KONEEN EREHDYS
Flambeau ja hänen papillinen ystävänsä istuivat Temple Gardenissa auringon laskun jälkeen, ja heidän ympäristönsä, tai jokin muu samanluontoinen satunnainen vaikutelma, käänsi heidän keskustelunsa oikeudenkäyntiin. Mielivallasta ristikuulustelussa johtui heidän puheensa roomalaiseen ja keskiaikaiseen kidutukseen, tutkintovirastoihin Ranskassa ja »kolmanteen asteeseen» Amerikassa.
»Minä olen lukenut», sanoi Flambeau, »tuosta uudesta psykometrisestä metoodista, josta niin paljon puhutaan, etenkin Amerikassa. Tiedättehän mitä minä tarkoitan: suonimittari kiinnitetään miehen ranteeseen, ja se ilmoittaa, kuinka nopeasti hänen sydämensä lyö määrättyjä sanoja lausuttaessa. Mitä te siitä ajattelette?»
»Se on minusta hyvin mieltäkiinnittävää», vastasi isä Brown. »Se muistuttaa minusta noita mustan aikakauden mieltäkiinnittäviä käsityksiä, että verta vuotaisi murhatun ruumiista, jos murhaaja koskettaisi sitä.»
»Tarkoitatteko tosiaan», kysyi hänen ystävänsä, »että teidän mielestänne molemmat menettelytavat ovat yhtä arvokkaita?»
»Minä pidän niitä yhtä arvottomina», vastasi Brown. »Veri virtaa nopeammin tai hitaammin niin kuolleissa kuin elävissäkin, niin monesta miljoonasta syystä, ettemme koskaan pääse niistä selville. Verta saa virrata runsaasti, saa virrata aina Matterhornin huipuille saakka, ennenkuin minä saatan pitää sitä merkkinä siitä, että minä tulen sitä vuodattamaan.»
»Muutamat Amerikan suurimmista tiedemiehistä», huomautti toinen, »ovat kuitenkin taanneet menettelytavan käyttökelpoisuuden.»
»Kuinka tunteellisia nuo tiedemiehet ovatkaan!» huudahti isä Brown, »ja kuinka paljon tunteellisempia lienevätkään nuo amerikkalaiset tiedemiehet! Mutta kuka amerikkalainen rupeaisi todistamaan jotakin sydämentykytyksen perusteella? Niin! hänen täytyy olla yhtä tunteellinen kuin miehen, joka luulee, että nainen on rakastunut häneen, koska tuo nainen punastuu. Se on vain todistus siitä, että veri kiertää kuolemattoman Harveyn keksinnön mukaisesti; ja sitäpaitsi aika huono todistus!»
»Mutta varmasti», väitti Flambeau, »se saattaa antaa suoremman vastauksen kuin mikään muu.»
»Mutta puikolla, joka piirtää varmoja merkkejä, on paha puolensa», vastasi toinen. »Mikä se on? Puikon toinen pää merkitsee aivan päinvastaisella tavalla. Tulos riippuu nyt siitä, satutteko tarkkaamaan puikon oikeata päätä. Minä näin kerran sellaisen tapauksen ja minä en ole sen koommin uskonut koko koneeseen.»
Ja hän alkoi kertoa tarinaa pettymyksestään.
* * * * *
Se tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä Brown oli katolisena saarnaajana eräässä vankilassa Chicagossa — jossa irlantilainen kansanaines osoitti niin suurta kykeneväisyyttä sekä rikoksiin että katumukseen, että hänellä oli aika lailla puuhaa. Johtajan virallinen apulainen oli eräs Greywood Usher-niminen entinen salapoliisi, kalmankarvainen, selväpuheinen amerikkalainen filosoofi, jonka kasvoilla satunnaisesti vaihteli suurin tunnottomuus ja omituinen, nöyrä irvistys. Hän piti isä Brownista yksinkertaisen suojelevalla tavalla ja isä Brown piti hänestä, vaikka hän sydämestään inhosi hänen oppejaan. Hänen teoriansa olivat kovin monimutkaisia ja hän puolusti niitä äärimmäisen itsepäisesti.
Eräänä iltana hän oli lähettänyt hakemaan pappia, joka, tuntien hänen tapansa, asettui istumaan erään paperikasoilla kuormitetun pöydän ääreen ja odotti. Virkamies valitsi papereittensa joukosta pienen sanomalehtileikkeen, jonka hän ojensi pöydän yli papille, ja tämä ryhtyi vakavana lukemaan. Se näytti olevan ote eräästä Amerikan hienoimpien piirien lehdistä ja kuului näin:
»Seurakuntamme onnellisin leskimies pitää taas naamiohuvit. Meidän kaupunkimme hienosto muistanee vielä nuo 'Perambulator'-juhlapäivälliset, joissa Last-Trick Todd [Last trick = 'viime yllätys', tai 'temppu' y.m.], palatsimaisessa kodissaan Pilgrims Pondissa sai monet huomattavista 'aloittelijoistamme' näyttämään nuoremmilta ikäisikseen. Yhtä hieno, ja moninaisempi ja laajasydämisempi yhteiskunnalliselta kannalta oli Last-Trickin näytäntö edellisenä vuonna, nuo suositut Ihmissyöjien kutsut, joissa tarjottiin ihmisen käsien ja jalkojen muotoisia, sarkastisia makeisia ja jonka kuluessa useiden meidän iloisimpien ajatusvoimistelijaimme kuultiin tarjoutuvan syömään vierustoverinsa. Se sukkeluus, mikä tulee elähdyttämään tätä iltaa, piilee vielä herra Toddin kujeellisen vaiteliaan henkevyyden kätkössä, tai on suljettuna kaupunkimme iloisimpien johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja. Vaikuttavin uutinen on kuitenkin se, että vieraanvaraisella herra Toddilla on ilo nähdä vieraanaan Lordi Falconroy, tuo kuuluisa matkustaja ja täysverinen ylimys, joka on tullut suoraan Englannin tammimetsistä. Lordi Falconroyn matkat alkoivat, ennenkuin hänen vanha aatelinen arvonimensä jälleen huomattiin; hän kävi Yhdysvalloissa nuoruudessaan ja huhu kertoo hänen paluunsa johtuneen sukkelasta syystä. Miss Etta Todd on yksi meidän syväsieluisia newyorkilaisiamme ja perii lähes kaksitoistasataa miljoonaa dollaria.»
»No», sanoi Usher, »huvittaako se teitä?»
»Hm, enpä tiedä kuinka sanoisin», vastasi isä Brown. »En tällä kertaa voi ajatella mitään tässä maailmassa, mikä huvittaisi minua vähemmän. Ja jollei tasavallan oikeamielinen suuttumus viimein saata sanomalehtimiehiä sähkötuoliin tuollaisten sepustusten vuoksi, en osaa käsittää, mikä teitäkään siinä huvittaisi.»
»Ah!» sanoi herra Usher kuivasti, ja ojensi toisen sanomalehtileikkeen pöydän yli. »Mutta huvittaako tämä teitä?»
Uutisen otsakkeena oli »Vartija raa'asti murhattu. Vanki karannut» ja se kuului:
»Tänä aamuna hiukan ennen päivän nousua kuului hätähuuto Sequahin vankisiirtolasta tässä valtiossa. Paikalle kiiruhtaneet viranomaiset löysivät kuolleena sen vartijan, joka huolehtii vankilan muurin pohjoispuolisesta osasta, missä ylipääsy on vaikein ja jyrkin, jonka vuoksi yhtä miestä pidettiin siellä riittävänä. Onneton oli sitäpaitsi heitetty alas korkealta vallilta ja hänen pääkallonsa murskattu nuijalla; hänen pyssynsä oli poissa. Jatkuva tiedustelu osoitti, että yksi kopeista oli tyhjä; siinä oli säilytetty synkännäköistä konnaa, joka oli ilmoittanut nimekseen Oscar Rian. Häntä pidettiin vain toistaiseksi vangittuna jokseenkin vähäpätöisen kepposen vuoksi, mutta hän teki jokaiseen sen vaikutuksen, että hänellä oli jokseenkin pimeä menneisyys ja vaarallinen tulevaisuus. Lopuksi, kun aurinko täydellisesti valaisi murhapaikan, huomattiin, että hän oli kirjoittanut muuriin ruumiin lähelle lyhyen lauseen, luultavasti vereenkastetulla sormella: 'Tämä oli itsepuolustusta ja hänellä oli pyssy. En tarkoittanut mitään pahaa hänelle enkä kellekään, paitsi yhdelle. Minä säilytän kuulan Pilgrim's Pondia varten. O.R.' Miehen on täytynyt käyttää hyvin pirullista petollisuutta tai olla hämmästyttävän pelkäämätön voidakseen kiivetä sellaisen muurin yli huolimatta asestetusta miehestä.»
»No, kirjallinen tyyli on jossain määrin parempaa», myönsi pappi iloisesti. »Mutta enpä voi huomata millä voisin palvella teitä. Minä olisin jokseenkin surkean näköinen, jos lähtisin lyhyine jalkoineni pinkomaan tämän valtion ympäri tavottaakseni tuollaisen voimakkaan murhaajan. Epäilenpä löytääkö häntä kukaan. Sequahin vankisiirtola on kolmenkymmenen kilometrin päässä täältä; seutu tässä välillä on karua ja eksyttävää ja takana taas, jonne hänellä kai on aikomus mennä, on se täydellistä erämaata ulottuen aina preerioille saakka. Hän saattaa olla jossain kuopassa tai puuhun kiivenneenä.»
»Hän ei ole missään kuopassa», sanoi alijohtaja, »eikä missään puussakaan.»
»Mitä? Kuinka te sen tiedätte?» kysyi isä Brown iskien silmää.
»Haluaisitteko puhutella häntä?» kysyi Usher.
Isä Brown avasi selkiselälleen yksinkertaiset silmänsä. »Hän on täällä!» huusi hän. »Mitenkä miehet ovat saaneet hänet kiinni?»
»Minä sain itse hänet kiinni», vastasi amerikkalainen yksitoikkoisesti, kohottautuen ja ojennellen laihoja sääriään valkean ääressä. »Minä sain hänet kiinni kävelykeppini koukulla. Älkää olko niin hämmästyneen näköinen. Niin minä tosiaan tein. Tiedättehän, että minä joskus lähden kävelylle maalle tämän synkän paikan ulkopuolelle. No niin, tänä iltana aikaiseen kävelin minä jyrkkää polkua pitkin, jota molemmilla puolin reunustivat tummat pensasaidat ja harmahtavat, kynnetyt pellot. Nouseva kuu paistoi taivaalta hopeoiden tien. Sen valossa näin minä miehen juoksevan peltoa pitkin tietä kohti; hän kiisi eteenpäin ruumis etukumarassa, hyvää kilpajuoksuvauhtia. Hän näytti olevan perin uupunut, mutta kun hän tuli paksun, tumman pensasaidan luo, ryntäsi hän sen läpi kuin se olisi ollut hämähäkin seitistä, tai pikemmin — sillä minä kuulin paksujen oksien taittuvan ja paukkuvan poikki kuin pistimien — kuin olisi hän itse ollut kivestä. Samalla hetkellä kun hän ilmestyi eteeni kuunvaloon tien yli menossa, heitin minä kyömysauvani hänen jalkoihinsa, saaden hänet horjumaan ja kaatumaan. Sitten puhalsin minä pilliini pitkän, kimakan vihellyksen, ja miehemme tulivat juosten ottamaan hänet turviinsa.»
»Minä olisin tullut aika noloksi», huomautti Brown, »jos olisitte saanut selville, että hän oli penikulman juoksua harjoitteleva, suosittu urheilija.»
»Eipä ollut», sanoi Usher ilkeästi. »Me olemme jo saaneet selville, kuka hän on; sillä minä huomasin sen ensimäisen kuunsäteen sattuessa häneen.»
»Te arvelitte, että hän oli tuo karannut vanki», huomautti isä Brown yksinkertaisesti, »koska te olitte lukenut sanomalehdistä tänä aamuna, että vanki oli karannut.»
»Minulla oli parempiakin syitä», vastasi alijohtaja tyynesti. »Minä sivuutan ensimäisen ilman muuta, koska se on liian yksinkertainen, että siihen voi panna painoa: tarkoitan, etteivät tunnetut urheilijat juokse pitkin kynnettyjä peltoja, tai tunkeudu orjantappurapensaihin silmien menettämisen uhalla. Eivätkä he sitäpaitsi juokse nenä maassa kuin kyyristelevä koira. Hyvin harjaantunut silmä näki tapauksessa paljon ratkaisevampia seikkoja. Mies oli puettu siivottomiin, rääsyisiin vaatteihin, mutta niissä oli vielä muutakin huomattavaa paitsi siivottomuus ja repaleisuus. Ne sopivat niin huonosti, että ne tekivät aivan hullunkurisen vaikutuksen. Kun hänen mustat ääriviivansa piirtyivät kuunvaloa vasten, teki kaulus, johon hänen päänsä oli uponnut, hänet melkein kyttyräselkäisen näköiseksi, ja pitkien, riippuvien hihojen johdosta hän näytti kädettömältä. Minun mieleeni johtui heti, että hän oli jollain lailla saanut vaihdetuksi vanginpukunsa jonkun avustajansa vaatteihin, jotka eivät ollenkaan sopineet hänelle. Toiseksi puhalsi silloin pistävä tuuli, jota vastaan hän juoksi, niin että minun olisi pitänyt nähdä hiussuortuvien liehuvan tuulessa, jollei tukka olisi ollut hyvin lyhyt. Sitten muistui mieleeni, että noiden kynnettyjen peltojen toisella puolen, joiden yli hän juoksi, oli Pilgrim's Pond, jota varten — kuten muistatte — vanki säilytti luotia; ja minä lähetin kävelykeppini lentämään.»
»Loistava näyte nopeasta päättelemiskyvystä», sanoi isä Brown, »mutta oliko hänellä pyssy?»
Kun Usher äkkiä lakkasi kävelemästä, lisäsi pappi selittäen: »Minä olen kuullut, ettei luoti kelpaa juuri mihinkään ilman sitä.»
»Hänellä ei ollut pyssyä», sanoi toinen hitaasti, »mutta se johtui kai jostakin aivan luonnollisesta vahingosta, tai suunnitelman muutoksesta. Ehkäpä sama syy, mikä pakotti hänet muuttamaan pukua, sai hänet myöskin kätkemään pyssyn; häntä alkoi kai kaduttaa se tiedonanto, minkä hän oli jättänyt jälkeensä uhrinsa verellä kirjoitettuna.»
»Niin, se on kyllä mahdollista», vastasi pappi.
»Ja sitäpaitsi maksaa se tuskin ajattelemisen vaivaa», sanoi Usher, selaillen muita papereita, »sillä me tiedämme tällä hetkellä, että hän on se mies».
Hänen papillinen ystävänsä kysäsi huolimattomasti: »Kuinka niin?» Greywood Usher pani pois sanomalehdet ja otti taas käteensä molemmat lehden kappaleet.
»No, koska te olette niin itsepäinen», sanoi hän, »niin alkakaamme taas alusta. Te huomaatte, että näissä molemmissa kappaleissa on yksi yhteinen seikka, Pilgrims Pondin mainitseminen, joka, kuten te tiedätte, on miljoonamies Ireton Toddin asunto. Te tiedätte myöskin, että hän on huomattava henkilö, yksi niitä, jotka ovat vähällä aloittaneet…»
»Noita meidän oman onnen seppiä», myönsi hänen toverinsa. »Niin, minä tunnen sen. Hän on kai ansainnut paloöljyllä, luullakseni.»
»Kaikella», sanoi Usher. »Last Trick Todd'illa on suuri osa tässä omituisessa jutussa.»
Hän ojentautui taas tulen ääreen ja jatkoi puheluaan laajalla, loistavalla, selittävällä tavallaan.
»Ensinnäkään, ottaen huomioon nämä seikat, tämä asia ei ole millään lailla salaperäinen. Ei ole salaperäistä, eikä edes outoa, että tuollainen hirtehinen ottaisi pyssyn mukaansa Pilgrims Pondiin. Meikäläiset eivät ole lainkaan englantilaisten kaltaisia, jotka antavat rikkauden anteeksi miehelle, jos hän tuhlaa rahoja sairashuoneisiin tai hevosiin. Last Trick Todd on rikastunut oman, huomattavan kykynsä avulla, eikä ole epäilemistäkään, että useat niistä, joille hän on näyttänyt taitojansa, tahtovat nyt osoittaa omaansa hänelle pyssyllä. Toddia saattaa mahdollisesti vainota joku, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan, joku työmies, jonka hän on erottanut työstä; tai joku asianajaja, jonka tuumat hän on toiminnallaan ehkäissyt. Last Tric Todd on henkisesti hyvin lahjakas mies ja hyvin kansanomainen luonteeltaan, mutta tässä maanosassa ovat työnantajien ja työntekijöiden suhteet suuresti kiristyneet.»
»Sen vuoksi voimmekin otaksua, että Rian aikoi mennä Pilgrims' Pondiin murhaamaan Toddin. Siltä minusta näytti, kunnes toinen pikku huomio herätti minussa vanhan salapoliisin vaistot. Kun olin saanut vankini säilöön, otin keppini maasta ja kuljin parin kolmen tienkäänteen ohi tullen Todd'in alueen sivuportille, sille, joka on lähinnä sitä järveä tai lammikkoa [Pilgrim's Pond = Pyhiinvaeltajan lampi], josta paikka on saanut nimensä. Se oli kai noin kaksi tuntia sitten, seitsemän seuduissa. Kuu paistoi hyvin kirkkaasti ja sen pitkät valkeat säteet lepäsivät tuon salaperäisen lammen pinnalla, sen harmailla savisilla, hyllyvillä rannoilla, joilla meidän esi-isiemme sanotaan kävelyttäneen noitia, siksi kunnes ne upposivat. En muista matkaa varmasti, mutta te tunnette paikan, jota tarkoitan: se on Toddin talon pohjoispuolella metsään päin ja siinä on kaksi omituisesti taipunutta puuta, niin kummallisen näköistä, että ne muistuttavat pikemmin korkeita sieniä kuin oikeita lehtipuita. Kun minä juuri tähystelin sumun peittämää lampea, kuvittelin näkeväni himmeän miehen haamun tulevan talosta taustalla, mutta se oli liian kaukana ja sumu liian tiheä, jota olisin voinut päästä varmuuteen miehestä saatikka hänen ulkonäöstään. Sitäpaitsi kiintyi huomioni vielä salaperäisempään seikkaan. Minä ryömin aidan taa, joka kulkee vain noin kahdensadan jalan päässä suuren talon toisesta siivestä, ja siinä oli paikoitellen sopivia halkeamia, aivan kuin erikoisesti vakoilevaa silmää varten tehtyjä. Vasemman siiven tummassa ulommaisessa päässä oli ovi auennut ja siinä seisoi haamu mustana talon valaistua huonetta vasten — vaatteihin kääritty haamu, joka kumartui eteenpäin nähtävästi tähystellen ulos pimeyteen. Se sulki oven takanaan ja minä näin, että sillä oli kädessään lyhty, joka heijasti epäselvän valopilkun kantajan puvulle ja vartalolle. Se näytti olevan repaleisiin ryysyihin puettu naisen hahmo, kai tarkoituksella tuntemattomaksi naamioitu. Siinä, että tuollainen ryysyläinen tuli hiipien ulos noista kullalla kirjailluista huoneista, oli jotain hyvin omituista. Hän lähti varovasti kulkemaan kiemuroivaa puutarhapolkua pitkin, mikä toi hänet noin viidenkymmenen metrin päähän minusta, sitten nousi hän hetkeksi sen turvekasan päälle, josta näkee mutaiselle lammelle, ja pitäen leimuavaa lyhtyään päänsä päällä, heilutti hän sitä varovasti kolme kertaa edes takaisin kuin antaakseen merkin. Kun hän heilautti sitä toista kertaa, lankesi valo hetkeksi hänen omille kasvoilleen, kasvoille, jotka minä tunsin. Tyttö oli luonnottoman kalpea ja hänen päänsä oli kääritty lainattuun, halpaan huiviin. Mutta minä olen varma siitä, että hän oli. Etta Todd, miljoonamiehen tytär.»
»Hän palasi samaa tietä yhtä salaperäisesti ja ovi sulkeutui taas hänen jälkeensä. Olin jo aikeissa kiivetä aidan yli ja seurata häntä, kun muistin, että salapoliisi-into, joka oli houkutellut minut seikkailuun, oli jokseenkin sopimaton arvolleni, ja että minä vankilan alijohtajana ollen pidin jo kaikkia kortteja käsissäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun yössä alkoi kuulua uutta melua. Jossain ylemmässä kerroksessa aukeni ikkuna, mutta juuri talon nurkan takana, niin etten minä saattanut nähdä sitä, ja tavattoman selvä ääni kuului huutelevan pihalle kysyen, missä Lordi Falconroy oli, sillä häntä ei löytynyt mistään huoneesta talossa. Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Minä olin kuullut sen monelta poliittiselta puhujalavalta ja monessa johtokunnan kokouksessa; se oli Ireton Todd itse. Muutamat toiset näyttivät menneen alempien ikkunoiden tai portaiden luo, ja huutelivat hänelle, että Falconroy oli mennyt kävelylle Pilgrim's Pondille päin noin tunti sitten, eikä hänestä ei sittemmin ollut näkynyt merkkiäkään. Silloin huusi Todd kovasti, 'Hyvä Jumala', löi ikkunan rajusti kiinni ja minä kuulin hänen jymistävän sisäportaita alas. Palautuen varhaisempaan, järkevämpään päätökseeni kiiruhdin pois kohta alkavan yleisen etsinnän tieltä, ja palasin tänne hiukan yli yhdentoista.»
»Nyt pyydän teitä muistelemaan tuota pientä perheuutista, joka teistä näytti olevan niin tuskastuttavan vailla mielenkiintoa. Jos vanki ei säästänytkään laukaustaan Toddia varten, niinkuin asia nähtävästi onkin, on pikemmin luultavaa, että hän säilytti sitä lordi Falconroyta varten ja näyttääpä siltä kuin olisi hän saanut tehtävänsä toimitetuksi. Eipä juuri ole sopivampaa ampumapaikkaa kuin tuon lammen omituisesti muodostunut ympäristö, jossa maahan paiskautunut ruumis vaipuu paksun mudan läpi mittaamattomaan syvyyteen. Otaksukaamme siis, että leikkotukkainen ystävämme tulikin tappamaan Falconroyn eikä Toddin. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on olemassa monta syytä, joitten takia moni Amerikassa haluaisi tappaa Toddin. Mutta ei ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi joku amerikkalainen haluaisi murhata äsken maahan tulleen englantilaisen lordin, paitsi tuota yhtä, hienoston lehdessä mainittua seikkaa — että lordi osoittaa huomiota miljoonatytölle. Meidän leikkotukkainen ystävämme on kai, huonosti sopivista vaatteistaan huolimatta, kosijaksi pyrkivä.»
»Minä käsitän, että tuo viittaus tuntunee teistä sorahtavalta, vieläpä koomilliseltakin, mutta tehän olette englantilainen. Se kuulostaa teistä samanlaiselta kuin jos kerrottaisiin, että Canterburyn arkkipiispan tytär menee naimisiin St. Georgessa, Hannover Squarella, vapaalle jalalle päästetyn kadunlakaisijan kanssa. Te ette voi arvostella oikein meidän etevimpien kansalaistemme nousemis- ja pyrkimishalua. Te näette edullisen näköisen, harmaatukkaisen miehen seurustelupuvussa astelevan jokseenkin tärkeän näköisenä, Te saatte kuulla, että hän on valtion tukipylväitä, ja te kuvittelette, että hänellä on rikas isä. Te erehdytte. Te ette voi käsittää, että hän muutamia harvoja vuosia sitten on ollut pidätettynä tai yhtä hyvin vankilassa. Te ette ota huomioon meidän kansallista vireyttämme ja kohoamiskykyämme. Useat meidän vaikutusvaltaisimmista kansalaisistamme eivät ainoastaan ole kohonneet asemaansa äskettäin, vaan kohonneet jokseenkin myöhään elämässään. Toddin tytär oli jo täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun hänen isänsä laski perustuksen omaisuudelleen, niin ettei siinä, että hänen tyttärellään olisi halpa-arvoinen mielitietty, ole mitään mahdotonta; eikä myöskään siinä, että tyttö on kiintynyt häneen, niin kuin luulen asioitten olevan lyhtypuuhasta päättäen. Jos niin on, on lyhtyä kantava käsi kai yhteydessä pyssyä pitelevän käden kanssa. Tästä asiasta, sir, tulee aika melu.»
»No», sanoi pappi kärsivällisesti, »ja mitä teitte te sitten?»
»Minä arvelen, että te pahastutte», vastasi Usher, »sillä minä tiedän, että te ette saata hyväksyä tieteen tehtävää näissä asioissa. Minä olen noudattanut suurta hienotunteisuutta tässä asiassa, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin oikeastaan olin halukas. Ja minä, arvelin, että nyt oli sopiva tilaisuus käyttää todistajana tuota 'sielunmittaria', josta olen kertonut. Minun mielipiteeni mukaan ei tuo kone voi valehdella.»
»Kone ei voi valehdella», sanoi isä Brown, »eikä voi sanoa totuuttakaan.»
»Tässä tapauksessa se sanoo, kuten teille näytän», jatkoi Usher luottavasti. »Minä asetin huonosti puetun miehen mukavaan tuoliin ja kirjoitin sanoja pahvipalaselle. Kone ilmaisi vain hänen valtasuonensa toiminnan muutokset, ja minä tarkkasin hänen oloaan. Koko taito on siinä, että otaksuttuun rikokseen viittaavia sanoja sekoitetaan sanoihin, jotka ovat yhteydessä jonkun aivan toisen asian kanssa, kuitenkin sellaisiin sanoihin, joilla on aivan luonnollinen yhteys. Tällä lailla kirjoitin minä sanat haikara, kotka ja pöllö, ja kun minä kirjoitin haukka [haukka = falcon], oli hän hyvin levoton. Mutta kun minä aloin piirtää r:ää sanan loppuun, hyppeli kone aivan. Kellä muulla tässä valtakunnassa olisi mitään syytä vavahtaa kuullessaan sellaisen äsken tulleen englantilaisen nimen kuin Falconroy, paitsi sillä miehellä, joka ampui hänet? Eikö tämä ole parempi vahvistus kuin lörpöttelevän todistajajoukon antama: luotettavan koneen todistus?» — »Te unohdatte kuitenkin», huomautti hänen toverinsa, »että epäluotettava kone on ohjannut tuota luotettavaa konetta.»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi salapoliisi.
»Minä tarkoitan ihmistä», sanoi isä Brown, »epäluotettavalta konetta minkä tunnen. En tahdo olla epäkohtelias enkä luule, että te pitäisitte sanaa 'ihminen' loukkaavana, tai epätarkkana määritelmänä itsestänne. Te sanotte tarkanneenne hänen käytöstään, mutta kuinka voitte tietää, olivatko huomionne oikeita? Te sanoitte, että sanojen pitäisi tulla esiin luonnollisesti, mutta mistä te tiedätte, että te kirjoititte ne luonnollisesti? Mikä todistaa, ettette tekin ollut kiihoittunut? Teidän valtasuoneenne ei oltu yhdistetty konetta.»
»Minä sanon teille», huusi amerikkalainen hyvin kiihkeästi, »että minä olin kylmä kuin kurkku.»
»Rikollinenkin saattaa olla kylmä kuin kurkku», sanoi Brown hymyillen.
»Tai ainakin yhtä kylmä kuin te.»
»Mutta tämä ei ollut», sanoi Usher työntäen papereita syrjään. »Te tuskastutatte minua.»
»Valitan sitä», sanoi toinen. »Minä huomautin vain järjellisestä mahdollisuudesta. Jos te osaatte lukea hänen käytöksestään, milloin se sana, joka oli langettava hänet, oli käsillä, kuinka ei hän osaisi lukea teidän käytöksestänne, että langettava sana oli esillä? Minä pyytäisin muitakin todistuksia kuin sanoja, ennenkuin tuomitsisin miehen syylliseksi.»
Usher löi nyrkillään pöytään ja nousi ylös jonkinlaisen kiukkuisen riemastuksen vallassa.
»Ja sen», huusi hän, »aioin juuri antaa teille. Minä asetin koneen juuri siihen kuntoon, että se saattoi todistaa saman asian jälkeenpäin toisella tavoin. Ja kone on oikeassa, sir.»
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten vähemmän kiihtyneenä. »Minä tahtoisin mieluummin väittää, jos siihen joudutaan, että minulla siihen saakka oli hyvin vähän ohjeita paitsi tuota tieteellistä koetta. Yleensä ei mikään puhunut miestä vastaan. Hänen vaatteensa sopivat huonosti, niinkuin minä sanoin, mutta ne olivat hituisen paremmat kuin se rappeutunut yhteiskuntaluokka, johon hän nähtävästi kuuluu. Paitsi sitä oli mies, huolimatta juoksustaan kynnettyjen peltojen yli ja tunkeutumisestaan pölyisen aidan läpi, verrattain siisti. Se saattoi kylläkin johtua siitä, että hän juuri äsken oli karannut vankilasta, mutta se muistutti minun mielestäni enemmän kunnollisen köyhän miehen toivotonta siisteyttä. Hänen käytöksensä oli, olen velvollinen tunnustamaan sen, täysin samanlainen kuin kunnon miesten. Hän oli hiljainen ja arvokas kuin he, ja hänellä näytti olevan suuri, salainen huoli kannettavanaan. Hän vakuutti täydellistä tietämättömyyttä rikoksesta ja koko asiasta, eikä osoittanut muuta kuin jöröä kärsimättömyyttä, odottaen että joku tulisi pelastamaan hänet tästä mielettömästä tilanteesta. Hän kysyi minulta useamman kerran, saisiko hän soittaa eräälle lakimiehelle, joka oli auttanut häntä kauan sitten eräässä kauppariidassa, ja toimi kaikin tavoin niin kuin viaton mies minun nähdäkseni olisi toiminut. Häntä vastaan ei puhunut kerrassaan mikään tässä maailmassa, paitsi tuo pikku sormi koneessa, joka osoitti hänen sydämensä tykytyksen muutokset.
»Sitten tarkastettiin konetta häntä tutkittaessa ja se oli täysin kunnossa. Samalla tulin minä hänen kanssaan yksityisestä huoneesta odotussaliin, jossa oli kaikenlaista väkeä tutkintoa odottamassa. Minä arvelin, että hän oli jo enemmän tai vähemmän rohkaissut mieltään selvittääkseen asiat tunnustuksen tapaisella. Hän kääntyi minuun päin ja alkoi puhua matalalla äänellä: 'Minä en voi pidättäytyä kauempaa. Jos haluatte tietää kaikki minusta…'
»Samalla hetkellä eräs pitkällä penkillä istuvista naisparoista nousi ylös huudahtaen ja osoitti häntä sormellaan. En ole koskaan eläissäni kuullut mitään niin pirullisen selvää. Hänen laiha sormensa näytti erottavan hänet joukosta kuin ampumalla. Vaikka puhe olikin yhtä ulvontaa, kuului joka tavu tarkasti kuin erilliset kellon läppäykset.
»'Drugger Davis', huusi hän. 'Sinäkin olet kiinni, Drugger Davis.'
»Rappiolle joutuneista naisista, jotka enimmäkseen olivat varkaita ja katutyttöjä, käänsi ainakin kaksikymmentä päänsä töllistellen häntä nauraen ja vihan ilme kasvoillaan. Vaikk'en minä koskaan olisi kuullut noita sanoja, olisin huomannut hänen piirteittensä voimakkaasta värähdyksestä, että niin sanottu Oscar Rian oli kuullut oikean nimensä. Aivan niin tietämätön en minäkään ole, saatte ehkä hämmästykseksenne kuulla. Drugger Davis oli kaikkein kurjimpia ja rappeutuneimpia pahantekijöitä, mitkä koskaan ovat vetäneet nenästä meidän poliisiamme. On varmaa, että hän on tehnyt monta murhaa kauan ennen tätä viimeistä tihutyötä, jonka uhriksi vartija joutui. Mutta häntä ei koskaan saatu kiinni niistä, kumma kyllä, sillä hän teki ne samalla tavoin kuin viattomammat, tai pienemmät rikoksensa joista hän joutui kiinni sangen usein. Hän oli miellyttävä, hyvännäköinen roisto, niinkuin hän vieläkin jossain määrin on, ja hänen tapanaan oli seurustella baarityttöjen ja tarjoilijattarien kanssa ja menettää heidän rahansa. Hyvin usein meni hän kuitenkin paljon pitemmälle, ja heidät tavattiin myrkytettyinä suklaalla tai savukkeilla, koko omaisuus tipo tiessään. Sitten sattui tapaus, jolloin tyttö tavattiin kuolleena, mutta epäilyksiä ei voitu täydellisesti näyttää toteen ja, mikä oli vielä taitavampaa, rikollista ei löydetty. Minä kuulin huhuttavan, että hän oli ilmestynyt jossain muualla samaan aikaan aivan päinvastaisissa hommissa lainaten rahaa muille, sen sijaan että hän ennen oli tarvinnut sitä itse; mutta ainoastaan sellaisille köyhille leskille, jotka hän voi hurmata persoonallisuudellaan, ja aivan samalla huonolla tuloksella heihin nähden. Niin, siinä on teidän viaton miehenne ja siinä hänen viaton saavutuksensa. Sen jälkeen on neljä pahantekijää ja kolme vartijaa tuntenut hänet ja vahvistanut asian. Mitäs te nyt sanotte minun pikku koneestani tämän jälkeen? Eikö se ole langettanut hänet? Taikka sanotteko mieluummin, että minä tai tuo nainen olemme langettaneet hänet?»
»Mitä siihen tulee, että te olisitte langettanut hänet», vastasi isä Brown nousten ja pudistellen itseään hitaasti, »olette te pelastanut hänet sähkötuolista. En luule, että te voitte tappaa Drugger Davisia tuon vanhan myrkytystarinan perusteella; ja mitä tulee vankiin, joka murhasi vartijan, on luullakseni päivän selvää, ettette ole saanut häntä kiinni. Herra Davis on syytön tähän rikokseen, oli miten hyvänsä.»
»Mitä te tarkoitatte»? kysyi toinen. »Kuinka voisi hän olla syytön tähän rikokseen?»
»Siunaa ja varjele!» huusi pieni mies joutuen harvinaisen kiihkon valtaan. »Siksi, että hän on syyllinen noihin muihin! Minä en tiedä, mitä te oikeastaan ajattelette! Te näytte luulevan, että kaikki rikokset ovat koottuina yhteen laatikkoon. Te puhutte kuin olisi maanantainen kerjäläinen jo tiistaina tuhlari. Te kerrotte minulle, että tuo mies, joka on täällä, eli viikkoja ja kuukausia petetyiltä köyhiltä naisilta anastamillaan pienillä rahasummilla, että hän käytti rohtoja parhaissa ja myrkkyä pahimmissa tapauksissa, että hän esiintyi jälkeenpäin mitä parhaimpana lainanantajana ja petti vielä enemmän köyhää kansaa samalla kärsivällisellä ja rauhallisella tavalla. No olkoon niin — otaksukaamme selvyyden vuoksi, että hän teki kaiken tuon. Jos asianlaita on sellainen, sanon minä teille, mitä hän ei saattanut tehdä. Hän ei voinut hyökätä yli piikkiharjaisen muurin ladatulla pyssyllä varustettua miestä vastaan. Hän ei voinut kirjoittaa muuriin omalla kädellään, että hän oli tehnyt sen. Hän ei voinut pysähtyä ilmoittamaan, että itsepuolustus oli hänen puolustuksensa. Hän ei voinut selittää, ettei hän kantanut vihaa vartija paralle. Hän ei voinut sanoa sen rikkaan miehen talon nimeä, jonne hän oli menossa pyssyineen. Hän ei voinut kirjoittaa oman nimensä alkukirjaimia miehen verellä. Pyhimysten nimessä! Ettekö huomaa, että koko luonne on aivan toisenlainen, niin hyvässä kuin pahassakin? Te ette näytä olevan vähääkään minun kaltaiseni. Voisi luulla, ettei teillä itsellänne koskaan ole ollut vikoja.»
Ällistynyt amerikkalainen oli jo avannut suunsa vastatakseen, kun hänen yksityis- ja virkahuoneensa ovea kolkutettiin ja rämisytettiin hävyttömällä tavalla, johon hän oli täydellisesti tottumaton.
Ovi lensi auki. Juuri äsken oli Greywood Usher tullut siihen johtopäätökseen, että isä Brown mahdollisesti oli hullu, nyt alkoi hän miettiä, että hän itse oli hullu. Hänen yksityishuoneeseensa murtautui ja syöksyi mitä saastaisimpiin ryysyihin puettu mies, rasvainen luuhkahattu aivan vinossa päässä, hänen toisessa silmässään vilahteli konnamainen, vihreä ilme, ja molemmat silmät kiilsivät kuin tiikerin silmät. Muut osat hänen kasvoistaan olivat näkymättömissä, koska ne peitti takkuinen parta ja viikset, joitten läpi vain nenä oli päässyt tunkeutumaan ja jotka vielä sen lisäksi oli kiedottu likaiseen, punaiseen kaulaliinaan. Herra Usher kehui nähneensä useimmat valtion villeimmistä roistoista, mutta hän ei muistanut koskaan nähneensä tällaista variksenpelätiksi puettua pavianiapinaa. Mutta ennen kaikkea ei hän koskaan, rauhallisen, tieteellisen olemassaolonsa aikana ollut kuullut tuon näköisen miehen puhuttelevan häntä ensiksi.
»Hoi, ukko Usher», huusi punaisella kaulahuivilla varustettu olento. »Minä olen jo kyllästynyt tähän. Haluatteko koetella minuunkin jotain konstejanne ja koukkujanne. Minua ei petetä. Antakaa minun vieraani mennä pois, tai minä panen sekaisin koko tämän hassun laitoksen. Pitäkää häntä täällä hetkikään, niin saattepa tuntea itsenne verrattain kurjaksi. Minä arvelen, etten minäkään ole aivan voimaton mies.»
Kunnianarvoisa herra Usher katseli ärjyvää hirviötä niin suuren hämmästyksen vallassa, että se tukahdutti kaikki muut tunteet. Vain tuo hänen silmiään loukkaava näky oli tehnyt hänen korvansakin käytäntöön kelpaamattomiksi. Vihdoin soitti hän kiivaasti kelloa toisella kädellään. Sillä aikaa kun kello kilisi voimakkaasti ja kaikuen, kuului isä Brownin ääni hiljaa mutta selvästi.
»Minulla on ehdotus tehtävänä», sanoi hän, »mutta se tuntuu hiukan sekavalta. Minä en tunne tätä herraa, mutta — mutta minä luulen tuntevani hänet. No, te tunnette hänet — te tunnette hänet aivan hyvin — kyllä te tunnette hänet; tietysti. Se kuuluu oudolta, eikö totta.»
»Minä arvelen, että maailman kaikkeus on murtunut», sanoi Usher vaipuen läjään pyöreään virkatuoliinsa.
»No, kuulkaapa», kiljui vieras, lyöden nyrkillään pöytään, puhuen äänellä, joka tuntui yhä salaperäisemmältä sen vuoksi, että se nyt oli vienompi ja käsitettävämpi, vaikka yhä kaikuva: »Minä en tahdo väitellä kanssanne. Minä en tahdo…»
»Kuka hiidessä te sitten olette?» kivahti Usher ojentautuen äkkiä suoraksi istuimellaan.
»Minä arvelen, että tuon herran nimi on Todd», sanoi pappi.
Sitten otti hän käteensä sanomalehtiliuskan.
»Minä luulen, että te ette lukenut perheuutisia oikealla tavalla, sanoi hän alkaen lukea yksitoikkoisella äänellään ’… tai on suljettu kaupunkimme iloisinten johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja’. Pilgrim's Pondissa on pidetty suuremmoiset naamiaiset tänä yönä, ja yksi vieraista on kadonnut. Herra Ireton Todd on kelpo isäntä ja on seurannut häntä tänne, ehtimättä muuttaa hassua pukuaan.»
»Mitä miestä te tarkoitatte.»
»Minä tarkoitan sitä miestä, jonka te näitte koomillisiin, liian suuriin vaatteihin puettuna juoksevan pitkin peltoa. Etteköhän tehne viisaimmin, jos menette ottamaan selkoa hänestä? Hän lienee jokseenkin kärsimätön pääsemään takaisin samppanjansa ääreen, josta hän juoksi tiehensä aika kyytiä, kun pyssyllä varustettu vanki tuli näkyviin.»
»Tarkoitatteko tosiaan…», aloitti virkamies.
»No, kuulkaapa, herra Usher», sanoi isä Brown rauhallisesti, »te sanoitte, että kone ei voi erehtyä; ja eräässä suhteessa se ei erehtynytkään. Mutta toinen kone, se, joka oli valmistanut suonimittarin, erehtyikin. Te väititte, että tuo repaleinen mies säpsähti kuullessaan Falconroyn nimen, siksi, että hän oli murhannut tämän. Hän säpsähti Falconroyn nimestä sen vuoksi että hän on lordi Falconroy.»
»Minkä ihmeen takia hän ei ilmoittanut, kuka hän oli?» kysyi ällistynyt
Usher.
»Hän ymmärsi että hänen asemansa, ja äkillinen hätääntymisensä eivät sopineet aatelismiehelle», vastasi pappi, »niin että hän päätti ensin pitää nimensä salassa. Hän aikoi juuri kertoa siitä teille, kun» — ja isä Brown katseli kenkiään — »eräs nainen keksi hänelle toisen nimen».
»Mutta ettehän te ole kyllin hullu väittämään», sanoi Greywood Usher, hyvin kalpeana, »että lordi Falconroy olisi Drugger Davis.»
Pappi katseli häntä hyvin vakavasti, mutta hyvin erehdyttävän ja selvittämättömän näköisenä.
»Minä en sano hänestä yhtään mitään», sanoi hän. »Minä jätän loput teille. Teidän lehtenne kertovat, että hänen arvonimensä oli vasta äsken löydetty, mutta lehdet ovat hyvin epäluotettavia. Sanotaan, että hän on ollut Yhdysvalloissa nuoruudessaan, mutta koko juttu näyttää hyvin omituiselta. Davis ja Falconroy ovat molemmat suuria pelkureita, mutta sellaisia ovat monet muutkin miehet. Minä en tahtoisi hirttää koiraakaan tämän mielipiteeni vuoksi. Mutta minä ajattelen» — jatkoi hän hiljaa ja miettivästi — »minä arvelen, että te amerikkalaiset olette liian vaatimattomia. Minä arvelen, että teillä on liian korkea käsitys englantilaisista ylimyksistä — juuri otaksuessanne, että he ovat niin ylimysmielisiä. Te näette edullisen näköisen englantilaisen seurustelupuvussa, te tiedätte, että hän kuuluu Ylähuoneeseen, ja te kuvittelette, että hänellä on mainio isä. Te ette ota lukuun meidän kansallista vireyttämme ja edistyshaluamme.
»Useat meidän huomatuimmista aatelismiehistämme eivät ainoastaan ole kohonneet äskettäin, vaan…»
»Hoi, seis!» huusi Greywood Usher väännellen laihoja käsiään kärsimättömästi huomatessaan ironian pilkahduksen papin kasvoilla.
»Älkää viitsikö haastattaa tuota hourupäätä», huusi Todd karkeasti.
»Viekää minut ystäväni luo.»
Seuraavana päivänä ilmestyi isä Brown taas yhtä yksivakaisen näköisenä, kuljettaen muassaan uusia hienoston sanomalehtiä.
»Minä pelkää, että te nykyään lyötte laimin hienoston sanomalehdet», sanoi hän. »Mutta ehkä tämä otus huvittaa teitä.»
Usher luki otsakkeet: Last Trickin karkulaiskemut. Hauska sattuma Pilgrim's Pondin luona. Uutinen jatkui: »Naurettava tapaus sattui Wilkins'onin automobiilitallien luona viime yönä. Vartiossa olevan poliisimiehen huomio suuntautui erääseen vangin puvussa olevaan mieheen, joka huomattavan kylmäverisesti nousi hienoon Panhard-automobiiliin ohjaajan paikalle. Hänen seurassaan oli ryysyiseen liinaan verhottu tyttö. Poliisin sekaantuessa asiaan veti tyttö huivin syrjään ja kaikki tunsivat miljoonamies Toddin tyttären, joka juuri oli tullut naamiohuveista Pondista, missä kaikilla vierailla oli yhtäläiset naamiot. Hän ja herrasmies, jotka olivat pukeutuneet vangin pukuihin, olivat lähdössä tavalliselle huviajelulle.»
Tämän alta löysi herra Usher toisenkin uutisen: »Miljoonamiehen tyttären hämmästyttävä pako vangin kanssa. Hän oli järjestänyt naamiohuvit. Nyt terveenä…»
Herra Greywood Usher nosti silmänsä, mutta isä Brown oli mennyt pois.