PUNAINEN TEKOTUKKA
Herra Edward Nutt, The Daily Reformerin ahkera julkaisija, istui pulpettinsa ääressä avaten kirjeitä ja tarkastaen korehtuuria nuoren, reippaan neidin käyttämän kirjoituskoneen iloisesti rätistessä.
Hän oli roteva, hyväntahtoisen näköinen mies, paitahihasillaan. Hänen liikkeensä olivat päättäväiset, hänen suunsa jyrkkäpiirteinen ja hänen äänessään oli käskevä sävy, mutta hänen pyöreissä, melkein lapsellisissa silmissään oli hämmentynyt, huolestunut ilme, joka oli jyrkkä vastakohta kaikelle muulle. Eikä tuo ilme ollutkaan aivan harhaanviepä. Hänestä voi huoletta sanoa, niin kuin monesta muustakin arvokkaasta sanomalehtimiehestä, että hänen tavallisin sieluntilansa oli alituinen pelko, herjauskanteiden pelko, ilmoitusten kadottamisen pelko, painovirheiden pelko, paikan menettämisen pelko.
Hänen elämänsä muodosti sarjan erillisiä sopimuksia hänen ja lehden omistajan, vanhahkon saippuankeittäjän välillä, jolla oli mielessään kolme poisjuurruttamatonta erehdystä, ja hyvin kykenevän kirjeenvaihtajajoukon välillä, minkä hän oli koonnut lehteä kannattamaan. Muutamat heistä olivat eteviä ja kokeneita miehiä — ja mikä oli pahempi — sydämellisesti innostuneita lehden poliittiseen suuntaan.
Erään reportterin kirje oli juuri hänen edessään, ja vaikka hän olikin nopea ja päättäväinen, näytti hän sentään epäröivän, ennenkuin avasi sen. Hän otti sen sijaan käteensä korehtuurivedoksen, tarkasti sen läpi sinisillä silmillään ja sinisellä lyijykynällä muutti sanan »aviorikos» sijaan »säädyttömyyttä» ja sanan »juutalainen» »muukalaiseksi», soitti kelloa ja lähetti sen kiireesti yläkerrokseen.
Sitten avasi hän paljon miettiväisemmin silmin etevimmän avustajansa kirjeen. Se oli leimattu Devonshiressä ja kuului näin:
»Hyvä Veli. — Huomaan, että olet antanut Spooks ja Dooks-tapauksille tilaa tuon merkillisen Exmooren Eyre-suvun jutussa, tuon suvun, jota vanhat naiset sanovat täällä Eyre-suvuksi paholaisen korvineen? Kuten tiedät on perheen päämies Exmooren herttua; hän on ainoa noista harvoista elossaolevista oikeista Tory-ylimyksistä. Terveenä, vanhana itsevaltiaana on hän juuri niitä hirmuvaltiaita, joiden ahdistaminen kuuluu meidän alaamme.
Minä en tietysti usko tuohon vanhaan tarinaan Jaakko I:stä, ja mitä sinuun tulee, et kai usko mihinkään, et edes sanomalehdistöön. Tarina koskee, niinkuin muistanet, synkimpiä tapauksia Englannin historiassa — kuinka tuo vanha velho Frances Howard myrkytti Overburyn ja tuota salaperäistä pelkoa, mikä pakotti kuninkaan vapauttamaan murhaajan. Siinä oli todistettavasti noitavoimia pelissä ja kerrotaan, että eräs miespalvelija, joka kuunteli avaimen reiästä, kuuli totuuden kuninkaan keskustellessa Cawin kanssa, ja se ruumiillinen korva, jolla hän sen kuuli, kasvoi suureksi ja hirmuisen näköiseksi kuin taikavoimalla, niin kamala oli salaisuus. Ja vaikka hänet palkittiin mailla ja kullalla ja hänestä tuli herttuallisen suvun kantaisä, on tuo paholaisen muodostama korva kulkenut perintönä perheessä. Sinä et kai uskone mustaan magiaan, ja vaikka uskoisit, et kuitenkaan käyttäisi sitä kirjoituksen aiheena. Jos toimistossa tapahtuisi ihme, tekisitte te kaikkenne salataksenne sen, sillä nythän monet piispatkin ovat agnostikkoja. Mutta siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että Exmoorin ja hänen perheensä elämässä on jotain hullusti, jotain aivan luonnollista, niin sanoakseni, mutta kuitenkin luonnotonta. Ja korva kuuluu asiaan jollain lailla, luullakseni, joko symboolin, kavaluuden, tai sairauden vuoksi. Toinen tarina kertoo, että ritarit juuri Jaakko I:n hallitusajan jälkeen alkoivat pitää pitkää tukkaa, ainoastaan peittääkseen Exmooren ensimäisen lordin korvan. Uskokoon ken haluaa.
Syy, minkä tähden huomautan tästä sinulle, on seuraava: Minusta näyttää, että erehdymme ahdistaessamme koko ylimystöä samppanjan ja timanttien vuoksi. Useimmat ihmiset ihailevat pikemmin aatelisherrojen hyviä päiviä, mutta minun mielestäni me liioittelemme myöntäessämme, että ylimyksen arvo sinänsä tekee ylimykset onnellisiksi. Minä ehdotan artikkelisarjaa, jossa todistettaisiin, kuinka kolkko, epä-inhimillinen ja kuinka myrkyllinen ilmasto ja tunnelma useissa noista suuremmoisista taloista vallitsee. Siitä on esimerkkejä kuinka paljon hyvänsä, mutta emme voisi alkaa paremmin kuin kertomalla tarinan Eyre'n korvasta. Viikon lopulla voin luullakseni kertoa totuuden siitä. — Tervehtien. — Francis Tinn.»
Herra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten hän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului samanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa hyvä.»
»Paras Tinn! Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus ensi lauantaina toisessa postissa. — E. Nutt.»
Tämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä hengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti. Sitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti yliluonnollisen ihmeelliseksi ja sanan juurruttaa kukistamiseksi.
Tällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt huvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä sanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää korjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona oli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista salaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa olevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä puhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut jollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita syntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien korva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa muunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin ensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö tähän tapaan:
»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen loppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että sanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn kuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut elossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin sanomalehtimiesten tapa, on huono ja The Daily Reformerin tehtävänä on osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että tarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta. Haluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa ovat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas tulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat ne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa erään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen devonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle paikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo, jonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut oljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta. Oven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi 'Sininen Lohikäärme', ja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti oli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella, ennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän pöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää sata vuotta aikaisemminkin.
»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa vaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin vanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi muita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä pöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan valkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet kasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani häntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin vanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan ja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.
»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti pöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli yhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä, ruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu papillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin hänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen vieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli roomalaiskatolinen pappi.»
»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän vanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan vaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot jäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin lujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat kotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja vanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä. Hänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen haalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin kasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta. Tuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi, kun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä täysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen luulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen vaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia viinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua. Ja sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.
»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen ravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun istuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso, valkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun muinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän puhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin viihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti pikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan Exmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.
»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se mursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden. Puhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin, puhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi hän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut: kuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä ja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin läpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia, ja niin edelleen.
»Muutamat näistä tarinoista eivät sovi julkisesti painettaviksi, esim. sellaiset kuin kertomus Punaisista Nunnista, hirmuinen tarina Täplikkäästä Koirasta, tai jutelma siitä, mitä kivilouhimossa oli tapahtunut. Ja koko tuo punainen sarja julmuuksia lähti hänen ohuilta, ivallisilta huuliltaan miltei juhlallisesti, kun hän istui siinä maistellen viiniään korkeasta, hoikasta lasistaan.
»Näin, että minua vastapäätä istuva kookas mies oli luultavasti aikeissa keskeyttää hänet, mutta hän kunnioitti nähtävästi syvästi tuota vanhaa herraa, eikä kai uskaltanut tehdä sitä niin äkkiä. Ja pieni pappi pöydän toisessa päässä, vaikka hän ei näyttänytkään olevan millään lailla hämillään, katseli kiinteästi pöytään ja näytti kuuntelevan puhetta vaivoin — niin hyvin kuin taisi.»
»Te näytte olevan», sanoin minä kertojalle, »hyvin perillä Exmooren sukutarinasta». —
»Hän katseli minua hetkisen, huulet melkein jäykkää, vaaleten ja punastuen. Sitten rikkoi hän tyynesti pitkän piippunsa ja lasinsa pöytään ja nousi ylös, kuin todellisen tuliluontoisen vanhan herran moitteeton esikuva.»
»Nämä herrat», sanoi hän, »kertovat teille, mistä syystä minä sitä harrastan. Eyrien kirous on vanhastaan levännyt raskaana tämän paikan yllä ja moni on kärsinyt siitä. He tietävät, ettei kukaan ole kärsinyt siitä niin paljon kuin minä.» Ja murskaten särkyneen lasin palaset jalkansa alle, loittoni hän vihreään hämäryyteen huojuvien omenapuiden varjoon.
»Sepä on omituinen vanha herra», sanoin minä toisille. »Tiedättekö sattumalta, mitä Exmooren perhe on tehnyt hänelle? Kuka hän on?»
Paksu, valkopukuinen herra tuijotti minuun hurjan, hämmästyneen sonnin näköisenä; hän ei ensin näyttänyt ollenkaan käsittävän kysymystäni. Lopuksi hän sanoi: »Ettekö tosiaan tiedä, kuka hän on?»
Vakuutin tietämättömyyttäni ja taas oli kaikki hiljaa; sitten sanoi pieni pappi katsellen yhä pöytään: »Hän on Exmooren herttua.»
Sitten lisäsi hän yhtä rauhallisesti, ennenkuin minä olin ehtinyt koota hajalle lennähtäneet ajatukseni, mutta sen näköisenä kuin olisi koettanut saada järjestystä aikaan: »Minun ystäväni tässä on tohtori Mull, herttuan kirjastonhoitaja. Minun nimeni on Brown.»
»Mutta», sopersin minä, »jos tuo on herttua, niin miksi kirosi hän tuolla lailla kaikki vanhat herttuat?»
»Hän näyttää todella uskovan», vastasi Browniksi mainittu pappi, »että he ovat jättäneet kirouksensa hänellekin.» Sitten lisäsi hän hiukan asiaan kuulumattomasti: »Senvuoksi hän pitää tekotukkaa.»
Muutamaa hetkeä ennen oli tuo ajatus hämärtänyt minunkin mielessäni. »Tarkoitatte kai juttua tuosta tarunomaisesta korvasta?» kysyin minä. »Olen tietysti kuullut siitä, mutta se on kai vain jostain vielä tyhjänpäiväisemmästä punottu taru. Minä olen vain arvellut, että se lienee muunnos jostain tavallisesta silpomatarinasta. Kuudennellatoista vuosisadalla oli tapana leikata pahantekijöiltä korvat.»
»Enpä juuri luule, että se on niin», vastasi pikku mies miettivästi, »mutta se soveltuu hyvin tunnettuihin tietoihin luonnonlaeista, että samassa perheessä esiintyy useasti sama epämuodostuma — sellainen esimerkiksi, että toinen korva on suurempi kuin toinen.»
Paksu kirjastonhoitaja oli kätkenyt kaljun otsansa punaisiin käsiinsä, kuin mies, joka koettaa harkita sanottavaansa. »Ei», mutisi hän. »Te teette miehelle vääryyttä kaikesta päättäen. Tiettävästi ei minulla ole mitään syytä puolustaa häntä, tai edes uskoa häneen. Hän on ollut tyranni minua, niinkuin muitakin kohtaan. Ei tarvitse kuvitella, vaikka näkee hänen aivan tyynenä istuvan täällä, että hän olisi muita mahtavia herroja parempi. Hän tuottaisi miehen penikulman päästä soittamaan kyynärän päässä olevaa kelloa — ja toisen miehen kolmen penikulman päässä tuomaan tulitikkulaatikon kolmen kyynärän päässä Hän tarvitsee palvelijan pitämään huolta hänen kävelykepistään, toisen kantamaan hänen kiikariaan…»
»Muttei kamaripalvelijaa harjaamaan hänen vaatteitaan», huomautti pappi omituisen kuivasti, »sillä palvelija tahtoisi ehkä kammata hänen tekotukkansakin.»
Kirjastonhoitaja kääntyi häneen päin ja näytti unohtavan minun läsnäoloni; hän oli ankarasti liikutettu ja ehkäpä hiukan kiihtynyt viinistäkin. »En tiedä, kuinka te, isä Brown, tunnette tuon seikan», sanoi hän, »mutta te olette oikeassa. Hän antaa koko maailman tehdä jotain hänen puolestaan — paitsi pukea häntä. Ja sen tekee hän itsepäisesti yksin kuin erämaassa. Jokainen, joka on sattunut olemaan hänen pukuhuoneensa oven läheisyydessäkin, on lähetetty talosta todistuksetta.»
»Hän näyttää olevan vanha, hassahtava olento», huomautin minä.
»Ei», vastasi tohtori Mull yksikantaan, »ja sitä minä juuri tarkoitan sanoessani, että te teette hänelle vääryyttä kaikissa tapauksissa. Hyvät herrat, herttua tuntee todella tuon kirouksen katkeruuden, jonka hän juuri äsken ilmaisi. Hän kätkee, todellisen häpeän ja pelon vallassa, purppuraisen tekotukkansa alle jotain, mikä huumaisi ihmisten lapset heidän sitä katsellessaan. Minä tiedän, että sitä se on, ja minä tiedän, ettei se ole pelkkä luonnollinen epämuodostuma, eikä rikollisen silvonnan seuraus, eikä myöskään piirteiden perinnöllinen epämuodostuma. Minä tiedän, että se on pahempaa, sillä sen kertoi minulle eräs mies, joka oli läsnä kohtauksessa, jollaista mikään mies ei voisi keksiä. Siinä koetti lujempi mies kuin yksikään meistä päästä salaisuuden pesille, mutta onnistumatta.»
Avasin suuni puhuakseni, mutta Mull jatkoi unohtaen minut selitystään nyrkki suun edessä. »Minä voin kertoa sen teille, isä, koska se on pikemmin herttuan puolustamista kuin hänen pettämistään. Ettekö ole koskaan kuullut siitä ajasta, jolloin hän oli vähällä kadottaa kaikki maansa?»
Pappi pudisti päätään, ja kirjastonhoitaja alkoi kertoa tarinaa, sellaisena kuin hän oli kuullut sen edeltäjältään samassa toimessa, mieheltä, joka oli ollut hänen suojelijansa ja opettajansa, ja johon hän näytti täydellisesti luottavan. Määrättyyn kohtaan saakka oli se aivan tavallinen tarina kuuluisan perheen varallisuuden vähenemisestä, tarina perheen asianajajasta. Tällä asiamiehellä oli muuten ymmärrystä pettää rehellisesti, jos tämä sanontatapa kelpaa omaksi selityksekseen. Sen sijaan, että hän olisi tunnollisesti hoitanut hänelle uskottua omaisuutta, hän, käyttäen hyväkseen herttuan huolimattomuutta, syöksi perheen taloudelliseen hätään, niin että perheen lopulta täytyi luovuttaa hänelle kaikki arvopaperinsa.
Asianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä kuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan, että asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin kolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin halvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten koronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä, niinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli valmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja entinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes lampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi, rauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he jakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski, kuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen, yhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin päähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme muuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.
Hän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla miehillä on tapana iskeä.
»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan.
Laki myöntää sen minulle.»
Exmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki myöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä. Miksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen, otan minä peruukin pois päästäni. Te surkea, paljaaksi noukittu lintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa nähdä minun päätäni minun eläessäni.»
No, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte. Mutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista nyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin näyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty enemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.
Tohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä, innolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä mahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan liioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy minun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut ovat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta apteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut seurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen päälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista ja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle ja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa vastaan.
Herra Nutt The Daily Reformerista, kirjoitti muutamia hyvin asiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin salaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla yksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»
»Paras Tinn! — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi, spiritistiksi — Tervehtien — Nutt.»
Päivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen julkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän pyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta, joka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:
— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan vapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin löytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan sanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä nyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin kaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken, mitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen pöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.
Minä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi Brownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt pöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan raivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli miten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten välitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä oudolla ilolla.
»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan peruukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»
»En luule ymmärtäneeni», vastasin minä.
»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa korvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla yksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta tällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa peittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta jos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien näköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se näyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi ei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen vuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen tähden. Hän on ylpeä siitä!»
»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin rumasta tarinasta.»
»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse pitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette keikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän myöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa. Olisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos Glamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin perhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet? Älkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä ovat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he hiukan ylpeilevät omista suruistaan.»
»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman äitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se lohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»
»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä lähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen esi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia kauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa, hän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän ei salaa perheensä rikoksia, — mutta…»
Pikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään niin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja kirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä olisi tapahtunut äkillinen räjähdys.
»Mutta», lopetti hän, »hänen täytyy tosiaan pukeutua salaa.»
Se, että herttua samalla hetkellä taas ilmestyi huojuvien puiden välistä, kevein askelin ja purppuraisine hiuksineen, tullen kulman ympäri kirjastonhoitajan kanssa, täydensi tavallaan minun oikullisten hermojeni häiriötä. Ennen kuin hän tuli korvakuulon päähän, oli isä Brown aivan rauhallisesti lisännyt: »Minkä vuoksi täytyy hänen tosiaan kätkeä salaisuus, miksi hän käyttää purppuraista tekotukkaa? Siksi, ettei salaisuus olekaan sellainen kuin me luulemme.»
Herttua tuli kulman ympäri ja istuutui tuolille pöydän toiseen päähän kaikella luonnollisella arvokkuudellaan. Hämillään ollen jäi kirjastonhoitaja heilumaan paikoilleen kuin takajaloillaan seisova karhu. Herttua puhutteli pappia hyvin vakavasti. »Isä Brown», sanoi hän, »tohtori Mull kertoi minulle, että te olette tullut tänne anomusasioissa. Minulla ei tosin enää ole samaa uskoa kuin esi-isilläni, mutta heidän tähtensä ja niiden päivien tähden, jotka olemme ennen viettäneet yhdessä, olen hyvin taipuvainen kuuntelemaan teitä. Mutta minä otaksun, että te mieluummin haluatte keskustella yksityisesti.»
Se, mikä minussa oli maailmanmiehen jäännöksiä, vaati minua lähtemään. Se, mitä minussa oli sanomalehtimiestä, piti minua paikoillaan. Ennenkuin tämä herpaantuminen oli ohi, oli pappi tehnyt liikkeen, joka pidätti minut hetkeksi. »Jos», sanoi hän, »teidän armonne sallii minun esittää varsinaisen anomukseni, tai jos minulla on jonkinlainen oikeus neuvoa teitä, ehdottaisin minä, että läsnä olisi niin monta henkeä kuin suinkin. Joka haaralla tällä paikkakunnalla olen tavannut satoja omaankin uskontooni ja seurakuntaani kuuluvia, joiden mielikuvituksen on myrkyttänyt se taikavoima, jonka minä nyt pyydän teitä murtamaan. Minä toivoisin, että koko Devonshire olisi täällä näkemässä teidän tekevän sen.»
»Näkemässä minun tekevän mitä?» kysyi herttua kohottaen kulmiaan.
»Näkemässä teidän ottavan tekotukan päästänne», sanoi isä Brown.
Herttuan kasvot eivät liikahtaneetkaan, mutta hän katseli anojaa lasimaisesti tuijottavilla silmillä, joissa oli kauhein ilme, mitä minä koskaan olen nähnyt ihmiskasvoilla. Minä näin kirjastonhoitajan jalkojen horjuvan hänen allaan kuin ruokojen varjojen lammikossa, ja minä en voinut karkoittaa omista aivoistani sitä mielikuvaa, että puut meidän ympärillämme täyttyivät vähitellen hiljaisuuden vallitessa paholaisilla lintujen asemesta.
»Minä säästän teitä», sanoi herttua luonnottoman sääliväisellä äänellä. »Minä kieltäydyn. Jos minä antaisin teille pienimmänkin viittauksen siitä kauhistuksen kuormasta, mitä minun täytyy yksinäni kantaa, vaipuisitte te kiljuen minun jalkojeni juureen, rukoillen, ettei teidän tarvitsisi tietää enempää. Minä päästän teitä kaikilta viittauksiltakin. Te ette saa tavailla ensimäistä kirjaintakaan siitä, mitä tuntemattoman Jumalan alttariin on kirjoitettu.»
»Minä tunnen sen tuntemattoman Jumalan», sanoi pieni pappi vaistomaisen suorasti ja varmasti. »Minä tunnen hänen nimensä; se on Saatana. Totinen Jumala tuli lihaksi ja eli keskuudessamme. Ja minä sanon teille: 'Missä hyvänsä te tapaatte ihmisiä salaisuuden pauloissa, on se salaisuus synnin salaisuuksia. Jos paholainen väittää, että jokin on liian kamalaa katsottavaksi, katselkaa sitä! Jos hän sanoo jotain liian kamalaksi kuunnella, kuunnelkaa sitä! Jos te pidätte jotain totuutta mahdottomana kantaa, kantakaa sitä.' Minä pyydän teidän armoanne karkoittamaan tuon painajaisen nyt, täällä, tämän pöydän luona.»
»Jos minä sen tekisin», sanoi herttua matalalla äänellä, »niin te ja kaikki teidän uskolaisenne, ja; kaikki, joiden luona te oleskelette, olisivat ensimäiset käpertymään ja katoamaan. Te saisitte elää vain silmänräpäyksen ja tulla tuntemaan tuon suuren Tyhjyyden, ennenkuin te kuolisitte.»
»Kristuksen risti on minun ja kiusauksen välillä», sanoi isä Brown.
»Ottakaa pois tekotukkanne!»
Minä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani
tuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni.
»Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi.
Ottakaa päästänne tuo peruukki, tai minä heitän sen pois!»
Minä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta, mutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla, kivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan hänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin olisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen päätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä tunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.
Minä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan vieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan kaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto: »Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen korvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»
»Niin», sanoi isä Brown, »sitähän hän juuri peittelikin.»
Pappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä, katsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein koomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti kolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea. »Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on nähtävästi saanut kaikki tilukset.»
Sallikaa minun nyt kertoa The Daily Reformerin lukijoille tämän asian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa näyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli — lukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen ja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine kauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka hän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen korvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella oikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan toinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui enemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan siitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi kiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on tapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui aivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset; omaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä. Sopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren sammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle henkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.
Tämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita herrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen niitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen heimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä tähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet nahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri ja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän ylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää, kunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.
Herra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti:
»Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»
Paras Tinn. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'. Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien
E. Nutt.
Kun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt käsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten kun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan Jumala sanaksi olosuhteet.