneena.

Hän täydensi hetkeksi Faushaw'n tarinan merirosvo-amiraalista, vaikka yksityiskohdat tuntuivatkin jälkeenpäin hajaantuvan satunnaisiksi. Tällä hetkellä oli hänellä leveälierinen hattu ikäänkuin auringon suojana; mutta lieri oli otsalta käännetty suoraan ylös ja molemmat kulmat olivat painetut korvien alapuolelle, niin että se peitti hänen otsansa puolikuunmuotoisesti, kuten Nelsonin vanha, pystylierinen hattu. Yllään oli hänellä tavallinen tummansininen takki, erikoisen muotoisine nappeineen, mutta se ja valkeaviiruiset housut tekivät kuitenkin merimiesmäisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja veltto, ja käveli hiukan heilahdellen, mikä ei kuitenkaan ollut merimiehen keinumista, vaikka se tavallaan muistutti sitä. Kädessään oli hänellä lyhyt miekka, niinkuin merimiehen puukko, mutta noin kaksi kertaa painavampi. Hatun reunan alta tähystivät hänen haukankasvonsa tuimasti, etenkin kun hän ei ollut ainoastaan sileäksi ajeltu, vaan kulmakarvatonkin. Näytti siltä, että karvat hänen kasvoiltaan olivat kadonneet tuulten ja myrskyjen tuivertamina. Hänen silmänsä olivat esiinpistävät ja läpitunkevat. Hänen ihonsa väri oli omituisen huomiota herättävä, osaksi tropillinen, muistuttaen jonkun verran veriappelsiinia. Se oli karkea ja verevä, mutta samalla kellahtava, olematta millään muotoa sairaaloinen; se näytti pikemmin loistavan kultaiselta kuin Hesperian omena. Isä Brown arveli, ettei hän koskaan ollut nähnyt kasvoja, jotka niin selvästi toivat mieleen auringonmaiden tarinat.

Kun Faushaw oli esittänyt isännälle molemmat toverinsa, alkoi hän tehdä pilaa edellämainitusta aidan kaatamisyrityksestä ja isännän silminnähtävästä hävittämishalusta. Ensin selitti amiraali puhallellen, että se oli ikävää, mutta välttämätöntä puutarhatyötä, mutta lopulta palasi hänen nauruunsa syvä, tarmokas sointu, ja hän huusi äänellä, jossa oli kärsimättömyyttä ja hyvää tuulta sekaisin.

»No, ehkäpä minä puuhaan hiukan liian innokkaasti mutta tunnen iloa saadessani lyödä jotain. Se huvittaisi teitäkin, jos teidän ainoa ilonne olisi ollut risteillä ympäriinsä hakemassa uusia ihmissyöjä-saaria ja teidän sitten pitäisi piiloitella tällaisella mutaisella kiven sirulla jonkunlaisessa maalaislammikossa. Kun minä muistelen, kuinka olen hakannut maahan puolentoista penikulman verran vihreätä, myrkyllistä viidakkoa vanhalla veitsellä, joka ei ollut likimainkaan niin terävä kuin tämä, ja kun sitten muistan, että minun täytyy jäädä tänne hakkaamaan näitä tulitikkupuita, perheraamattuun töherretyn vanhan, sekavan lörpötyksen vuoksi, niin minä…»

Hän nosti taas raskaan aseensa ja halkaisi tällä kertaa koko aidan yhdellä iskulla huipusta maahan saakka.

»Tällaiselta tuntuu minusta», sanoi hän nauraen ja heittäen miekan hurjasti muutaman kyynärän päähän tielle, »ja menkäämme nyt taloon; teidän täytyy kai saada jotain syötävää.»

Tasaista, puolikuunmuotoista kenttää talon edessä ilostutti kolme pyöreää kukkapengertä, yhdessä punaisia, toisessa keltaisia tulpaaneja ja kolmannessa eräitä vahanvalkeita kukkia, joita vieraat eivät tunteneet ja arvelivat etelämaisiksi. Roteva, parrakas ja jokseenkin jörömäinen puutarhuri ripusti kuivamaan raskaan kimpun puutarharuiskun letkuja. Sammuvan ilta-auringon viime häivä näytti kiintyvän talon kulmiin ja heitti valoläikän sinne tänne kaukaisempien kukkapenkereiden väreihin. Puuttomalla alueella, taloa ympäröivän aukeaman toisella puolen, seisoi joen rannalla korkea, pronssinen kolmijalka, jolle oli asetettu suuri pronssinen kiikari. Eteisen rappujen edessä seisoi pieni, vihreä puutarhapöytä, ja näytti kuin joku olisi aivan äsken juonut teetä siinä. Sisäänkäytävän molemmin puolin oli kaksi puoleksi muovailtua kivimöhkälettä, reiät silminä, sellaisia, joita sanotaan Etelämeren saarelaisten jumaliksi, ja oven ruskeasta tammesta hakatussa otsikkohirressä oli muutamia epäselviä koukeroita, jotka myöskin näyttivät villikansojen koristeilta.

Kun he olivat menossa ovesta sisään, poikkesi pieni pappi äkkiä pöydän luo, ja nousten sen päälle katseli teeskentelemättömästi silmälasiensa läpi noita koukeroita tammihirressä. Amiraali Pendragon näytti hämmästyneeltä, vaikkei juuri harmistuneelta, sillä aikaa kun Faushaw'ta niin suuresti huvitti tuo näky, joka esitti kääpiötä pienellä jalustallaan, ettei hän voinut pidättää nauruaan. Mutta isä Brown ei välittänyt naurusta, eikä hämmästyksestäkään.

Hän tarkasteli kolmea puuhun leikattua kuviota, jotka, niin kuluneita ja epäselviä kuin olivatkin, näyttivät ilmaisevan hänelle jotain. Ensimäinen näytti muodostavan tornin tai muun rakennuksen ulkopiirteet, ja sen päällä oli jotain koukeroisten viivojen tapaista. Toinen oli selvempi, se esitti Elisabetin aikuista kaleerilaivaa, koristeellisten aaltojen päällä, mutta sen leikkasi keskeltä halki omituinen, särmikäs kivilohkare, joka oli joko täplä puuaineessa, tai esitti yleisin piirtein sisään tunkeutuvaa vettä. Kolmas esitti inhimillisen vartalon yläosaa loppuen kiemuraiseen aaltoviivaan. Kasvot olivat kuluneet ja piirteettömät, ja molemmat kädet olivat jäykästi kohotetut ilmaan.

»Hyvä», mutisi isä Brown silmiään räpyttäen »tässähän on tarina espanjalaisesta aivan selvänä. Tässä hän kohottaa kätensä vedestä, lausuen kirouksensa, ja tässä ovat molemmat kirouksen seuraukset: haaksirikkoutunut laiva ja Pendragonin linnan palo.»

Pendragon pudisteli päätään ylimielisesti hymyillen. »Ja mitä kaikkea muuta tuo saattaisikaan olla?» sanoi hän. »Ettekö tiedä, että tuollainen miehen puolikas niinkuin puolileijona, tai puolihirvi, on hyvin tavallinen vaakunakuvissa? Onhan mahdollista, että tuo laivan kautta kulkeva viiva on vain tuollainen jakoviiva, niinkuin sitä luullakseni sanotaan? Ja vaikka kolmas kuva ei olekaan juuri heraldinen, olisi kuitenkin heraldisempaa pitää sitä laakerien, kuin tulen ympäröimänä tornina; ja sellaiselta se juuri näyttääkin.»

»Mutta tuntuu kuitenkin oudolta», sanoi Flambeau »että se tukee tuota vanhaa tarua.»

»Kylläkin», vastasi epäilevä merenkävijä, »mutta tietänette kai, kuinka monta noista vanhoista legendoista on tehty vanhojen kuvien mukaan. Muuten se ei ole ainoa vanha tarina. Faushaw, joka pitää tällaisista seikoista, voi kertoa toista muunnelmaa näistä jutuista, vieläpä paljon kauheampaakin. Eräs tarina uskottelee, että onneton esi-isäni iski espanjalaisen kahtia, ja sehän sopii myöskin tuohon kauniiseen kuvaan. Toinen ilmoittaa kohteliaasti, että meidän perheellämme oli linna, täynnä käärmeitä ja se selittää tavallaan nuo pienet, koukeroiset viivat. Kolmannessa selityksessä arvellaan, että tuo mutkainen juovat laivan kuvassa olisi aivan tavallinen salama. Tämäkin jo, vakavasti ajatellen, osoittaa kuinka epäluotettavia nuo tarinat ovat.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» kysyi Faushaw.

»On sattumalta niin», vastasi isäntä kylmästi, »ettei yhdessäkään niissä meidän perhettämme kohdanneissa haaksirikoissa, jotka minä tunnen, ole ollut ukkosta, eikä salamaakaan?»

»Oho!» sanoi isä Brown ja hyppäsi alas pieneltä pöydältä.

Syntyi taas hiljaisuus, jonka kestäessä he kuulivat virran yhtämittaa kohisevan, sitten sanoi Faushaw epäilevällä, ehkäpä pettyneellä äänellä.

»Te siis väitätte, ettei kertomuksissa palavasta linnasta ole mitään perää?»

»Onhan siitä kertomuksia, tietysti», sanoi amiraali kohautellen olkapäitään, »ja muutamat niistä, en voi kieltää sitä, näyttävät aika hyvin tekaistuilta. Joku on nähnyt liekkejä täältäpäin kulkiessaan kotiinsa metsän läpi, ja joku lammaspaimen sisämaan ylängöillä luuli näkevänsä liekin leimuavan Pendragonin linnan tornin yläpuolella. Sumuinen multamöhkäle, niin kuin tämä mitätön saari, on kai viimeinen paikka, jossa tulee ajatelleeksi tulipalon vaaraa.»

»Mikäs tuo tuli on, tuolla toisella puolen?» kysyi isä Brown äkkiä, ystävällisesti viitaten metsää kohti joen vasemmalla rannalla. He joutuivat kaikki hiukan pois tasapainostaan, ja Faushaw'n, jolla oli herkin mielikuvitus, oli hiukan vaikea palata siihen, kun hän hän näki pitkän, hoikan sinertävän savupatsaan nousevan hiljaa illan sammuvaa valoa kohti.

Pendragon puhkesi taas ylenkatseelliseen nauruunsa. »Mustalaisia», sanoi hän. »Niitä on kuljeksinut täällä koko viikon. Hyvät herrat, päivällinen odottaa», ja hän kääntyi ympäri, aivan kuin astuakseen taloon.

Mutta Faushaw'n vanha taikausko oli yhä hereillä, ja hän sanoi nopeasti: »Mutta amiraali, mitä on tuo sihisevä ääni aivan lähellä saarta? Se muistuttaa tulta hyvin paljon.»

»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä näyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»

Samalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu, hyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle ja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.

Ruokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta sen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen. Siellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan uunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta, tritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo esineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella kuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan täytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja Tyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja muodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko tappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen tunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin palvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka olivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin. Papin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi hänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin sanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin Etelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset vaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine pukuineen ja keltaisine kasvoineen.

»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte sen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä ystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he tietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko perhetarinaan?»

»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen loistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»

Flambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen ystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä kanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin odottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois ja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:

»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele uteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko iskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista vanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»

Amiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä, mistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää miestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa. Faushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on vastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä kohtaan.»

Flambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi hän, »ja sellainen oli tyttökin.»

»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun minun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan. Te olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä, jollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa. Minä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja sai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut, ja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä yhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne taistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti hän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos kaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea saada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos me menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden perimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko tuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä riitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen mies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»

»Ja teidän isänne ja veljenne», sanoi pappi hyvin suopeasti, »kuolivat merellä, pelkään minä».

»Niin», jupisi amiraali, »erään tuollaisen äkillisen sattuman takia, joitten varaan kaikki ihmisten valheelliset tarinat rakentuvat; he kärsivät molemmat haaksirikon. Kun minun isäni palasi Atlannilta tälle rannikolle, paiskautui hän Cornwallin kallioita vasten. Minun veljeni laiva vajosi, ei kukaan tiedä miten, kotimatkalla Tasmaniasta. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Vakuutan, että tapaturma oli täysin luonnollinen. Siinä hukkui paljon muitakin ihmisiä paitsi Pendragonia ja merenkulkijat ovat aivan säännöllisellä tavalla arvostelleet molempien haaksirikkojen syitä. Mutta se sytytti tietysti tuleen tuon taikauskon metsän, ja ihmiset näkivät kaikkialla tuon palavan linnan. Walterin paluu tulee täydellisesti selvittämään kaiken. Tyttö, jonka kanssa hän on kihloissa, aikoi tulla tänne tänään, mutta minä olin niin peloissani, että joku satunnainen viivytys pelästyttäisi häntä, että minä sähkötin hänelle, ettei hän tulisi, ennenkuin saisi sanan. Mutta Walter on aivan varmaan ehtivä tänne johonkin aikaan yöllä, ja sitten haihtuu kaikki savuun — tupakan savuun. Me lopetamme tuon vanhan valheen, niinkuin lopetamme pullon tätä viiniä.»

»Oikein hyvää viiniä», sanoi isä Brown, nostaen vakavasti lasiaan, »mutta, niin kuin näette, olen hyvin huono ryyppymies. Oh, minun täytyy paraiten pyytää teiltä anteeksi!» Hän oli tipauttanut pienen viinitilkan pöytäliinalle. Hän joi ja pani lasinsa pois vakavin kasvoin, mutta hänen kätensä oli vavahtanut samalla hetkellä, kun hän huomasi kasvojen tuijottavan sisään ikkunasta juuri amiraalin takana — mustat naisen kasvot, etelämaisine silmineen ja hiuksineen, nuoret, mutta traagillista naamiota muistuttavat.

Hiukan vaiettuaan puhui pappi taas lempeällä tavallaan. »Amiraali», sanoi hän, »tahdotteko tehdä minulle mieliksi? Antakaa minun ja minun ystäväni, jos he haluavat, jäädä linnaanne täksi yöksi. Tiedättekö, että te minun kannaltani olette ennenkaikkia taikuri?»

Pendragon hyppäsi jaloilleen ja käveli edestakaisin ikkunan edessä, josta kasvot äkkiä olivat kadonneet. »Minä vakuutan teille, ettei siinä ole mitään perää», huusi hän kaikuvan kiihkeästi. »Minä tiedän vain yhden seikan. Saatte sanoa minua ateistiksi. Minä olen ateisti.» Hän kääntyi ja katseli isä Brownia pelottavan kiihtymyksen kasvoilla kuvastuessa. »Tämä asia on täysin luonnollinen. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään kirousta.»

Isä Brown hymyili. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »ei mikään estäne minua nukkumasta teidän viehättävässä kesähuvilassanne.»

»Ajatus on kovin naurettava», vastasi amiraali naputtaen sormillaan tuolinsa selustaa.

»Suokaa kaikki anteeksi», sanoi isä Brown kaikkein miellyttävimmällä äänellään, »viinin kaataminenkin siihen luettuna. Mutta minusta näyttää siltä kuin te ette olisikaan niin huoleton palavaan torniin nähden kuin te uskottelette.»

Amiraali Pendragon istuutui taas yhtä äkkiä kuin hän oli noussutkin. Mutta hän istui aivan vaiti, ja kun hän taas puhui, sanoi hän sanottavansa matalammalla äänellä. »Te teette sen omalla vastuullanne», sanoi hän, »mutta luulenpa että te haluatte olla ateisti, saadaksenne selvyyttä tähän paholaisen peliin?»

Noin kolme tuntia myöhemmin kuljeskelivat Faushaw, Flambeau ja pappi puutarhassa pimeässä ja molemmille toisille alkoi selvitä, ettei isä Brown aikonut mennä nukkumaan torniin eikä taloon.

»Minä luulen, että kenttä tarjoaa kitkemistä», sanoi hän unisesti. »Jos minä löytäisin haravan tai jotain sen tapaista, tekisin sen itse.»

He seurasivat häntä nauraen ja puoleksi vastahakoisesti, mutta hän puhui äärimmäisen juhlallisesti selittäen heille innostuneella pienellä saarnalla, että aina saattoi keksiä pieniä hommia, joilla voi auttaa toisia. Hän ei löytänyt haravaa, mutta keksi vanhan varpaluudan, jolla hän alkoi hyvin innokkaasti lakaista pudonneita lehtiä nurmikolta.

»Tässäkin pieni työ, joka olisi ollut tehtävä», virkkoi hän yksinkertaisen hilpeästi, »niinkuin George Herbert sanoo: Se, joka lakaisee amiraalin pihaa Cornwallissa Sinun lakisi mukaan, tekee hyvän työn. Ja nyt», lisäsi hän heittäen äkkiä luudan pois, »menkäämme kastelemaan kukkia.»

Samoin sekavin tuntein näkivät he hänen päästävän irti aika pitkän osan suuresta puutarhankasteluletkusta, ja kuulivat hänen sanovan miettivän terävästi: »Punaiset tulpaanit ennen keltaisia, luullakseni. Ne näyttävät minusta hiukan kuivilta, eivätkö näytäkin?»

»Hei, Simson», huusi Flambeau, »tehän taitatte tulpaanien kukat!»

Isä Brown katseli katuvaisena miettien kukattomia kasveja.

»Minun kastelutapani näyttää olevan pikemmin kuolettava kuin parantava», myönsi hän raapien päätään. »Mutta onhan sääli, etten minä löydä haravaa. Olisittepa nähneet minun kitkevän! Työaseista puhuttaessa; onko teillä se miekkakeppi, Flambeau, jota te aina pidätte muassanne? Se on oikein. Ja sir Cecil ottakoon sen miekan, jonka amiraali heitti pois tuolla pensasaidan luona. Miten harmaalta kaikki näyttää!»

»Joesta nousevaa sumua», sanoi kummasteleva Flambeau.

Sillä aikaa kun he puhelivat, ilmestyi puutarhurin partainen hahmo korkeahkolle penkereelle kuhmuraisella kentällä, tervehtien heitä haravaa heilutellen kamalalla, ärjyvällä äänellä. »Pankaa pois se letku», huusi hän, »pankaa pois se letku ja menkää…!»

»Minä olen kauhean kömpelö», vastasi arvoisa isä lempeästi. »Tiedättekö, että minä kaasin hiukan viiniä päivällisellä.» Hän teki horjuvan, anteeksipyytävän kumarruksen puutarhuria kohti, suihkuava letku yhä kädessään. Puutarhuri sai kylmän vesisuihkun suoraan vasten naamaansa, kuin tykin sylkäisemän kuulan, kompuroi, liukahti ja kaatui jalat ilmassa sätkytellen.

»Kuinka hirveää!» sanoi isä Brown katsellen ympärilleen muka hämmästyneen näköisenä, »minä olen kaatanut miehen.»

Hän seisoi hetken aikaa pää etukumarassa, aivankuin tähystellen tai kuunnellen, ja rupesi sitten juoksemaan kohti tornia, vetäen letkua yhä perässään. Torni oli tarkkaan suljettu, mutta sen ulkopiirteet olivat omituisen sumeat.

»Teidän jokisumullanne», sanoi hän, »on omituinen haju.»

»Niinpä tosiaan», huusi Faushaw, joka oli hyvin kapea. »Mutta ettehän arvele…»

»Minä arvelen», sanoi isä Brown, »että joku amiraalin tieteellisistä ennustuksista toteutuu tänä yönä. Tämä tarina loppuu savuun.»

Kun hän puhui, näytti hyvin kaunis punertava tuli puhkeavan kukkaan kuin jättiläisruusu, mutta sitä seurasi rätisevä, paukkuva melu, joka muistutti paholaisen naurua.

»Hyvä Jumala! Mitä tämä on?» huusi sir Cecil Faushaw.

»Se on palavan tornin merkki», sanoi isä Brown lähettäen veden letkustaan suihkuamaan punaisen täplän keskustaan.

»Olipa onni, ettemme menneet nukkumaan!» huusi Faushaw. »Minä luulen, ettei se pääse leviämään taloon.»

»Muistakaapa», sanoi pappi rauhallisesti, »että aita, joka olisi saattanut johdattaa sen sinne, on hakattu pois.»

Flambeau käänsi säihkyvät silmänsä ystäväänsä kohti, mutta Faushaw sanoi melkein hajamielisesti. »No, hengenhätää ei tässä sentään ole.»

»Tämä on sangen merkillinen torni», huomautti isä Brown, »kun se rupeaa surmaamaan ihmisiä, surmaa se niitä, jotka ovat jossain muualla.»

Samalla hetkellä kohosi taas puutarhurin hirvittävä hahmo liehuvine partoineen vihreälle kumpareelle taivaan kuumotusta vasten viitaten toisia tulemaan, ja heilutellen nyt veistä, eikä haravaa. Hänen takanaan kulkivat nuo kaksi neekeriä varustettuina voitonmerkistä temmatuilla käyrillä puukoilla. Mutta veren värisessä roihussa näyttivät he keltaisine pukuineen ja mustine naamoineen kidutusvälineitä kuljettavilta paholaisilta. Sumuisessa puutarhassa heidän takanaan kuului selvä ääni jakelevan lyhyitä ohjeita. Kun pappi kuuli äänen, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä tavattomasti.

Mutta hän pysyi tyynenä eikä irroittanut silmiään roihusta, joka oli alussa levinnyt, mutta joka nyt alkoi hiukan vähentyä sihisten pitkän, kapean vesisuihkun kohtaamana. Hän tarttui ruiskun suukappaleeseen varmistaakseen suihkun suunnan, välittämättä muusta ja tietäen ainoastaan melusta, että jännittäviä kohtauksia tapahtui saarella. Tarkastellen yhä rakennuksen hämärää kulmaa hän antoi ystävilleen pari lyhyttä ohjetta. Toinen kuului: »Ottakaa kiinni nuo miehet ja sitokaa heidät, olivat he keitä hyvänsä; noitten risukimppujen takana on nuoraa. He aikovat ryöstää minulta tämän mainion letkun.» Toinen kuului: »Niin pian kuin teillä on tilaisuutta, kutsukaa soutajatyttöä; hän on toisella puolen mustalaisten kanssa. Kysykää, olisiko heillä ämpäreitä tänne tuotaviksi, ja täyttäkää ne joesta.» Sitten sulki hän suunsa ja kasteli yhä tuota uutta, punaista kukkaa yhtä sydämettömänä kuin hän oli kastellut punaisia tulpaaneja.

Hän ei edes kääntänyt päätään katsellakseen omituista taistelua, mikä nyt seurasi salaperäisen tulen ystävien ja vihollisten välillä. Hänestä tuntui kuitenkin saari vapisevan, kun Flambeau ja jättiläismäinen puutarhuri iskivät yhteen, ja hän kuvitteli mikä pölinä heidän painiskellessaan kävi. Hän kuuli räsähtävän kaatumisen ja ystävänsä voitonriemuisen huudon, kun hän syöksyi ensimäisen neekerin kimppuun, ja molempien mustien kirkunan, kun Flambeau ja Faushaw sitoivat heidät. Flambeaun jättiläismäiset voimat vaikuttivat sen, että taistelu tuli enemmän kuin tasaväkiseksi, etenkin kun neljäs mies yhä liikuskeli talon ympärillä ainoastaan varjona ja äänenä. Sitten kuuli hän, että veneitten airot halkoivat vettä, tytön ääni antoi käskyjä, joihin mustalaiset vastasivat, ämpärit sukeltautuivat huoahtavalla, kuplattavalla äänellä virtaan ja lopuksi kuului tulen ympäriltä monien jalkojen kopina. Mutta tämä kaikki oli hänestä vähemmänarvoista kuin se, että punainen liekki, joka äsken oli kasvanut, oli taas nopeasti pienentynyt.

Sitten kuului huuto, mikä oli vähällä saada hänet kääntämään päänsä. Flambeau ja Faushaw olivat muutamien mustalaisten avustamina, syöksyneet salaperäisen miehen kimppuun ja hän kuuli puutarhan toisesta päästä ranskalaisen kauhun ja hämmästyksen huudon. Siihen kajahti vastaukseksi melkein epä-inhimillinen ulvonta, kun olento ryntäsi ulos piilopaikastaan ja rupesi juoksemaan pitkin puutarhaa. Hän juoksi ainakin kolme kertaa koko saaren ympäri, tavalla, joka näytti hurjalta kuin mielipuolen pako sekä pakenevan huutojen, että takaa-ajajien köysikimppujen takia. Tavallaan se muistutti lasten hippasilla-oloa puutarhassa. Sitten, huomattuaan olevansa piiritetty joka puolelta, juoksi olento eräälle korkealle penkereelle joen varrella ja katosi loiskahtaen mustaan, nopeasti virtaavaan veteen.

»Pelkään, ettette voi tehdä enempää», sanoi Brown kylmällä, mutta tuskallisella äänellä. »Nyt on hän itse murskautunut samoihin kallioihin, jonne hän on lähettänyt niin monta muuta. Hän osasi käyttää perhetarinaa hyväkseen.»

»Älkää puhuko arvoituksia», huusi Flambeau kärsimättömästi. »Ettekö voi saada sitä sanotuksi yksinkertaisesti.»

»Kyllä», vastasi isä Brown letkua tarkastellen.

»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»

Tuli sähisi ja puuskutti yhä enemmän, kuin otus, jota kuristetaan, ja pieneni pienenemistään ruiskujen ja ämpäreiden vesitulvan vaikutuksesta, mutta isä Brown katseli sitä yhä puhettaan jatkaessaan.

»Jos nyt olisi aamu, pyytäisin tuota nuorta neitiä katsomaan kiikarilla virran suuta. Hän saattaisi nähdä jotain, mikä kiinnittäisi hänen mieltään: merkin laivasta, tai herra Walter Pendragonin palaamassa kotiin, ja ehkäpä merkin miehen puolikkaastakin, sillä vaikka hän varmasti on pelastettu tällä hetkellä, on hän hyvin saattanut kahlata maihin. Hän on hädin tuskin välttänyt toisen haaksirikon, eikä olisi millään päässyt siitä, jollei tyttö olisi ollut kyllin järkevä epäilläkseen amiraalin sähkösanomaa ja tullut tänne odottamaan sulhastaan. Älkäämme ruvetko puhumaan vanhasta amiraalista. Älkäämme ruvetko puhumaan öistään. On kyllin sanoa, että jos tuo torni, pihkoitteen ja tervoineen, milloin hyvänsä tosiaan syttyisi palamaan, näyttäisi liekki etäämpää rannikkomajakan kaksoisvalolta.»

»Ja sen vuoksi», sanoi Flambeau, »kuolivat isä ja veli. Tarinan ilkeä setä oli saamaisillaan koko perinnön.»

Isä Brown ei vastannut, eikä ruvennut puhumaan ennenkuin he kaikki olivat turvassa sikarilaatikon ympärillä jahdin kajuutassa. Hän piti silmällä, että pettävä tuli sammutettiin. Sen jälkeen hän kieltäytyi viipymästä, vaikka hän juuri kuuli nuoren Pendragonin, innostuneen joukon saattamana, tulevan marssien virran pengertä ylös. Isä Brown oli saattanut — jos romanttinen uteliaisuus olisi saanut vallan hänessä — ottaa vastaan laivurin ja nuoren tytön yhdistyneet kiitollisuuden osoitukset. Mutta väsymys oli vallannut hänet uudelleen ja hän säpsähti vain silloin, kun Flambeau äkkiä huomautti hänelle, että hän oli pudottanut sikarin tuhkaa housuilleen.

»Se ei ole sikarin tuhkaa», sanoi hän väsyneesti. »Se johtuu tulipalosta, mutta sitä te ette ajattele, koska te aina poltatte sikareja. Sillä lailla minä juuri rupesin hiukan epäilemään tuota karttaa.»

»Tarkoitatteko Pendragonin karttaa Tyynen meren saarista?» kysyi
Faushaw.

»Te luulitte, että se oli Tyynen meren saarien kartta», vastasi Brown. »Mutta jos sulka on kivettymien ja korallipalasten joukossa, luulee jokainen, että sekin on harvinaisuus. Pankaa sama sulka nauhojen ja tekokukkien yhteyteen, ja jokainen luulee, että se kuuluu naisen hattuun. Pankaa sama sulka mustepulloon, kirjan ja kirjoituspaperin ääreen ja useimmat vannoisivat nähneensä sulkakynän. Niin näitte tekin karttalehden troopillisten lintujen ja äyriäisten keskellä ja luulitte, että se oli Tyynen meren saarten kartta. Se oli tämän joen kartta.»

»Mutta kuinka te sen tiedätte?» kysyi Faushaw.

»Minä näin kallion, jota te sanoitte lohikäärmeen näköiseksi, ja toisen
Merlinin näköisen, ja…»

»Te olette nähtävästi huomannut kaikenlaista, kun me purjehdimme sisään», huusi Faushaw. »Me luulimme, että te olitte aivan omissa ajatuksissanne.»

»Minä olin merisairas», sanoi isä Brown yksinkertaisesti. »Minä voin kamalan pahoin. Mutta pahoinvointi ei ole samaa kun näkemättömyys.» Ja hän sulki silmänsä.

»Luuletteko, että monikaan olisi nähnyt mitä te näitte?» kysyi
Flambeau. Hän ei saanut vastausta: isä Brown oli nukahtanut.